Lätkätsetti

Muutama katkelma Kaarina Hazardin ja Raimo Summasen kirjasta Lätkä:

Rohkeasti on annettava kulloisenkin tunnetilan vallata olemus ja muutettava se lihaksi, yksinkertaisiksi teoiksi, vaikka mikä olisi.

...

Joskus matkan varrella urheilija joutuu heittäytymään johonkin, mistä ei ole mitään takeita, että miten tässä käy. Siihen harjaantuu. Oppii valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan johonkin mistä ei tiedä.

Aivan samoin taiteessa. Muista taiteenaloista kokemukseni on hatarahkoja, mutta musiikista voinen jo ihan huoletta puhua jonkinlaisella kokemuksen tuomalla tietämyksellä.

Musiikistakin on toki vaikea sanoa mitään yleisesti päteviä totuuksia, mutta ainakin oman soittokokemukseni mukaan muusikko on hyvin usein tilanteessa, jossa täytyy heittäytyä johonkin, mistä ei ole mitään takeita.

Tietenkin siinä tilanteessa taitaa olla lähes jokainen taiteentekijä koko uransa ajan, jos haluaa tarkastella asiaa hieman kauempaa, mutta tarkoitankin enemmän esimerkiksi yksittäisiä hetkiä keikalla tai missä tahansa soittotilanteessa.

Kouluja käymällä oppii sanavarastoa, ja oppii paljon erilaisista estetiikoista ja tyyleistä. Freelance-muusikkouden ihanteena pidetään sitä, että osaa kaikki tyylit tyylinmukaisesti. Eli toisin sanoen oletetaan, että soittaja ottaa instrumenttinsa haltuun mahdollisimman monipuolisesti. "You gotta learn from the masters." on koko opetuksen ydin. Ennenkuin olet opiskellut Parkeria ja Coltranea, et voi soittaa jazzia.

Ja sinänsä ihan hyvä niin, kyllä mestareiden juttuja kannattaa tutkia, ja mitäpä muutakaan koulut lopulta voisivat opettaa kuin historiaa, muuhan on meidän käsissä.

Mutta soittimenhallinta ei auta loputtomiin siinä tilanteessa, kun tajuaa olevansa tuuliajolla ilman kompassia. Jos pedaali irtoaa bassorummusta ja jäljellä olisi vielä muutama minuutti nostatusta tehtävänä, niin tarvitaan ilman muuta soittimenhallintaa, mutta myös kykyä sopeutua tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista tehdä sitä, mitä pitäisi.

Tuontyyppisissä tilanteissa koen jotakin tuollaista, mistä Hazard ja Summanen kirjassaan puhuvat, mutta kaikkein eniten tuota tilannetta vastaa ne hetket, jolloin on vaan henkisesti hukassa. Sellaiset hetket toki syntyy usein epävarmuuden kautta, mikä taas syntyy siitä, että virvelin matto löystyy tai bassorumpu luistelee karkuun tai kapula alkaa halkeilla tai niveliin sattuu tai janottaa tai nälättää tai ei kuule muita tai yleisössä jutellaan tai mietityttää käynnissä olevien jääkiekkopelien tilanteet, mutta kyse ei ole ainoastaan pienistä pielessä olevista yksityiskohdista, vaan pikemminkin siitä, että tilanne on aina uusi. Vaikka soittaisi kappaletta, jota on soittanut jo vuosia. Ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo vuosia.

Silti tilanne on aina uusi. Ja toisaalta tutuilta tuntuvissa tilanteissa pienikin asia voi tuntua suurelta ja yllättävältä muutokselta, ja kokee olevansa täysin hukassa.

Minun kokemus soittamisesta on sitä, että suurimman osan ajasta kokee olevansa soittamisessaan kuskin paikalla ja kaikki on niinkuin pitääkin, mutta hyvin usein tulee hetkiä tai jopa kokonaisia keikkoja, joissa ei tunnu tajuavan mistään mitään. Eikä kysymys ole oikeastaan sellaisesta, että soittaisi hyvin tai huonosti, vaan siitä, että tilanne tuntuu joskus vieraalta. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tuota kirjaa lukiessa on tullut aiemminkin hauskoja oivalluksia, että urheilijan ja taiteilijan kokemukset ovat usein hyvin lähellä toisiaan. Tuokin asia on sellainen, jota olen viime aikoina kovasti miettinyt ja yrittänyt sanallistaa. Se on ehkä myös isoimpia oivalluksia soittamisen suhteen, mitä viime vuosina minulta on tullut. Että oppii nauttimaan epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä ja hallitsemattomista tilanteista, ja sitä kautta saa niihin samanlaista itsevarmuutta kuin muihinkin tilanteisiin.

Täytynee turinoida tästä kanssasoittajien ja -taiteilijoiden kanssa, liekö muillakin samoja kokemuksia.

-----

Tekisi mieleni sanoa jotakin nokkelaa joulun pakanallisista juurista, mutta en oikein keksi nyt mitään, niin taidan käydä aamiaiselle.

Settitsetti

Viime vuosina useat lapsuudesta tutut pariskunnat ovat eronneet ja/tai muuttaneet pois Ristijärveltä. Vaikka nyt jo jotakin tietää parisuhdeongelmista, ja ymmärtää sen, että paskasta parisuhteesta ei hyödy kukaan, niin tuntuu aina tosi hurjalta kuulla jostain klassikkopariskunnan erosta.

Muistan kyllä, että lapsenakin oli joitakin kavereita, joiden vanhemmat oli eronneet, mutta se oli ilman muuta harvinaista. En tiedä onko se joka paikassa samanlaista, mutta Ristijärvellä eroaminen tuntui olevan aika korkean kynnyksen takana.

Jotenkin sitä sitten aina lähtökohtaisesti olettaa, että pariskunta x on hyvin onnellinen ja toistensa kanssa viihtyvä. Vaikka toisaalta on nyt aikuisiällä nähnyt lukuisia pariskuntia, joiden ei kertakaikkiaan pitäisi olla yhdessä, ja on hyvinkin helppo nähdä, että joillakin ei ole hyvä olla yhdessä.

Mutta jos ajattelee vaikka jotakin lapsuuden naapurin perhettä, niin ei oikein mitenkään pysty vieläkään kuvittelemaan, että sellaisilla pariskunnilla voisi olla ongelmia.

Lapsena syntyneet kuvat tietyistä ihmisistä on selvästikin hyvin vaikeasti muuntuvaa sorttia, vaikka oma käsitys ihmisistä ylipäätään muuttuisi rajustikin.

Faceleaks

Facebook-vuodot on jännä ilmiö. Se on selvää, että kahdenkeskeisiä keskusteluja ei kukaan halunne julkisiksi, ja kyllä sitä käy itsekin välillä vainoharhaiseksi sen suhteen, että uskaltaako tuolla enää käydä, saati kenellekään mitään sanoa.

Kiinnostavaa on se, että moni ihminen reagoi tuohon kuin kyseessä olisi pahin mahdollinen katastrofi.

Minusta tuntuu, että ihmiset ovat nykyään tavattoman tarkkoja omasta julkisuuskuvastaan, ja myös halukkaita luomaan itselleen julkisuuskuvan. Sitä en tiedä, että vaikuttaako asiaan myös tosi-tv ja se, että kenestä tahansa voi tulla silmänräpäyksessä julkkis, mutta ainakin tuntuu, että halutaan luoda tietynlainen kuva itsestä niille muutamalle sadalle facebook-kaverille. Ennenkaikkea niille, jotka ovat juuri sitä harmaata ryhmää, jotka "ei ees tervehi minua kadulla, en tiiä miks ollaan kavereita".

Oma julkisuuskuva voi olla myös sellainen, ettei koskaan puhu facebookissa mitään. Tai se voi sellainen, jossa oma arki on avoinna kaikille kavereille. Joka tapauksessa se halutaan pitää hyvin tarkassa kontrollissa. Ei haluta tulla merkityksi valokuviin, joissa ei näytetä hyvältä, ja muutenkin halutaan näkyville ainoastaan sellaiset asiat, jotka halutaan näyttää.

Enkä nyt tarkoita, että mielestäni olisi hyvä, että facebookista löytyisi asioita, joita ihmiset ei halua sieltä löytyvän, vaan kummastelen sitä, että miksi täytyy olla foorumi, jossa kuka tahansa voi luoda itsestään ulospäin ihanteellisen kuvan. Ihmiset alkavat jo olla enemmän sosiaaliseen mediaan synnyttämiään mielikuvituspersooniaan kuin todellisia lihallisia olentoja.

Siksi tuntuu, että suurimpien salaisuuksien paljastuminen facebookissa on jo pahempaa kuin niiden paljastuminen tosielämässä. Koska arki-minä on kuitenkin vain tavallinen kuolevainen, kun taas facebook-minä on synnyttämäni luomus, jonka heikot puoletkin ovat tietoinen valinta.

Massitsetti

Raha ja hinnat on siitä kiinnostava juttu, että tuloista huolimatta monet ihmiset pitävät samoja asioita tosi kalliina. Sekä työttömyystuella tai opintotuella elävä että pari tonnia kuussa tienaava ihminen valittavat kolmostuopin hintaa, vaikka toisella on kuukaudessa pakollisten menojen jälkeen käyttörahaa 200e ja toisella 1200e.

Olen usein miettinyt, kuinka jollain köyhyyttään valittavalla kaverilla on mahdollisuus istua koko ilta baarissa ja mennä taksilla kotiin. Luulen sen johtuvan siitä, ettei ihmisillä ole kykyä tai halua suhteuttaa asioiden hintaa omiin tuloihinsa. Pankkitilin saldosta huolimatta ollaan yhtä mieltä siitä että baarissa ja ruokakaupassa on liian kallista ja lennot on halpoja, mikä ei sitten varsinaisesti vaikuta käyttäytymiseen, vaan se on yleisempi fakta maailmasta. Samanlainen tosiasia kuin se, että kuu kiertää maata.

Joskus lapsuudessa on opittu tietyille asioille tietty arvo, ja nyt oma tulotaso on muuta kuin viikkorahat ja rahan arvo on ihan toista kuin silloin. Silloin kyse oli siitä, että lauantaipussi maksoi 4 markkaa 70 penniä, ja nyt mietitään kuudensadan euron kuukausivuokraa tai haaveillaan sadanviidenkymmenentuhannen euron omistusasunnosta. Asioiden hinnat on niin täysin eri tasoilla, ettei niitä oikein ymmärrä tai osaa hallita.

Ne asiat, jotka oman kaveripiirin tapojen mukaan elämiseen kuuluu, ovat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Baari-illat ja reissut Berliiniin. Vaikka sitten työkkärissä ravaillen ja kavereilta vippaillen.

Itsellä on nyt ollut viime aikoina tulot sellaisia, että jonakin kuuna on saanut tosi paljon rahaa ja seuraavina kuukausina ei juuri mitään. Eli pitäisi osata hahmottaa menonsa suunnilleen niin, että jos vaikka kolme kertaa vuodessa saa enemmän sitä rahaa, niin sitten laskeskelisi mihin asti sillä pitää pärjätä. Mutta kun raha tuntuu niin pelottavalta ja vastuullisuutta vaativalta. Olo on levollisin siinä vaiheessa kun tilillä on alle sata euroa, niin tuntuu, että kaikki olisi hyvä kuluttaa mahdollisimman nopeasti pois. Ja miettiä vasta sitten seuraavien kuukausien vuokranmaksu.

Superhankalia nuo massihommat.

Money money money, must be sunday, I'm the richest girl.

You've changed, dear

Kävelin Rautatientorin metroasemalta kohti Forumia maanalaista käytävää pitkin. En muista milloin olen mennyt siitä ekan kerran, mutta ainakin yhdeksännen luokan luokkaretkeltä on tarkat muistikuvat kyseisestä paikasta.

Jotenkin alkoi huvittamaan, kun muistin sen fiiliksen. Joku sellainen, että nyt olen kyllä ihan todella coolissa paikassa. Sitä yritti kaikilla aisteilla imeä sisäänsä kaiken mahdollisen tuosta Helsingin ydinkeskustasta, koska se oli jotakin niin fantastisen upeaa.

Helsinkiin muuttamisen jälkeen suhtautuminen on jotenkin salakavalasti muuttunut. On siinä tietenkin myös joku kulutushysteriakammokin taustalla. Että ei mene Kamppikeskukseen, jos ei ole pakko. Mutta jotenkin se on kiinnostavaa, että miten joku ennen niin jännittävä paikka muuttuukin täydellisen tylsäksi.

En edes ole hirveästi keskustassa ollut, että en usko mitenkään varsinaisesti kyllästyneeni. Voi mennä viikkokausia, etten käy Pitkänsillan eteläpuolella. Yöelämässä en käy siellä oikeastaan koskaan, mitä nyt saapastelen keskustan halki yöbussiin silloin tällöin.

Sama kaava on varmaan kaikessa, mistä ikinä innostuu. Että jos nyt ei välttämättä aina krapulaa, niin ainakin jonkinlainen tylsistyminen iskee. Olipa sitten kyse Helsingin keskustasta, parisuhteesta, ystävyyssuhteesta, yhtyeistä, mahjongista, kiinalaisesta ruuasta tai Forrest Gumpista. Totuus alkaa valjeta.

Kai minä nyt tästä Helsingistä aika tavalla pidän. Ei se ole tämän kaupungin vika, että ostoskeskuksissa on vastenmielistä hyörinää. Olemme Helsingin kanssa olleet viime vuodet vaiheessa, jossa ihastus muuttuu arjeksi.

Tämä on vaikkapa nyt ystävyyssuhteissa se vaihe, jolloin joidenkin ihmisten kanssa ei sitten jossain vaiheessa enää pidetäkään yhteyttä. Ilman mitään sen kummempaa syytä ajaudutaan kauemmas, ja toisaalta usein ihan hyvä niin. Ajaudutaan itselle oikeampien ihmisten seuraan. Kasvot katoavat uusien kasvojen luo, kuten eräs nuori taiteilija kerran runoili.

Olen tapaillut viime aikoina monia vanhoja kavereita. Sellaisia, jotka tunnen vaikkapa lukion alusta tai vielä kauempaa. Osa on tyyppejä, joita tulee nähtyä viikottain, ja osa taas sellaisia, joita tapaa vaikka kerran vuodessa. Jonakin sellaisena yhdistävänä piirteenä olen näissä veijareissa nähnyt sen, että kaikkien kanssa välit ovat säilyneet ihan yhtä läheisinä välimatkasta tai kohtaamisten harvinaisuudesta huolimatta, vaikka samasta kaveripiiristä muita ihmisiä on käynyt etäämmiksi.

Jotkut tyypit ja jutut vaan on hyviä, vaikka itse muuttuu ja maailma ympärillä muuttuu. Ehkäpä meistä tulee Helsinginkin kanssa kaverukset, jotka aina tavatessaan voivat alottaa siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Tai ehkä meistä tulee vanha aviopari, joka tallustaa tasatahtiin Töölönlahtea. Nähtäväksi jää.

Pressatsetti

Jännä, kun tuota presidenttipeliä seuratessa tuntuu, että populismi ei lainkaan rajoitu siihen yhteen Läski-Timoon.

Tai nyt tietenkin voisi miettiä, että mitä populismi tarkoittaa, ja että täytyykö sen olla kuinka suoraa ja kansaa kiihottavaa. Mutta ainakin jonkinlaista piilopopulismia on ilmassa, ja sellaista, että tietyillä aiheilla aivan ilmiselvän läpinäkyvästi halutaan saada jonkun kansanryhmän päät kääntymään. Sellaisia laskelmoituja täsmäiskuja.

Esimerkiksi Pisto-Sauli totesi eilen, että Suomella ei ole tarvetta Natolle kymmeneen vuoteen. Niinistön ei oikeastaan tarvinnut edes sanoa omaa kantaansa tai sitä, mihin suuntaan hän haluaisi Suomen menevän. Voi vain antaa lausunnon, jonka voi hätäisesti lukea niin, että Niinistö ei aja Suomea Natoon. Ja kun kyseessä on varmaan suurimpia negatiivisia asioita kyseisen ehdokkaan imagossa monen silmiin, niin kyllä maar ääniä ropisee.

Toinen kenties vähän harmittomampi, mutta äärimmäisen ilmeinen kalastelu on tullut Homo-Pekalta sekä Uutisvuodossa että uusimmassa Veikkaajassa. Hän on nimittäin puhunut kovasti olevansa formulafani. Mikäpä olisikaan parempi keino kiillottaa kuvaansa häntä eniten vastustavan ihmisjoukon silmissä, eli siis tavallisen suomalaisen heteromiehen. Formulat! Eihän se voi olla ihan mikään tyhjä ukko, jos se kerta puunhalailun ja homostelun lisäksi kannustaa Kimiä!

Nykypäivänä on myös valtavan tehokas tapa antaa joku lausunto, josta tietää saavansa netinkäyttäjiltä paljon huomiota ja klikkauksia ja tykkäyksiä. Vaikka itse asia olisikin aiheellinen, niin sen esille tuominen tietyllä tavalla tuntuu siltä, että nyt halutaan ääniä nimenomaan niiltä, jotka minua vihaavat. Kuten nyt vaikka Jeesus-Sarin näennäisen kriittinen kommentti siitä, että eduskunnan voisi lakkauttaa, kun päätösvalta on muutenkin jo Brysselissä. Kyllä tulee kuulkaa nettifoorumeilla klikkauksia ja peukkua, kun tuo esille tällaisen epäisänmaallisen epäkohdan. Taaskaan ei tarvitse sanoa mitään siitä, että onko se hänen mielestään hyvä asia vai ei, riittää että valitsee sanansa siten, että siitä saa hyvän otsikon aikaan. Vaikka oma asuinpaikka onkin se nimenomainen Bryssel, ja omat kymmenykset kilahtelee Belgian kassaan.

Mikäpä siinä toisaalta. Pakkohan nuiden ehdokkaiden on jostakin jauhaa, ja bisnes on bisnestä. Ääniä on pakko haalia mistä vaan. Tuntuu vaan, että ei sitä nyt tarvitsisi ihmisiä pitää ihan noin tyhminä. Ja voihan olla, että media vääristää totuutta vaikka kuinka, mutta kuitenkin tuntuu, että kyse ei ole siitä, että sopivin ehdokas voittaa, vaan se, joka onnistuu huijaamaan mahdollisimman monta vastakkaisten arvojen ihmistä puolelleen.

Perusjorinaa, ei kummempata

Tuntuu, että meikkaus, kropan kunnossapito ja kaikenlainen muu vastakkaisen (tai saman) sukupuolen suoraan tai epäsuoraan miellyttämiseen tähtäävä tälläytyminen nähdään länsimaisen paskakulttuurin tuotoksena. Että muoti- ja pornoteollisuus ovat ainoat syypäät ihmisten sairaalloiseen tarpeeseen näyttää hyvältä, ja sitä kautta syömishäiriöihin ja punttipenttien douppaukseen.

Minua ei kiinnosta puolustella mainitsemaani nykyistä paskakulttuuria, mutta itse ilmiössä on nähdäkseni kysymys siitä, että ihmisillä on luontainen taipumus soidinmenoihin. Nykyiset länsimaiset kauneusihanteet ovat syypäitä moniin kauheuksiin, aivan kuten yhtälailla Mauritaniassa naisen kuuluu olla mahdollisimman lihava, mikä on aivan yhtälailla sairas ulkonäköihanne kuin meidän langanlaihat mallinaisemme.

Näissä ilmiöissä on ulkoa tulevaa painostusta, mutta ilman muuta kysymys on siitä, että ihmiset itse haluavat näyttää muiden silmissä viehättävältä, ja ovat sen vuoksi valmiita tekemään mitä hyvänsä. On toki myös olemassa erilaisia sairaita kauneusihanteita, joissa kyse ei ole lainkaan omasta tahdosta, kuten se, kun aikoinaan Kiinassa tyttölasten jaloissa pidettiin minimaalisen pieniä kenkiä, jottei jalkaterät mahtuisi kasvamaan, mutta vaikkapa laihuuden ihannointi on kuitenkin jollain tasolla myös yksilön valinta.

Ihmisillä on luontainen pyrkimys näyttää mahdollisimman hyvältä, jotta suku jatkuisi. Se ei ole vähääkään kulttuurimme synnyttämä ilmiö. Itse asiassa kulttuurimme lienee synnyttänyt lähinnä vastailmiön, ja esimerkiksi naisihanteen vaihtoehdot tuntuvat olevan joko ulkonäköönsä panostava, tälläytyvä, sporttinen ja muotitietoinen tai sitten luonnonlapsi, jonka tärkeimmät ominaisuudet ovat oikeastaan edellisen ominaisuuksista pidättäytyminen.

Ilman muuta ja varauksetta on kamalaa, että paine olla laihempi ja/tai lihaksikkaampi ja kaikin puolin viehkompi on mennyt aivan liian pitkälle, sehän on selvä. Mutta kiinnostavaa on se, että ylipäätään halu (tai ainakin selkeä pyrkimys) miellyttää toisia ihmisiä ulkonäöllään mielletään jonkinlaiseksi pinnallisuudeksi.

Tyylejä ja makuja ja muoti-ilmiöitä on toki lukuisia, mutta jotenkin on joko annettava aivan kaikkensa, uhrauduttava ja näytettävä mahdollisimman mahtavalta, tai sitten oltava tietoisesti ja näkyvästi mahdollisimman erillään koko systeemistä.

Ja ehkäpä sen vuoksi kaikilla on kovat paineet viehätysvoimansa puolesta. Jopa niillä, jotka näennäisesti veisaavat moisesta viis.

Skruudaustsetti

Evoluutio ei ole tainnut ihan pysyä länsimaisen elintason kehityksen perässä. Eliitti lienee aina ollut asia erikseen, mutta jos tarkastelee rahvasta, niin elämme ensimmäistä kertaa aikakautta, jolloin ruokaa on tarjolla yli tarpeen. Tämä tulee ilmi esimerkiksi siinä, että uutisotsikoita selaillessa tulee hyvin usein vinkkejä siihen, kuinka kaloreita saa helposti kulutettua.

Tilanne on melko absurdi. Jos poissulkee kulinaristiset näkökannat, niin ihmisen tarvitsee ravintoa samaan tapaan kuin auto tarvitsee polttoainetta, eli käyttötarpeen mukaan. Bensaa kuluu kilometrien myötä. Nyt on valtava tarve tankata se tankki piripintaan ja sen jälkeen pitää keksiä paikka, jossa kävisi ajelemassa, jotta pääsisi tankkaamaan lisää.

Nykyihminen ei toki kuluta energiaa ja kaloreita luonnostaan yhtä paljon kuin aiemmin ihmiset ovat kuluttaneet, sillä kulutus nousee monella ainoastaan vapaa-ajan harrasteiden myötä. Myöskin nykyinen kauneusihanne patistaa kaloritarkkailuun, etenkin naisilla. Miehiltä taidetaan edellyttää lähinnä kohtuutonta määrää tarpeetonta lihasmassaa.

Mutta nämä seikat eivät aivan täysin poista sitä kummallista ilmiötä, että melkeimpä jokainen länsimainen ihminen käyttää ravintoa paljon enemmän kuin tarvitsee. Ja samainen ihminen puhuu ruoan hinnan noususta, ja kenties vihreistä arvoista ja kulutuksen vähentämisestä.

Ruoan poisheittämisen puolesta puhutaan paljon, niin yksityishenkilöiden kuin ravintoloiden ja kauppojen osalta. Luulen, että kaikki ihmiset allekirjoittavat sen, että ruokaa ei pidä heittää hukkaan. (Uskon, että dyykkausta vastustavilla kauppiailla on kysymys vain oman myynnin turvaamisesta.)

Mutta sitä ei pidetä niinkään paheksuttavana, että ihminen tempaisee wok-pannullisen sapuskaa yhdeltä istumalta. Se on pikemminkin hassua.

Itse olen aika ajoin hyvinkin kova syömään, ja mikäli ruoka on oikein hyvää, niin sitä saattaa syödä vaikka kuinka paljon. On suuri nautinto syödä, jos ruoka maistuu hyvältä. Mutta onko mitään muuta syytä syödä yli oman kulutuksensa kuin se, että tekee mieli syödä?

Joku karppauskriitikko tuossa puhui, että ylipainoon on nyt keksitty vihdoinkin tehokas ratkaisu: liikunta. Voisin siihen vielä lisätä sellaisen vallankumouksellisen ratkaisun kuin syöntimäärien asettamisen kulutuksen tasolle.

Niin. Karppaus. Herranen aika. On taas keksitty täydellinen tuote telkkaria katsoville perheenäideille, joilla on jäänyt vähän raskauskilot päälle. Et liho, vaikka syöt enemmän ja et liiku.

Minulla on henkilökohtaiset eettiset syyni manailla lihansyöntiä ja lihatuontantoa alimpaan helvettiin, mutta ilman niitäkin on kyllä sanottava, että karppausbuumi on aika kehno juttu ympäristön kannalta. Paitsi tietenkin jos ajattelee linkolalaisittain, niin ehkäpä saamme tuon avulla karsittua pidemmän päälle maapallon väestöä mukavasti. Jopa minun ravintotietämyksellä voi tehdä päätelmän, että pidemmän päälle kyseessä ei ole ihan kauhean terveellinen ruokavalio, nääs.

Skiditsetti

Eilen tuli telkkarista ruotsalainen dokumentti, joka käsitteli joskus 40-luvulla tapahtuneita lasten vaihtumisia jossain sairaalassa. Lapsia ei siis silloin merkattu mitenkään, joten moni sai väärän lapsen mukaansa.

Koko soppa alkoi selvitä, kun vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen pariskunta sai ruskeasilmäisen ja tummatukkaisen pojan. Ensin epäiltiin tietenkin äidin siveyttä muutamia vuosia, mutta lopulta se jotenkin selvisi, että lapsi on vaihtunut.

Lopulta oikeuslaitos päätti, että 6-vuotiaat pojat täytyy vaihtaa takaisin biologisille vanhemmilleen. Toinen perheistä kannatti, ja toinen vastusti. Lopulta poliisin hakiessa lasta pois asiaa vastustaneelta perheeltä, he ilmoittivat, etteivät halua biologista lastaan. Syynä oli ilmeisesti se, että kyseisen perheen isä oli lapsena joutunut useaan otteeseen siirretyksi perheestä toiseen, ja hän koki, että yhdenkin lapsen vieminen perheestään vasten tahtoaan on liikaa.

Joku siinä arvioi johonkin tietoon perustuen, että lapsia olisi vaihtunut Ruotsissa 100 000. Joku vaihtunut nainen siinä sanoi, että onneksi hän sai tietää vaihtuneensa ja pääsi biologisten vanhempiensa luo.

Jäi mietityttämään, että miten kummassa tuollaisen asian paljastuminen on onni. Tottakai on suuri tragedia, että sairaalahenkilökunta suhtautuu asiaan niin huolimattomasti, että lapset pääsevät vaihtumaan, mutta tarkoitankin nyt sitä tilannetta, että kukaan ei tiedä lapsen vaihtuneen, ja perheet kasvattavat lasta vuosia omanaan. Ketä auttaa siinä vaiheessa tieto siitä, että kyseessä ei ole jonkun perheen biologinen lapsi?

Minä en toki tiedä lapsista, lapsen kasvatuksesta ja siinä syntyvästä siteestä omakohtaisesti yhtään mitään. Mutta voisi olettaa, että lapsen ja vanhempien välinen side kehittyy aivan samanlaiseksi, vaikkei kyse olisi biologisesta lapsesta. Etenkin tilanteessa, jossa vanhemmat eivät tiedä lapsen vaihtuneen, eivätkä osaa edes asiaa epäillä. Sellaisessa tilanteessa on mielestäni täysin järjetöntä, että 6-vuotias lapsi vedetään pois perheestään, johon hän on juurtunut. Todella kummallisen tuntuinen ajatus, että siinä tehtäisiin jollakin tapaa oikea ratkaisu.

Onkohan niin, että jos löytyy konflikti, niin ihmisillä on sisäsyntyinen tarve kamppailla. Saada voittamalla itselle edes jotakin vallan tunnetta. Vaikka kyse olisi tuollaisesta asiasta kuin pienen lapsen elämä, niin tuntuu, että tärkein kysymys on se, että meneekö tämä nyt teoreettisesti oikein vaiko ei, ja mikä on se teoria, mitä tässä pitäisi noudattaa.

Kuolemahan se tullee

Mitä tarkoittaa ennenaikainen kuolema? Onko määritelty joku tietty aika, jolloin itse kenenkin tulisi kuolla?

Muistan, kun lapsena aina jonkun sanottiin kuolleen vanhuuteen. Jos kuolee vanhuuteen, niin ei varmastikaan kuole ennenaikaisesti (en tiedä käytetäänkö vanhuuteen kuolemista virallisena määritelmänä muualla kuin Ristijärvellä). Mutta jos viisikymppinen kuolee keuhkosyöpään, niin se on ennenaikaista. Tai jos lapsi jää auton alle. Entäpä keskenmeno? Onko se ennenaikainen kuolema?

Oletetaanko, että ihmisestä tulee jollakin tapaa valmis ennen kuolemaa? Elämäntyö on valmis, ja sielussa rauha ja kuolinvuoteelta vielä joku "Hyvästi." puolison korvaan huokaistuna.

Monesti olen kuullut, että joku lähti ennen aikojaan. Kuolema on ymmärtääkseni siitä hyvin yksinkertainen tapahtuma, että silloin elintoiminnot pysähtyvät. Tapahtuipa se mistä syystä hyvänsä ja milloin hyvänsä, niin siinä on aina kyse samasta asiasta: elämä päättyy. Aika tuli.

Voiko elämä päättyä ennen aikojaan? En tarkoita, että kaikki olisi jotenkin ennalta määriteltyä, mutta vahinkolaukaus Vermon raviradalla tai 98-vuotiaan aids-potilaan lopullisen hiipumisen ajankohta on aivan yhtä sattumanvaraisia. Jos sen vanhuksen aika olisikin ollut vasta seuraavalla viikolla, mutta sukulaispoika kävi tuomassa kukkia vuodeosastolle ja tartutti flunssan, joka vei voiton heikosta elimistöstä.

Onnettomuudet varmaan nähdään aina ennenaikaisina kuolemina. Mutta minkä ikäinen ihmisen tulisi olla, jotta hänen kuolemaansa kolarissa tai tulipalossa ei enää pidettäisi ennenaikaisena? Riittääkö, että on eläkkeellä? Jos vanhainkoti palaa, niin silloin kukaan ei varmaan lähtenyt ennen aikojaan?

Viha sydämessä -näytelmän lopussa oli kaunis kohtaus, jossa todettiin "Mitä väliä on elämän pituudella, jos ikuisuus on olemassa. Ja ikuisuus on olemassa, se on matemaattinen fakta. Mitä väliä elääkö kaks sekuntia vai sata vuotta."

Siksipä en koe, että ihmisen tulisi miettiä omaa elämänkaartaan pitkänä projektina, jonka lopputulema on kiikkutuolissa tai lepokodissa. Tuo ennenaikaisuus perustunee siihen, että jos kyseessä on ylipäätään henkilö, jolla oli haaveita ja suunnitelmia jäljellä, niin hänen elämänsä jäi kesken. Ei kerennyt hoitamaan työtään loppuun.

Ihmisen täytyisi siis olla tilanteen herrana ja kuolla silloin, kun se sattuu omaan aikatauluun sopimaan, muuten lähtö on ennenaikainen. Jos on hirvenmehtuuaika tai sienestyskausi kesken tai sauna lämpiämässä, niin lähtee ennen aikojaan.

Seuraavana Karjaa

Mutta jospa ne saahaan pian pois raiteelta öhö öhö öhö röh röh.

Eilissäiltana saunassa puhuttiin jalkapallosta, ja tajusin, että minulla on paljon selkeämpänä seurat ja maat joita en kannata kuin ne, joita kannatan. On tiettyjä joukkueita, joita on tullut kannatettua, mutta sekin on yleensä johtunut jostain yksittäisestä pelaajasta. Kuten nyt vaikka Alessandro Del Pieron myötä olen kannustanut Juventusta ja Italian maajoukkuetta, jotka eivät hänen poissaollessaan ole millään tavalla suosikkejani.

Suhtautumiseni politiikkaan on yllättävän samankaltainen. Äänestystilanteessa on todella helppo sanoa ne, joita ei ainakaan suostu äänestämään. Voisin jopa sanoa, että Suomessa on kaksi puoluetta, joita ylipäätään suostun äänestämään (nyt saatte siellä keskenänne arvuutella, että mitkähän kaksi on kyseessä..), mutta kyse ei ole niinkään siitä, että nämä puolueet olisivat mielestäni hyviä, vaan siitä, että kaikki muut puolueet ovat mahdottomia vaihtoehtoja.

Ihan samoin kuin on helppo kannattaa joukkueita, jotka pelaavat esimerkiksi Manchester Unitedia tai Englannin maajoukkuetta vastaan. Huonon vaihtoehdon löytäminen ja vastustaminen on paljon helpompaa kuin hyvän kannattaminen.

Tosin eilisessä El Classicossa kyllä ihan yhtä suurella tunteella rakastin Barcaa ja vihasin Realia.

Punk is not dead

Punk on kenties kaikista konservatiivisin ja puritanistisin tyylisuunta.

Ihan ääneen nauratti, kun tajusin jotakin nuorta radikaalia bussin ikkunasta katsellessani, että villeyteen, vapauteen, rohkeuteen ja anarkiaan perustuva muoti-ilmiö ei ole muuttunut vähääkään kolmeenkymmeneen vuoteen. Huvittavinta on nimenomaan se, että kyseessä on imagoltaan kaikkea muuta kuin konservatiivinen suuntaus.

Viesti on aika ristiriitainen, kun halutaan vastustaa systeemiä, mutta toimitaan itse vielä tarkemman ja tiukemman käytöskoodiston mukaan. Jos punkin tarkoitus on provosoida, niin en tiedä ketä se tänä päivänä enää provosoi. No, ehkä mummoja provosoi posken läpi laitettu hakaneula, mutta isommassa kuvassa se radikaalius, mikä punkilla ilmiönä aikanaan oli, on menettänyt tehonsa kokonaan. Pelkkä väsynyt nostalgiatrippi.

Radikaalien liikkeiden tulisi olla radikaaleja myös itseään kohtaan, koska muuten ne muuttuvat konservatiivisiksi.

--------

Olen Turussa. Tämän kaupungin paras ja huonoin puoli on se, ettei tämä ole Helsinki. Hyvä se on sikäli, että täällä on aika oma freesi meininkinsä, mutta toisaalta sitten kaikkea tuntuu leimaavan valtava tarve todistaa, että "tämä ei ole Helsinki". Valtava suorituspaine olla vaihtoehto.

Dear Eki tässä moi

Jännä, kun siinä on monien mielestä jotain kummallista, jos pariskunnat haluavat vielä vuosikausien yhdessäolon jälkeenkin miellyttää toisiaan. Perusoletus tuntuu olevan se, että isovanhemmat ei enää suukottele.

Jotenkin sen parisuhteen kaaren pitäisi mennä niin, että muutama vuosi ollaan alkuhuumassa, jolloin se näytetään kaikille ja sitten reissataan yhdessä maailmalla ja ladotaan onnea tulvillaan olevat lomakuvat facebookkiin. Sitten mennään naimisiin ja hankitaan skidi, ja lisää kuvia facebookkiin. Mutta hiljalleen sen jälkeen alkaa olla kummallista, jos pariskunta käy vaikkapa romanttisella illallisella ravintolassa. Ellei kysymys ole sitten vaikka hääpäivästä, koska silloin sellaisen juhlistaminen on kokoomuslaisen perheidyllin mukaan suorastaan velvollisuus. Jotta saa sinne facebookkiin statusta nostattavan statuspäivityksen siitä, kuinka puoliso vei syömään jotakin fantastista.

Jonkun tutkimuksen joskus luin siitä, että joku ihastuksen synnyttämä kiintymystä aiheuttava hormonitoiminta laantuu olisikohan nyt vaikka parissa vuodessa. Varmaan evoluutio on kehittänyt suojamekanismin, jonka avulla turvataan jälkikasvun selviäminen pitämällä vanhemmat toisiinsa kiintyneinä edes vauvavaiheen yli. Oletan siis, ettei ikiajat sitten tehty tarkkaa perhesuunnitelmaa ja mietitty lasten hankkimista vuosikausia, vaan on niin sanotusti käyty suoraan asiaan.

Ihminen ei ilmeisesti luonnostaan ole mikään yksiavioinen olento, mutta meidän yhteiskunnassamme on uskonnon myötä ajettu ainoastaan yksi oikea parisuhdemalli, johon kuuluu olennaisena osana "kunnes kuolema meidät erottaa". Kenties sen vuoksi ihmisillä on valtava tarve vaan löytää "se oikea" ja sassiin, ja koska eroaminen on vielä nykyäänkin merkki epäonnistumisesta ja heikkoudesta, niin mielummin sitten kituutetaan täysin hohdottomassa avioliitossa vääräksi osottautuneen henkilön kanssa kuin pyritään löytämään onnellinen parisuhde. Ehkäpä on niin, että ylipäätään suuri osa ihmisistä on parisuhteessa aivan väärän ihmisen kanssa, tai sitten heidän ei kuuluisikaan harrastaa pitkiä suhteita. Ja heidän kokemuksensa pidemmistä parisuhteista on se, että lumouksen on pakko kadota jossain vaiheessa täysin veks, minkä vuoksi sitten on erikseen mainitsemisen arvoinen juttu, jos jonkun vanhemmat vielä yli viisikymppisinä kulkevat käsi kädessä.

Sitäpä vois parisuhteessa elävät tai sellaisesta haaveilevat mielissänsä kelailla, että mikä se on se meininki.

Meitsijäbän tsetit

Etenkin Radixin myötä on tullut nyt tuumailtua muutamia vastaan tulleita seikkoja.

Ensinnäkin tuo Breivikin mielentila-analyysi on aikamoinen show. Otsikot huutaa, että "Breivik saattoi olla lapsena hyväksikäytetty". Olisikohan mielentilatutkimuksia tehty, mikäli kyseessä olisi ollut muslimi? "Mohammed Atta oli koulukiusattu", "Osama bin Ladenin äiti oli alkoholisti".

Meidän kulttuurissa alhaisia paska-aatteitaan äärimmäisen väkivallan keinoin ajavat halutaan nähdä uhreina. Jonkun käsittämättömän kurjan asian myötä on syrjäydytty ja ajauduttu tekemään jotakin karmeaa. Kummallisen vähän vaikkapa Breivikin kohdalla puhutaan siitä sen ideologiasta, ehkäpä siksi kun se on pelottavan läsnä omassa yhteiskunnassamme. Muslimiterroristien kohdalla kyllä puhutaan pyhästä sodasta, mutta omien natsi-imbesillien kohdalla kyse jostakin helvetin koulukiusauksesta.

Olen tsekkaillut koulukiusausta molemmilta puolilta, ja se on ilmiö, jota vastaan tulee taistella kaikin keinoin, mutta se on silkkaa idiotismia ja silmien sulkemista, että tuollaisiin tapauksiin lähdetään etsimään syitä lapsuustraumoista. Uskon, että lapsuus määrittää ihmisen persoonan, mutta isompi kysymys tämän aiheen tiimoilta olisi mielestäni se, että minkä vuoksi osa ihmisistä turvaa traumoineen terapeuttiin ja osa Hitleriin. Tämänhetkisellä lööppipsykologisoinnilla annetaan epäsuorasti oikeutus sille, että jos olet joskus kokenut paskaa, niin sinulla on tietyllä tapaa oikeus kostaa se yhteiskunnalle.

---

Toinen juttu on tuo avustustyö ja rahan antaminen keräyksiin. Kuulin, että Unicefin osalta menee joku 20% toiminnan kuluihin, kun taas kirkon kautta menevistä avustuksista menisi vain 5%. Tässä onkin ison dilemman paikka. Mielestäni epärelevantti kysymys on se, että mihin henkiolentoon itse uskoo tai on uskomatta. Avustustyössä ylipäätään ei pitäisi olla kyse avustajan ongelmista, vaan avustettavan. Näin ollen vaakakupissa lienee uskonnon edut ja haitat köyhien ihmisten keskuudessa. Jos katsoo afrikkalaisia kestävyysjuoksijoita olympialaisissa maaliintulon jälkeen, niin on helppo nähdä, että uskonto on ollut heille suuri voimavara elämässä, ja se on selvästi ollut auttamassa heitä pois köyhyydestä ja kurjuudesta. On helppo nähdä, että ristinmerkeissä ei ole kysymys imagon luonnissa, toisin kuin vaikkapa jenkkiurheilijoiden kohdalla. Mutta sitten taas pitäisi miettiä sitä, että onko mihinkään uskontokuntaan kuuluminen eduksi köyhissä maissa. Että jos tukee kirkon toimintaa Somaliassa, niin mitä se aiheuttaa yhteiskunnassa, jossa islam on suuressa osassa. En tiiä en.

------

Näin tuossa aamulla yhden kaverin bussissa, jonka totesi, että "Hankalahan sitä on määritellä, että minkä vuoksi Kari Peitsamo on nero ja Sepi Kumpulainen ei.". Olin samaa mieltä. Raja on hiuksenhieno, mutta ratkaiseva. Saman rajan paremmalla puolella on myös Dxxxa D, jonka albumi Sydänten taksikuski vetelee juuri viime kierroksiaan soittimessani. Minulla oli valtavat odotukset levyn suhteen, mutta tämä onkin paljon parempi kuin oletin. Suosittelen. Sanattomuus iskee.

Checkin' and Bowlin'

Olen miettinyt, että miten kummassa se voikin olla niin valtavan tehokas ase, että naiset saavat usein tahtonsa läpi silmien räpyttelyllä ja muulla söpöilyllä. Tietenkin ihmiset ylipäätäänkin tuntuvat pyrkimään manipuloimaan toisiaan mahdollisimman paljon, mutta se on suorastaan hämmentävää miten suuren vaikutuksen rintakehän pullistaminen ja lampaankatse saavat aikaan tilanteissa, joissa seksuaalisuudella ei uskoisi olevan mitään tekemistä.

Sinänsä viehättävyydessä tai söpöydessä ei ole kerrassaan mitään moitittavaa, päinvastoin, sillä on fantastista, että ihmiset viehättyvät ja haluavat viehättää. Pikemminkin koen kummallisena sen, että hyvinkin kärkevä ja pahansisuinen henkilö saa tahtonsa läpi kätkemällä kaksihaaraisen kielensä sievän hammasrivinsä taakse. Ja että sitä näkee jatkuvasti kaikkialla. Enkä nyt tarkoita pelkästään sellaista, että miksiköhän Tanja Karpela pääsi ministeriksi, vaan ihan arkistakin kanssakäymistä miesten ja naisten välillä.

Jutun ydin lienee siinä, että seksuaalinen valta on naisella. Nainen on se, joka antaa, ja mies se, joka saa. Ja vaikken usko, että saaminen tai antaminen liittyisi edes hypoteettisesti kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin, niin jollain tasolla asetelma tuntuu olevan kulttuurimme edustajilla niin sisäänrakennettuna, että seksuaalisuutta on hyvin helppo käyttää hyväksi muillakin elämän osa-alueilla.

Ja tämä ei nyt ole mikään katkera kommentti naisia vastaan, enkä halua sanoa, että ilmiö olisi pelkästään kummankaan sukupuolen edustajien syytä, miehethän sitä loppujen lopuksi ylläpitävät olemalla loputtoman hedelmällistä maaperää. Kiinnostavaa olisi tietää, että kuinka tiedostaen tuota tehdään. Onko kyse ilmiöstä, joka on ihmisluontoon sisäänrakennettu?

Jos hieman zoomaan lähikuvasta ulospäin, niin näyttää siltä, että seksi pyörittää tätä maailmaa ihan yhtä lailla kuin raha. Molemmat ovat valtaa ja pelimerkkejä.

http://www.youtube.com/watch?v=TAjL6bvDskc