Oltiin tuossa Pohjois-Lapissa kiertueella. Hurja kokemus, kun menee keikalle paikkoihin, jossa ei käy koskaan ketään keikoilla, niin ihmisten suhtautuminen on ihan toisenlaista kuin etelässä. Pöydillä tanssiminen on aina tosi cool.
Se on tietenkin selvää, että ihminen, joka näkee jatkuvasti monenmoisia keikkoja, ei ole lähtökohtaisesti samalla lailla innoissaan mistä tahansa. Kyllähän sitä itsekin katsoo keikkoja hieman sillä meiningillä, että "show me what ya got" ja ei sitä paljoa jaksa innostua, ellei tule jotain erityisen kovaa tavaraa.
Ja jos sitten ajatellaan jotain Karigasniemeä tai Utsjokea, niin kai sitä nyt ollaan valmiiksi jo aika fiiliksissä, kun ei tarvitse lähteä satojen kilometrien päähän nähdäkseen jotain, vaan kerrankin lähipubiin meneminen riittää.
Tavallaan täysin loogista, mutta se on hassua, että mitä enemmän ihminen keikkoja näkee, sitä vähemmän niistä vaikuttuu. Se on selvä, että jutuista ei samalla tavalla ylläty, mutta voisi myös luulla, että nauttimalla keikoista usein saisi itselleen semmosen automaation keikoista nauttimiseen ja bailaamiseen. Samoin kuin lenkkeillessä rentoutuu jo ensiaskelilla, tai pelkkä greippilimonadihuikka rentouttaa lonkeron ystävän ja ymmärtäjän.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
lauantai 3. syyskuuta 2011
Suonissani nauttimani myrkky lainehtii
Viisaudenhammas on vinksallaan. Jonkun erityistaitavan leikeltäväksi käskivät ja löivät repullisen lääkkeitä sitä odotellessa.
Jotenkin sitä luulisi, että kipuun tottuu. Kai jotkut tottuukin, mutta vaikka itse olen käynyt läpi kaikenlaiset suuoperaatiot vuosikausien oikomishelvetin yhteydessä, niin kipukynnykseni ei ole madaltunut lainkaan.
Hammaslääkärille mennessä suuhun sattui siinä määrin, että banaani oli aivan liian haasteellista pureksittavaa ja jogurttinkin syöminen oli taistelua. Vanhana pahiksena olen myös etenkin flunssaisena krooninen syljeskelijä, ja sekös vasta sattuikin. En silti jostain syystä ottanut lainkaan lääkkeitä. En yleensäkään juurikaan käytä särkylääkkeitä kuin tosipaikan tullen, mutta nyt en edes silloin.
Mutta kun hammaslääkäri löi reseptiä kouraan, niin johan alkoi napit maistumaan. Pitäisi ottaa kahdeksan tunnin välein kolmesta purnukasta tavaraa, ja täytyy sanoa, että kun nyt on kuusi tuntia kulunut edellisestä annoksesta, niin kaikki ajatukset keskittyy tällä hetkellä takimmaisen vasemman alahampaan tietämille. No, oikeastaan leuasta korvaan ja vähän myös koko päähän.
En ole käsittääkseni ollut koskaan riippuvainen mistään nautintoaineista. Paitsi yläasteella ehkä karamelleista, mutta se oli niin tiedostamatonta, etten kokenut sitä riippuvuutena. Luulen kuitenkin olevani todella addiktoituva ihminen, en vain ole antanut itselleni juuri mahdollisuuksia riippuvuuksien hankintaan, suhtaudun niin karamelleihin, kahviin kuin kannabikseen täysin käsittämättömänä idiotismina.
Nyt kun kyse ei oikeastaan ole omasta valinnasta, vaikka toki itse tropit naamaani lapan, niin olin heti täysin vietävissä. Kun syy on se, että lääkäri sanoi tilanteen olevan hankala, ja että tarvitsen lääkkeitä, ja vieläpä korosti, että jos ei tunnu tehoavan, niin täytyy heti ottaa yhteyttä. Syy ja suorastaan velvollisuus oikeuttavat.
Minulle on melko helppoa kieltäytyä houkutuksista, kun perustelen asian itselleni järkevästi. Jos seuraisin mielihaluja, niin kävisin varmaan Mäkikuplassa pizzalla joka päivä, mutta mielihalut on helppo vaientaa vasta-argumentein. Vaikkakin mieleni on toisaalta hyvin pirullinen kiusaaja, ja jos pizzahammasta kolottaa, niin en saa asiaa millään mielestäni, tuntuu usein siltä niinkuin olisi Aku Ankasta tuttu pikkupiru olkapäällä hiilihangon kanssa, mutta jos ei anna sarviveikolle mahdollisuutta, niin pidättäytyminen on käytännön tasolla helppoa ja yksinkertaista.
Mutta heti jos ulkopuolelta tulee joku syy, kuten nyt nuiden lääkkeiden kanssa, niin stoalainen itsekuri on tipotiessään ja lasken minuutteja seuraavaan lääke-erään.
Toki on ehkäpä myönnettävä, että tässä tilanteessa todella tarvitsen nuita lääkkeitä, enkä sinänsä sorru henkiseen heikkouteen, mutta on silti ihan kiinnostavaa huomata kuinka paljon viime päivinä on tullut ajateltua lääkkeitä.
Jotenkin sitä luulisi, että kipuun tottuu. Kai jotkut tottuukin, mutta vaikka itse olen käynyt läpi kaikenlaiset suuoperaatiot vuosikausien oikomishelvetin yhteydessä, niin kipukynnykseni ei ole madaltunut lainkaan.
Hammaslääkärille mennessä suuhun sattui siinä määrin, että banaani oli aivan liian haasteellista pureksittavaa ja jogurttinkin syöminen oli taistelua. Vanhana pahiksena olen myös etenkin flunssaisena krooninen syljeskelijä, ja sekös vasta sattuikin. En silti jostain syystä ottanut lainkaan lääkkeitä. En yleensäkään juurikaan käytä särkylääkkeitä kuin tosipaikan tullen, mutta nyt en edes silloin.
Mutta kun hammaslääkäri löi reseptiä kouraan, niin johan alkoi napit maistumaan. Pitäisi ottaa kahdeksan tunnin välein kolmesta purnukasta tavaraa, ja täytyy sanoa, että kun nyt on kuusi tuntia kulunut edellisestä annoksesta, niin kaikki ajatukset keskittyy tällä hetkellä takimmaisen vasemman alahampaan tietämille. No, oikeastaan leuasta korvaan ja vähän myös koko päähän.
En ole käsittääkseni ollut koskaan riippuvainen mistään nautintoaineista. Paitsi yläasteella ehkä karamelleista, mutta se oli niin tiedostamatonta, etten kokenut sitä riippuvuutena. Luulen kuitenkin olevani todella addiktoituva ihminen, en vain ole antanut itselleni juuri mahdollisuuksia riippuvuuksien hankintaan, suhtaudun niin karamelleihin, kahviin kuin kannabikseen täysin käsittämättömänä idiotismina.
Nyt kun kyse ei oikeastaan ole omasta valinnasta, vaikka toki itse tropit naamaani lapan, niin olin heti täysin vietävissä. Kun syy on se, että lääkäri sanoi tilanteen olevan hankala, ja että tarvitsen lääkkeitä, ja vieläpä korosti, että jos ei tunnu tehoavan, niin täytyy heti ottaa yhteyttä. Syy ja suorastaan velvollisuus oikeuttavat.
Minulle on melko helppoa kieltäytyä houkutuksista, kun perustelen asian itselleni järkevästi. Jos seuraisin mielihaluja, niin kävisin varmaan Mäkikuplassa pizzalla joka päivä, mutta mielihalut on helppo vaientaa vasta-argumentein. Vaikkakin mieleni on toisaalta hyvin pirullinen kiusaaja, ja jos pizzahammasta kolottaa, niin en saa asiaa millään mielestäni, tuntuu usein siltä niinkuin olisi Aku Ankasta tuttu pikkupiru olkapäällä hiilihangon kanssa, mutta jos ei anna sarviveikolle mahdollisuutta, niin pidättäytyminen on käytännön tasolla helppoa ja yksinkertaista.
Mutta heti jos ulkopuolelta tulee joku syy, kuten nyt nuiden lääkkeiden kanssa, niin stoalainen itsekuri on tipotiessään ja lasken minuutteja seuraavaan lääke-erään.
Toki on ehkäpä myönnettävä, että tässä tilanteessa todella tarvitsen nuita lääkkeitä, enkä sinänsä sorru henkiseen heikkouteen, mutta on silti ihan kiinnostavaa huomata kuinka paljon viime päivinä on tullut ajateltua lääkkeitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)