Soittokunta ja soittokunto

On jännä miten tässä parin vuoden aikana valmistumisen jälkeen on ajatutunut hiljalleen siihen tilanteeseen, että on aika vähän tullut soitettua uutta materiaalia. Bändien kanssa kyllä tekee uutta, mutta sekin on omaehtoista sikäli, että jutut kehittää itse. Että haasteellisen materiaalin haasteetkin ovat lopulta itse asetettuja.

Nyt tuossa pitkästä aikaa soitin täysin itselle uudenlaista materiaalia, ja huomasin, että jopas on muuttunut oma soittajuus. Muistan aiemmin olleeni esimerkiksi nuottien lukemisessa aika hyvä, ja myöskin uuteen tyyliin tai tekotapaan sopeutuminen oli aiemmin helppoa. Mutta nyt kun teki pitkästä aikaa jotakin itselle täysin ennenkokematonta, niin oli aika hämmentynyt olo. Ja se tuli ehkä juurikin jostain sellaisesta, että oletti osaavansa tietyt asiat tosi hyvin, koska oli aiemmin osannut, mutta kun ne sitten tuntuivatkin haasteellisilta, niin mieli löi paniikkijarrua.

Soittotaito taantuu, jos ei soita. Näemmä myös sopeutumiskyky taantuu, jos ei joudu sopeutumaan.

-----

Eilen oli A-Studiossa pitkä ja tunteisiin vetoava reportaasi varuskuntien lakkautuksista. Päällimmäisenä jäi mieleen jonkun komentajan sotilaille kurkku suorana huutama "Hyvää lomaa!", se oli herkkää ja toi varmasti lomafiiliksen.

Puolustuspoliittisiin kysymyksiin en halua ottaa kantaa, koska en tiedä asiasta mitään, ja olen siitä huolimatta kovasti puolueellinen, mutta reportaasi keskittyi suurelta osin sotilassoittokuntiin, joita myös ollaan lakkauttamassa useita.

Voi olla, että olen väärässä, mutta ymmärrykseni mukaan sotilaiden eläkeikä on alle viidessäkymmenessä, tästä joku komentaja eilisessä ohjelmassa puhuikin. Soittokunnissa on toki ymmärtääkseni soittajina myös freelanceja tiettyjen periodien mittaisilla sopimuksilla, mutta joka tapauksessa käsitykseni mukaan soittokunnassa ikänsä soittava soittaja pääsee eläkkeelle alle viisikymppisenä. Jos tästä on jollakin parempaa tietoa, niin kertokaa ihmeessä.

Olipa tätä eläkemahdollisuutta tai ei, niin pidän silti hyvin absurdina sitä, että joku Karjalan prikaatin trumpetisti oli tippa linssissä televisiossa valittamassa sitä, että on talo juuri vaimon kanssa laitettu talo, eikä nyt tiedetä mitä tehdä, kun musiikin alalta on niin vaikea saada töitä. Argumenttina oli esimerkiksi se, että kun kaupunginorkestereihin saa hakea myös ulkomaalaiset, niin taso on todella kova, eikä niistä tahdo löytyä töitä.

Ok, se on aina jonkinmoinen tragedia, että ihmisiä jää työttömäksi, ja ensimmäinen reaktioni katsoessa oli aito myötätunto.

Mutta. Oikeista töistä taikka sotilastöistä en todellakaan ymmärrä mitään, mutta musiikista ja muusikkona olemisesta ymmärrän jotakin. Noin periaatteessa on ihan hienoa, että isoja orkestereita olisi olemassa pitkin Suomea. Ja vaikka julkisen tuen suhde on aivan naurettava, niin on ihan ymmärrettävää, että kaupunginorkestereiden tai soittokuntien kaltaiset orkesterit eivät voi tulla toimeen omillaan. Ja on hienoa, että on ollut olemassa taho, joka on järjestänyt musiikkia ties mihin iltamiin ja vanhojentansseihin. Elävän musiikin kannalta soittokuntien lakkauttaminen on varmasti huono homma, sillä se supistaa maakuntien musiikkitarjontaa kovasti.

Mutta kysyntä ja tarjonta kohdannevat jatkossakin. Mikäli alueilla tarvitaan big bandia, niin sellainen sinne syntyy, ehkäpä UMO:n kaltaisille orkestereille tulee lisää kysyntää, ja maahan syntyy muutama maakunnissa kiertävä orkesteri.

Uutisessa oli mielestäni kyse lähinnä henkilökohtaisista tragedioista, jotka ovat seurausta siitä, että sotilassoittajat elävät tilanteessa, joka on taiteen tekemisen kannalta luonnoton. Soittokunnissa soittajat saavat kuukausipalkkaa. Heillä ei ole tulosvastuuta siinä mielessä kuin muusikoilla yleensä. Tehtävä on tulla paikalle ja soittaa homma pois kuleksimasta. Painetta kehittymiselle ei ole. Jos musiikkia ajatellaan työnä ja toimeentulona, niin he ovat täysin poikkeuksellisessa asemassa (kuten myös kaupunginorkesterien soittajat).

Taide on kuulkaa omalla tavallaan ihan saatanan vakava asia. Sitä kuuluu tehdä aina tosissaan. Siinä mielessä tosissaan, että sen eteen tulee aina tehdä parhaansa. Se riittää tai ei riitä, mutta lopputulos on se, mikä ratkaisee. Siinä mielessä pidän täysin oikeutettuna sitä monen taiteilijan tilannetta, että työn laatu ratkaisee toimeentulon. Se on henkisesti raskasta, ja keskiluokkaisen elämän perusrakennuspalikoiden hankkiminen on hankalampaa kuin ns. normaalien ihmisten, mutta paskalle taiteelle ei ole mitään tarvetta. Se on yhtä tarpeetonta kuin ydinjäte. (Ehkäpä minkä tahansa alan paskasti tehty työ on turhaa, mutta niistäpä en oikeastaan osaa sanoa mitään.)

Sen vuoksi vastustan ehdottomasti sitä, että taiteessa on virkoja. Opetustyön ja ammattiorkestereissa toimimisen tulee käytännön vuoksi ilman muuta olla kuukausipalkallisia töitä, mutta niidenkin tulisi mielestäni olla aina määräaikaisia, ja esimerkiksi vuoden välein tulisi tarkistaa tilanne ja pitää yllä sitä, että taiteilijan täytyy pysyä vireänä tekijänä. Orkestereissa kiinnityksillä olevien kaltaisille vapaamatkustajille ei pitäisi suoda mahdollisuutta laitostua ja taantua.

Mikäli itse saisin joskus jonkun kuukausipalkkaisen viran, niin työnkuvan kiinnostaessa ottaisin sen vastaan tietenkin mielihyvin, mutta pitäisin äärimmäisen tärkeänä sitä, että pitäisin itseni koko ajan liikkeellä. Tämä taide on todellakin niin vakava asia, että jokainen, jolle kyse on ensisijaisesti asuntolainan maksamisesta voisi painua helvettiin.

Olenkin sitä mieltä, että vaikka on tosiaan paska homma, että julkinen tuki orkestereille painottuu Suomen mittakaavassa jatkossa yhä epätasaisemmin, niin soittokuntien lopettaminen on monilta osin oikein hieno asia. Hyvälle musiikille on aina kysyntää, ja mikäli soittokunnissa on hyviä ja innokkaita soittajia, niin heillä on loistava mahdollisuus käyttää alueensa musiikillinen tyhjiö hyödyksi.

----

Kolmas asia:

"Joko toisten vahingoittaminen on väärin, jolloin jumala on tarpeeton, tai toisten vahingoittaminen hyväksyttävää, jolloin jumalan kehotukset ovat erheellisiä." sanottiin yhdessä kirjassa.