Minulla on kotoa treenikämpälle mennessä kaksi reittivaihtoehtoa, mikäli kuljen julkisilla. Toisessa täytyy mennä kahdella eri bussilla ja toisessa joutuu kävelemään noin kilometrin. Ajallisesti ne ovat aika identtiset. Ensimmäisen vaihtoehdon busseja kulkee harvemmin, mutta toisaalta sillä pääsee suoraan treenikämpän ovelle.
Syystä taikka toisesta kuljen aina menomatkan ensimmäisellä vaihtoehdolla ja paluumatkan jälkimmäisellä. En koskaan toisinpäin. Ainoa poikkeus on se, mikäli ensimmäisen vaihtoehdon bussiin on tosi pitkä aika. Muulloin menen aina noin. En ole ikinä palannut ensimmäisen vaihtoehdon reittiä. Jos sataa tai on paljon kantamuksia, niin otan bussin, joka menee vähän väärään suuntaan, mutta jolla pääsen jälkimmäisen bussireitin aiemmalle pysäkille.
Aiemmassa asunnossani kuljin myös ratikkapysäkille aina eri reittiä kuin sieltä palasin.
Kummassakin tapauksessa minulla on joku intuitio siitä, että matka päinvastaiseen suuntaan olisi jotenkin selkeästi pidempi.
Minulla on myös sellainen taipumus, että jos esimerkiksi teen hyviä voileipiä, niin syön sellaisia leipiä sitten niin kauan, kunnes keksin jonkun vielä paremman reseptin. Minulla on elämäni aikana ollut rutkasti vaiheita, jolloin joku tietty ruoka on ollut ehdoton lempiherkku. Osaltaan on varmaan kyse samanlaisesta riippuvuudesta kuin tupakoijalla on siihen tilanteeseen, kun istuu aamutupakilla fiilistelemässä. Kun oletan, että vaikka tupakka addiktoi fyysisesti ja psyykkisesti, niin osa riippuvuutta on siinä, että tupakkaa lienee mukava poltella. Samoin itse varmaan suhtautuu noihin ruokahommiin. Jos tekee itse tai syö ravintolassa jotain hyvää, niin sitä ajattelee mielessään, että maha täyteen + hyvä maku = supervoitto, muodostaa ikäänkuin itselleen addiktion puoliksi rationaalisin perustein.
Ruoan kanssa tuo menee myös niin, että kun menen Kajaanissa Raatihuoneentorin S-Marketiin, niin ostan sieltä aina samanlaiset voileipätarpeet. En tee sellaisia leipiä kotona. No, Kajaanissa nyt toimii muutenkin kummallisen koodiston mukaan täysin identtisesti kerta toisensa jälkeen.
Mietin, että kun minulta puuttuu sellaiset perusaddiktiot, kuten viina, tupakka, bäysä, karkki ja kahvi, niin paikkaan addiktiovajetta addiktoitumalla toimintatapoihin, esimerkiksi tuohon kummalliseen ehdottomuuteen treeniksen ja kodin väliä matkustaessa. Luulisin olevani aika addiktoituva, mutta jos nautintoaineista puhutaan, niin addiktoidun niin kevyisiin asioihin, että niistä pääsee eroon keksimällä jonkun paremman korvikkeen.
Onkohan riippuvuuksissa kysymys edes pienesti siitä, että pyrkii saamaan elämään jotakin pysyviä asioita. Jotakin sellaisia tukipilareita. Sinänsä hauska ajatus, että tupakka olisi jonkun elämän tukipilari.
Olisi kiinnostava tietää, onko omakotitalossa asuvalla 8-16 -ihmisellä yhtä lailla addiktioita, kuin renttutaiteilijoilla. Voihan olla, että onkin. Addiktioita on niin monenlaisia ja mistäpä sen ulospäin näkisi, että kokoomuslainen perheenäiti on sairaalloinen pornoaddikti. Mutta meikäläisen perspektiivistä vaikuttaisi siltä, että ihmiset, joilla ei ole hirveästi stabiileja asioita elämässään, ovat alttiimpia addiktioille, ja ehkä se on oire siitä, että kuitenkin kaipaa jonkinlaista pysyvyyttä ja turvallisuuden tuntua arkeensa, vaikkei sitä tahtoisikaan omistusasunnon, työn ja perheen muodossa.
Täälläpä se keittiöpsykologi taas tiskauksen lomassa arvailee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti