Ajan henki

Ensi viikon perjantaina saa ensi-iltansa Kajaanin Harrastajateatterin näytelmä Radix, johon olen säveltänyt musiikin.

Yksi näytelmässä kuultavista kappaleista on nimeltään Ajan henki, ja ajattelin kirjoittaa siitä ennen kuin olen kuullut minkäänlaista katsojapalautetta, sillä kyseessä on teemaltaan sikäli problemaattinen kappale, että tekstiä saattaa jopa joutua jollekin taholle puolustelemaan, ja puolustustilanteessa siihen on vaikeampi suhtautua analyyttisesti.

Tekstiä on muokattu työryhmän kesken alkuperäisestä tekstiversiostani, mutta pahimmat kirjoittamani törkeydet ovat säilyneet entisellään.

Kappale käsittelee muun muassa sitä, että melkeimpä aatteelle kuin aatteelle on luonteenomaista maalata vihollinen hyvin selkein värein esille, eikä niinkään keskittyä ongelmien varsinaiseen ratkaisuun. Esimerkiksi itse koen olevani hyvin kärkäs kritisoimaan vaikkapa perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa, mutta suoranaisia ehdotuksia maahanmuuton ongelmakohtien ratkaisuksi minulla on hyvin vähän.

Kappaleessa käsitellään asiaa myös hyvin selkeästi ns. muiden ja meidän näkökulmista; ensimmäinen säkeistö on hyvinkin kärjistetyn rasistissävytteinen, ja toinen säkeistö puolestaan kärjistää punavihreän hipin ajatusmaailmaa, joka usein on vähintäänkin yhtä ylenkatsova kuin vastakkaisen puolen, ja ennen kaikkea äärimmäisen tietoinen omasta paremmuudestaan.

Molemmille leireille on hyvin tyypillistä, että vallankumousta yritetään nettifoorumeilla tai kapakan nurkissa tai missä hyvänsä turvallisessa poterossa, jossa on helppo olla mielipiteissään ainoastaan äärimmäinen ja kärkevä. Samanmielisessä porukassa viedään yhteistä ajatusmallia yhä pidemmälle, ja lopulta ollaankin kiinni enää silkassa vastustamisessa ja muiden syyttämisessä. En loppujen lopuksi koe kauhean suurta eroa "se on neekerin vika" -ajattelussa siihen, että takkutukat istuu kuppilan nurkassa jupisemassa kapakan nurkassa systeemistä ja riistäjistä ja kapitalismista ja vaatimassa perustuloa, jotta olisi ilman omakohtaista ponnistelua varaa ostaa kaljaa ja pilveä enemmän kuin nykyisellään.

Tottakai suoranainen väkivalta ja siihen yllyttäminen on täysin asia erikseen, mutta tarkoitankin ihmisten tapaa sysätä omat ongelmat jonkun toisen ryhmän syyksi, ja siinä on asia, jonka suhteen olisi itsetutkiskelun paikka kenties jokaisella.

Katkelma ensimmäisestä säkeistöstä:

"Meikä maalaa Muhammetin huulipunalla
ja meikä maalaa neekerin menkkaverellä."

Katkelma toisesta säkeistöstä:

"Meikä raiskaa Halla-Ahon korkokengällä
ja ääni Jani Toivolalle äänestyksissä."

Olisi asia erikseen tuumia, että onko tuollaisten asioiden sanominen julkisesti oikein vaiko ei, sillä nuo rivit jos jotkut ovat juurikin sitä kamalaa ja kauhistuttavaa vihapuhetta, mutta en oikeastaan koe millään tavalla kiinnostavalta keskustella siitä, mistä taiteessa saa puhua ja mistä ei. Taiteen sensurointi on hieman huvittava ajatus.

Koen kappaleen sopivan kontekstiinsa oivallisesti, mutta minulla ei ole täysin ongelmaton suhtautuminen tuollaiseen provokaatioon. Nimittäin vaikka asia on teoreettisesti hyvinkin selkeä, niin oletan, että moni kuulijoista ei ajattele lainkaan mistä kappaleessa pohjimmiltaan on kyse, vaan keskittyy yksittäisiin lauseisiin kontekstista irrotettuna. Näin ollen oletan, että monenkaan kohdalla ei synny itsetutkiskelua muiden mustamaalauksesta, vaan ainoastaan provosoitumista tai välinpitämättömyyttä tai sellaista, että kappale koetaan tiettyyn ikään kuuluvana naivina ja hassuna kapinointina.

Huomattavasti pidemmälle viety, mutta tietyllä tapaa samankaltainen esimerkki on Teemu Mäen kissantappovideo, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään muuta kuin sen kissahomman, eikä videon esille tuomat ongelmat saaneet lainkaan lisähuomiota. Että jos haluaa ajatella niin, että taiteen tärkein merkitys olisi ratkaista ongelmia, niin provokaatio ei ole ehkä kovinkaan hedelmällinen tie nimenomaan siksi, että itse teema jää toteutuksen varjoon.

Mutta onneksi tässä tapauksessa on kyseessä vain yksi kappale esityksen sisällä, ja sen aiheuttamat reaktiot ovat vain osa kokonaisuutta, ja sen vuoksi kappale on näytelmälle arvokas ihan vaikka pelkkänä provokaationakin.

Ans kattoo ny.

Eppu

Nyt ei ole sen isompaa kuin että.

Kuuntelin tuossa matkaa taittaessani Eppu Normaalia pitkästä aikaa. On tullut vähän pidettyä sitä sellaisena prototyyppinä väsähtäneiden suomalaisten vanhojen äijien bändistä.

Mutta voihan hitto miten kovia biisejä! Paljon kaikkia hassuja ja huvittavia ja nolostuttaviakin puolia, mutta pikkuseikat huomioimatta ihan mieletöntä tavaraa. Olin varmaan viidessä ensimmäisessä kappaleessa kyynel silmäkulmassa.

Monta hienoa rakkauslaulua sieltä tuli, ja kaikessa korniudessaan Martti Syrjä laulelee tuoppiinsa tuijotellen vesisateen paiskatessa ikkunaan aikamoisen hienoja ajatuksia.

Laitoin autossa radion päälle, ja kuuntelin sitä ehkä kymmenen sekuntia, jonka aikana todettiin jotakuinkin, että "Vaikka me suomalaiset tekisimme mitä, niin ilman Kiinan ja Yhdysvaltojen sitoutumista jyrkkiin ilmastosopimuksiin, maapallon ilmasto tulee muuttumaan peruuttamattomasti." Olin todella väsynyt lyhyiden yöunien ja rokkaamisen jäljiltä, ja edessä matkaa oli jäljellä yli viisi tuntia, enkä ollut ollenkaan sillä mielellä, että olisin halunnut ruveta pohtimaan syntyjä syviä, mutta väistämättä siinä tuli ajateltua jälleen omia tekemisiä ja niiden riittämättömyyttä.

Sitten laitoin Eput soimaan, jotta saisin muunlaista mietittävää, ja lausahdus "Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa? En tiedä onko näin, mutta ainakin soitan sitä oikeinpäin." tuntui siihen tilanteeseen hyvin lohdulliselta ja kauniilta ajatukselta.

Koje

Olinpa tuossa eräässä kajaanilaisessa anniskeluravintolassa.

Siellä oli sellainen rahalla toimiva pelikone, jossa oli tarkoitus lyödä sellaista pientä nyrkkeilysäkkiä mahdollisimman kovasti. Taululle sitten ilmestyi joku lukema lyönnin kovuuden mukaan.

Satuin istumaan aivan sen automaatin vierestä, joten pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan koneen käyttäjien toimintaa.

Toki nyt on syytä korostaa, että minähän olen hippi, enkä ole ollut lyömiskulttuurin ystävä ja ymmärtäjä enää sen jälkeen, kun poistuin keväällä 2003 Ristijärven peruskoulusta.

Enkä toki voi sikäli paheksua, että onhan se toisaalta hienoa, että ukot purkavat energiansa koneeseen, eivätkä esimerkiksi vieressä istuvaan hippiin, jolla on päällä tyttöystävänsä vaatteet.

Mutta kaiken tämän huonosti piilotetun paheksunnan jälkeen päästään itse asiaan, eli siihen, että keksin touhua katsoessani oivallisen idean, jonka myötä tulen todennäköisesti rikkaaksi.

Nimittäin: Runkkupelikone. Esimerkiksi kahden euron hinnalla muutama mies saisi runkata koneen edessä ja taululle ilmestyisi tiukkana numerofaktana totuus siitä kuka on paras mies.

Turpiinvetokoneessa oli nimittäin selvästi sellaisia ongelmia, että välillä saattoi tulla joku hintelämpikin kaveri, joka vain sattui hallitsemaan tekniikan paremmin, ja onnistui sen vuoksi saamaan paremman tuloksen.

Mutta runkkupelikone jättäisi kaikenlaiset turhanpäiväiset taistelevien metsojen esileikkikisailut huomiotta ja keskittyisi suoraan itse asiaan. Sillä kenttätutkimusteni myötä voin tehdä valistuneen arvauksen, että kerholle mennään, jotta sais toosaa. Ja mikäpä siis olisi siis hienompaa, kuin saada 967/1000 pojoa runkkupelikoneesta. Sitä tulosta kelpaisi esitellä sutturoille, ja sanotaanko, että kyllä maar lohkeis.

Kotihommia

Jos joskus vaikkapa abivuonna oli viikonloppuna illan yksikseen kotona, niin se oli helppo perustella itselleen siten, että tämä ilta olkoon siis pyhitetty opiskelulle. Ei sillä, että olisin opiskellut, mutta noin niinkuin teoriassa vasten tahtoaan yksin kulutettu ilta sai näennäisen merkityksen esimerkiksi opiskelun kautta.

Mutta nyt kun on tällainen ihka oikea aikuinen, niin tuntuu tosi hassulta olla viikonloppuisin yksin kotona. Olen nykyään melko usein perjantaisin tai lauantaisin kotona, koska en oikein keksi mitä voisi tehdä, vaikka sinänsä olisikin ihan mukava johonkin mennä. Ja vaikken ole asiasta mitenkään allapäin, niin jos tilannetta tarkastelee objektiivisesti, niin tulee jotenkin surkea ja säälittävä olo. Tiedättekös, sellainen, että eikös sitä nyt helkkari nuorella ihmisellä pitäisi viikonloppuisin olla sutinaa ja hippoja vaikka kuinka.

Hassua on se, että nyt, kun ei ole mitään syytä olla kotona, niin se on jotenkin huonompaa olemista kuin silloin, kun pystyi perustelemaan itselleen aivan samankaltaisen tyhjäntoimituksen vaikkapa opiskeluihin vedoten.

Tänään en kylläkään ollut kotona, joten siis puhun vaan ihan hypoteettisesti. Niinkuin aina.

Blondie on kova

Olen innostunut aika tavalla kuuntelemaan Blondieta. Minä olen kova poika innostumaan ylipäätäänkin, että sinänsä kyse ei ole mistään vallankumouksellisesta tapahtumasta maailmanhistoriassa, mutta tajusin sellaisen kiinnostavan pointin, että Blondien hyvyys on ehkä 20-prosenttisesti hyvästä musiikissa ja 80-prosenttisesti kyse on Debbie Harrysta. Ulkomusiikillisesti. Levyäkin kuunnellessa ajattelen useammin, että "Vau, mikä mimmi." kuin "Vau, mitä musaa.".

Blondien valtava suosio todennäköisesti perustuu juurikin Debbie Harryn persoonaan. Suoraan sanoen, Blondie myy seksillä. Kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että Debbien suoruus ja peittelemätön seksuaalisuus on jotenkin ainoastaan coolia, mutta Rihannan ja Britney Spearsin kohdalla kyse on mielestäni todella epämiellyttävästä ilmiöstä.

Toki noita esimerkkejä erottaa se, että nykyiset tissivakoartistit tuntuvat objekteilta, kun taas Debbie tuntuu subjektilta.

Joka tapauksessa se on jotenkin hämmentävää, miten seksillä myydään musiikkia, ja miten se tietyissä tapauksissa on jotenkin huomaamattomampaa ja hyväksyttävämpää.

Jotkut tapaukset ovat aivan ilmiselviä. Joskus 90-luvulla oli semmoinen ruotsalainen yhtye, jossa oli blondit kaksoset, joilla oli valtavat silikonit. Helkkari, kun en muista yhtyeen nimeä, niin en voi kaivaa tähän mitään valokuvamateriaalia. Mutta joka tapauksessa lienee aika selvää, että yhtyeen myyntivaltti ei ollut musiikki. Mimmit sheikkaa tissipaidoissa, ja pojat kuuntelee, että kylläpä on hyvä biitti?

Ja sitten on toisaalta artisteja, jotka näennäisesti tekevätkin musiikkia, mutta joiden suurin myyntivaltti on silti seksi. Vai koetteko, että keski-ikäiset perheenäidit ovat sitä mieltä, että kylläpä Eros Ramazzottin biisit on todella kovia? Että on kyllä viimeisen päälle hyvät sanat? Tai vaikka Il Divo jne. Rundit on loppuunmyytyjä, vaikkei kukaan tiedä niiltä ainuttakaan kappaletta. Jos vain onnistuisi olemaan yksi niistä onnekkaista, jotka kiskotaan lavalle hetkeksi tanssimaan. Tai saisi edes nallekarhun. Tai yhteisvalokuvan keikan jälkeen. Vaikkei kukaan tunnistaisi Il Divon jäseniä kadulla, niin keikkatilanteessa heidän hysteerinen ihailu kuuluu asiaan. Kassa käy, kun rouvat saavat toteuttaa fantasiansa.

Yhtälailla musiikin taakse kätkettyä seksuaalisuutta on jossakin Chisussa. Ensisijainen julkisuuskuva on sitä, että mahtavaa, kun on nykyisessä esineellistävässä musiikkiteollisuudessa tällainen itsenäinen ja rohkea nainen. Mutta bussin kyljessä on kuva, jossa Chisu on huulet törröllään ja lampaankatse silmissään.

No, lopputulema on se, että Blondie on kyllä vitun kova.

Pakkasta pihalla

Joskus täällä kotikonnuilla hengaillessa tulee lukeneeksi ihmisten katseista kaikenlaista epäluuloa ja halveksintaa. Voi toki olla, että se on useimmiten ihan silkkaa kuvitelmaa, mutta se nyt on ainakin ihan täysin selvää, että iso joukko ihmisiä suhtautuu halveksien kaikkiin porukasta erottuviin.

Luulen, että kyse on tyhjiöstä. On kenties nuorena haaveillut tulevaisuudelta kaikenlaista, ja kymmenen vuotta myöhemmin elämän huippukohta on se, kun saa yökerhossa juotettua jonkun 18-vuotiaan kyllin humalaan, jottei tarvitse tyytyä kulahtaneeseen elämänkumppaniin. Väistämättä elämä tuntuu aika sisällöttömältä.

Ennen oli sentään Jumala. Kaiken kurjuuden keskellä kyettiin sentään ajattelemaan, että on olemassa aurinkoinen tulevaisuus, kunhan pysyy Herran nuhteessa.

Uskonto on aivan helvetin hyvä keino täyttää ihmisen sisäistä tyhjiötä. Minä uskon, että tyhjiö on olemassa kaikilla. Tai jotenkin siihen tapaan kuin Bob Dylan lauloi, että "It may be the Devil or it may be the Lord, but you're gonna have to serve somebody." Enkä tarkoita sitä, että sen jonkun pitäisi olla joku henkimaailman olento, vaan joku asia, jonka varaan ikäänkuin elämänsä laskee.

Enkä oikein tiedä kuinka sellaisen kohteen löytää, kun tiede on tehnyt yliluonnollisiin asioihin uskomisesta vähän hupsua. Minusta tuntuu, että nykyään uskonto on hieman sellaista, että sieltä haetaan plussaa omaan elämään. Ehkä halutaan uskoa, että vaikkapa kuolemanjälkeinen elämä olisi mahdollista, muttei varmasti olla varmoja. Kun taas aiemmin kyse oli ehkä siitä, että oli pakko uskoa, jottei joutuisi helvettiin.

Siispä tuntuu, että ihminen on hyvin helposti agitoitavissa mihin tahansa. Vaikkapa muukalaisvihaan. Että olisi edes joku jalansija yhteiskunnassa olemiselle.

Timo Soinihan on ihan Jeesuksen kaltainen nero siinä, miten tarjota ihmiselle tyhjiön täytettä. Jotenkin tuntuu, että jos on tarpeeksi karismaattinen agitoija, niin voidaan myydä jääkaappeja eskimoille ja sateenvarjoja Saharaan.

Punavihreyden ongelma ei siis minusta ole niinkään itse asioissa, vaan siinä, että lempeät idealistit eivät ikimaailmassa kykene puhuttelemaan ihmisiä kyllin vakuuttavasti, jotta suuret massat lähtisivät vaikkapa ympäristön asialle.

Tyhjiö pitää täyttää sellaisilla asioilla, jotka tuovat turvan sellaisia asioita vastaan kuin kuolema tai köyhyys. Luonto tai maapallo tai mikä hyvänsä sellainen on ihmiselle liian vieras asia muodostuakseen elämän perustaksi. Tai ainakin kunnes tulee joku Hitlerin tasoinen kansankiihottaja, joka lyö ajatuksen jokaisen mieliin.

Ompa hauska kirjottaa väsyneenä ja ilman suunnitelmia, kun huomaa tekstin lopussa päätyneensä aika kauas lähtöpisteestä.

November rain

Olin tuossa raivaussahahommissa, ja kun sain neuvon, ettei katajia katkota, koska linnut syö niitä marjoja, niin meinasi tulla kyynel silmään liikutuksesta. Ei oikein taida sopia hipille tuommoiset työt, kun vastaan voi tulla noinkin herkkiä asioita.

----

Olen mietiskellyt kappaleita, joiden teksti alkaisi suoralla napakympillä ja täystyrmäyksellä.

Aika tosi vahva alotus on Emir Kusturica & The No Smoking Orchestran Unza Unza Time -kappaleessa, joskin se johtuu myös laulusolistin loputtomasta karismasta.

"In the beginning at the boring time
Back in 1999
The man killed the line
Between punishment and the crime

On the planet earth
There was no more fun
No sex no drugs no rock'n'roll
All music turned to a fashion show"

Kappaleen teksti on kokonaisuudessaan loistava, mutta nyt haluan tarkastella nimenomaan alkua. Tässä vaikuttavuus syntyy mielestäni siitä, että musiikin riehakkaaseen tunnelmaan on yhdistetty julistava ja jopa raamatullinen tekstin sävy, josta tulee välittömästi sellainen olo, että nyt on painavaa asiaa tulossa. En tiedä onko tuo aloitus tekstinä kovinkaan mullistava, mutta muistan, että ensikuuntelulla nimenomaan tuo laulun aloitus sai pulssin nousemaan.

Tässä kappaleen musiikkivideo, jossa kappale on hieman pidempänä (eikä aivan niin rautaisena) versiona. Laulu alkaa n. 1:50.
http://www.youtube.com/watch?v=dpO93jR4kL4

Toinen todella kova aloitus on Screamin' Jay Hawkinsin kappaleessa I Am The Cool. Kyseessä on pitkän viihdetaiteilijan uran tehnyt entinen nyrkkeilijä, jolla on ymmärtääkseni n. 70-80 lasta (eikä kuulkaa ole saman naisen kanssa..). Tässä kappaleessa hän laulaa 65-vuotiaana:

"I'm the one your mama warned you about
when you see me, I will leave you no doubt
I'm the coolest man that ever walked this Earth
I've been the coolest since the day of my birth"

http://www.youtube.com/watch?v=-gWQQHHEz04

En tiennyt hänen henkilöhistoriastaan mitään, kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa, mutta välittömästi tuli selväksi, että hän on täysin tosissaan ja täysin oikeassa. Kiinnostavaa tuossa on se, että yleensä tuollainen itsevarmuus liittyy gangsta-rap -tyyppisiin hahmoihin, mutta kun tuon tekee vanha bluesmies rauhallisesti ja kylmänviileästi, niin uskottavuus nousee stratosfääriin.

Yksi loistava kappaleen aloitus on Kari Peitsamon On pakko vatkaa -sinkun b-puolena julkaistussa Takaisin Teksasiin kappaleessa, joka lähtee todella paatoksellisella rock'n'roll -henkisellä fraasilla:

"Elämäni on ollut pelkkää tuskaa siitä lähtien, kun jätin Teksasin."

Kappaletta en löytänyt mistään nyt tähän linkattavaksi, mutta ehkäpä kaikki tarvittava kiteytyy tuohon lauseeseen. En oikein muista mitään muuta biisin tekstistä, enkä ole ihan varma onko siinä jotain sen suurempaa viestiä. Mutta joka tapauksessa nokialainen rock-muusikko laulaa valtavalla itsevarmuudella siitä, miten tuskallista hänen elämänsä on ollut Teksasista lähtemisen jälkeen. Hienoa, kun täysin epäaidosta ja epäuskottavasta asiasta voi saada riittävällä itsevarmuudella totuudelta kuulostavan.

Ja vielä yhden kovan aloituksen tähän laitan. Nimittäin Tom Waitsin Poor Edward. Ihan vaan tuo eka lause. Ei tarvinne sen suurempia selityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=zGci5Tlur9o