Kepeät aamuterveiset

Olen aina karsastanut harjoituksissa yhteisiä lämmittelyjä. Kuorotreenien äänenavauksia tai teatteritreenien yhteispomppimisia ja leikkejä. Olen kuvitellut, että kyse on laiskuudesta, mutta nyt kun tuossa pitkästä aikaa sellaiseen osallistuin, niin ymmärsin, että niiden vastenmielisyys johtuu epämääräisestä käsityksestäni niiden luonteesta. Vaikka taidetta tekisi kuinka keveistä lähtökohdista ja huumorin kautta pelleillen, niin tekijänä koen siinä olevan aina jotakin todella arvokasta ja pyhää. Että kepeinkin perseily on samalla aivan äärimmäisen vakavaa. Kun sitten kuorotreenien alussa lauletaan porukassa jotakin laulunpätkiä, niin en osaa nähdä sitä vastaavalla tavalla tärkeänä. Eikä sen tarkoitus tietenkään olekaan olla tärkeää muuten kuin lämmittelymielessä, mutta minulle sen ongelma on se, etten kykene suhtautumaan siihen ns. oikeana tekemisenä, vaan on yhdentekevää osallistunko siihen vai en, joten se itse lämmittelyhyötykin jää vajaaksi.

--------

Nyt kun vakavat aiheet on käsitelty, on aika käsitellä kuolemaa.

Eilen muuan äärimmäisen herttainen kissanpentu joutui parantamattoman taudin vuoksi piikille. Kuolemahan täältä lopulta korjaa itse kenetkin, ei sitä koskaan lopulta voine epäreiluna pitää. Olipa kyse puolivuotiaasta kissasta, joka ei olisi mitenkään edes kyennyt pahoihin tekoihin tai Argentiinassa piilottelevista vanhoista natsikomentajista.

Olen pohtinut kuolemaa aika paljon jo lapsesta asti, koska se on lähipiirini myötä ollut monella tapaa läsnä elämässäni aina. Kuitenkaan minulla ei ole lähipiiristä kokemusta siitä mitä kutsuttaisiin luonnolliseksi kuolemaksi. Aina on lähdetty ns. liian nuorena, milloin syövän, oman käden tai toisen käden kautta.

Toki tiedän vanhuksia, jotka ovat kuolleet vanhuuteen, mutta ne ihmiset eivät ole olleet minulle läheisiä. Joten tunnepuolen omakohtaisen kokemukseni mukaan kuolema on aina ollut epäreilu ja ennenaikainen.

Ihminen (tai eläin) vaikuttaa elämänsä ajan maailmaan, muuttaa sitä. Kaikki mahdolliset pienet valinnat muuttavat maailmaa hieman. Kuollessa se loppuu, ei voi enää itse vaikuttaa mihinkään. Toki kuolleet vaikuttavat maailmaan toisten muistojen ja mielikuvituksen kautta. Vedotaan siihen, että "Hän olisi halunnut minun tekevän näin." tai nähdään ilmestyksiä ja enkeleitä. Sellaiseenhan tietenkin vaikuttaa kaikki se, mitä elämässään on tehnyt ja millaisen kuvan itsestään antanut, mutta kaikki tapahtuu kuitenkin lopulta henkiinjääneiden päissä.

Mutta jokainen olento on tekemisiensä tai tekemättä jättämisiensä kautta osa maailman historiaa. Tuskin merkittävä, mutta osa silti.

Kuoleman jälkeen tilanne on jäljelle jääneiden käsissä. Mitä haluamme nähdä. Näemmekö kissanpennun kuollessa sen, että se loi enemmän iloa ympärilleen kuin moni ihminen sadassa vuodessa vai epäreiluuden siitä, ettei sitä kyetty parantamaan. Ja koska kuolema on aina ehdoton ja lopullinen, niin kuolleen osalta vaikutus maailmaan loppuu, vaikka häntä ajattelisimmekin. Subjekti vaihtuu kuolleesta ajattelijaan. Eli tässä tapauksessa iloa tuottaneesta kissanpennusta minuun, joka sitä ajattelen.

Ja koska kaikilla tekemisillämme vaikutamme maailmaan, on läheisen kuollessa suorastaan velvollisuus kokea ennen kaikkea kiitollisuutta kuollutta kohtaan.

Kuolema ei ole epäreilu. Se vain on, ja se vain tapahtuu. Ja siitä eteenpäin kaikki on meidän käsissämme, joskin vaan toistaiseksi.