Minulla on tullut viime viikkoina useasti vastaan Karjalaan ja evakkoihin liittyviä asioita eri yhteyksissä. Olen aiemminkin huomannut sen olevan minua koskettava ja liikuttava aihe. Tänään kävin Karjala-aiheisessa taidenäyttelyssä ja luin erään teoksen yhteydessä olevasta käsinkirjoitetusta kirjeestä ensimmäisen lauseen, jonka sisältö oli tämänkaltainen "Muistan miltä kotikyläni näytti Laatokan rannalla, olin 5-vuotias.". En kyennyt lukemaan enempää. Tai olisin kyennyt, mutta olisin luultavasti ruvennut itkemään.
Pois kävellessäni yritin löytää syitä. Minulla ei ole suvussani ketään evakkoon joutunutta, eikä edes sotaveteraania. En ole edes käynyt Karjalassa, ellei lasketa läpikulkumatkoja Pietariin. Luulisin olevani aika äärimmäisen epäpatrioottinen henkilö, eikä minulla ole mitään sotahistoriaan liittyvää syytä suhtautua asiaan tällä tavoin. Olen kyllä tavattoman kiinnostunut kartoista, ja silmäilen aina äärimmäisellä mielenkiinnolla Kannaksen alueen karttoja (Pietarin Suomen-rautatieasemalla on valtava ja valtavan hieno kartta alueesta!), mutta pelkkä maantietointohimo ei selitä liikuttumistani. Mutta Anneli Saariston Evakon laulu, Annikki Tähden Muistatko Monrepos'n tai Aili Runnen tekemä Laps' olen Karjalan ovat tavattoman koskettavia, vaikkeivat edes kuulosta mitenkään erityisen hienoilta sinänsä.
Mistä hemmetistä tämä johtuu? Asianhan ei pitäisi liikuttaa minua millään tavalla.
Lähdin itse kotoa ja kotikylästäni 15-vuotiaana. Olin lähtemisestä innoissani, enkä koe kaihoa asian suhteen, vaikka kotikyläni on minulle erittäin tärkeä ja rakas paikka.
Mietin tuossa, että voisikohan olla niin, että kaltaiseni emigrantti (vapaaehtoinenkin) kantaa mukanaan jonkinlaista sisäänrakennettua kotiseutukaipuuta, vaikkei se kenties koskaan konkretisoituisi edes pieneksi harkinnaksi palaamisen suhteen? Ehkä samaistun jollakin kaukaisella tavalla evakkojen kaipuuseen siksi, että olen itsekin kaukana kotoa, vaikka sinänsä koenkin olevani täällä kaukana aivan kotonani. Että kyllä, muistan Monrepos'n, muistan!
Pois kävellessäni yritin löytää syitä. Minulla ei ole suvussani ketään evakkoon joutunutta, eikä edes sotaveteraania. En ole edes käynyt Karjalassa, ellei lasketa läpikulkumatkoja Pietariin. Luulisin olevani aika äärimmäisen epäpatrioottinen henkilö, eikä minulla ole mitään sotahistoriaan liittyvää syytä suhtautua asiaan tällä tavoin. Olen kyllä tavattoman kiinnostunut kartoista, ja silmäilen aina äärimmäisellä mielenkiinnolla Kannaksen alueen karttoja (Pietarin Suomen-rautatieasemalla on valtava ja valtavan hieno kartta alueesta!), mutta pelkkä maantietointohimo ei selitä liikuttumistani. Mutta Anneli Saariston Evakon laulu, Annikki Tähden Muistatko Monrepos'n tai Aili Runnen tekemä Laps' olen Karjalan ovat tavattoman koskettavia, vaikkeivat edes kuulosta mitenkään erityisen hienoilta sinänsä.
Mistä hemmetistä tämä johtuu? Asianhan ei pitäisi liikuttaa minua millään tavalla.
Lähdin itse kotoa ja kotikylästäni 15-vuotiaana. Olin lähtemisestä innoissani, enkä koe kaihoa asian suhteen, vaikka kotikyläni on minulle erittäin tärkeä ja rakas paikka.
Mietin tuossa, että voisikohan olla niin, että kaltaiseni emigrantti (vapaaehtoinenkin) kantaa mukanaan jonkinlaista sisäänrakennettua kotiseutukaipuuta, vaikkei se kenties koskaan konkretisoituisi edes pieneksi harkinnaksi palaamisen suhteen? Ehkä samaistun jollakin kaukaisella tavalla evakkojen kaipuuseen siksi, että olen itsekin kaukana kotoa, vaikka sinänsä koenkin olevani täällä kaukana aivan kotonani. Että kyllä, muistan Monrepos'n, muistan!
