Jaaa

Noniin, vaalit ohi. Kaikkialla taivastellaan alhaista äänestysprosenttia. Minun mielestäni se on edelleenkin liian korkea.

Bussissa joku sanoi äänestävänsä perussuomalaisia, jotta veronmaksajien rahat eivät mene kreikkalaisille.

Tiedän läpipäässeen ehdokkaan, jonka vaaliteemoja oli tupakkalain muuttaminen ja avohakkuiden kieltäminen.

Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä kunnallisvaalien kanssa, ja mielestäni olisi parempi, että äänestysprosentti olisi 20 kuin että ääniä annetaan tietämättä mistä on kysymys.

Äänestyspaikoilla voisi olla lyhyt testi, jolla mitataan äänestäjän tietämys politiikan syistä ja seurauksista, ja jonka reputtamalla ei saisi äänestää. Tai sitten voisi olla kaikille kansalaisille tarkoitettu lyhyt luento, johon osallistumalla saisi äänestysoikeuden, mikä toki olisi taloudellisesti aivan mahdoton järjestettävä.

Olisihan se toivottavaa ja kohtuullista, että niin äänestäjät kuin ehdokkaat tietäisivät mistä on kysymys.

Kritisoinnista vaan, että

Olen miettinyt viime aikoina paljon kritiikkiä. Sen antamista, vastaanottamista ja antamatta jättämistä.

Kirjoitin muutama päivä sitten facebookkiin todella vihaisen statuksen liittyen Kajaanin kaupunginteatterin nykytilaan ja mielestäni kaikesta kärkevyydestään huolimatta perusteltu kritiikki. Sain teatterinjohtajalta vastauksen, jossa hän ihmetteli negatiivista ilmapiiriä ja kuppikuntien luomista. Hänen viestinsä oli erittäin asiallinen, ja mielestäni on mahtavaa, että hän vastasi. Kirjoitin hänelle, että kyseinen teatteri on minulle erittäin tärkeä, ja siksi koen velvollisuudekseni vaatia siellä työskenteleviltä ihmisiltä sitä, että he tekevät työnsä niin hyvin kuin kykenevät.

Opiskellessani Helsingin Pop&Jazz Konservatoriossa käytin suuren osan ajastani koulun vastustamiseen. Isolta osin tämä oli hukkaan heitettyä aikaa, mutta tulin esittäneeni esimerkiksi opinnäytekonsertissani hyvin suoraa palautetta koulun linjauksia kohtaan, ja lisäksi puhuin opiskelujen aikana ja vielä niiden jälkeenkin useaan otteeseen muutaman opettajan kanssa siitä, miten toimintaa pitäisi mielestäni kehittää ja mikä siinä on pielessä. Vuosi valmistumiseni jälkeen koulussa otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, johon oli tehty paljon muutoksia. En tiedä tarkasti nykyistä mallia, mutta näiden samojen opettajien kanssa keskustellessa on tullut käsitys, että toimintaa on viety moninverroin parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, joka palvelee paremmin sitä, miksi koulu on olemassa, eli että Suomeen koulutettaisiin mahdollisimman hyviä muusikkoja.

En tiedä onko yksikään esittämistäni konkreettisista parannusehdotuksista mennyt läpi, enkä usko olevani ainoa kritiikkiä ja parannusehdotuksia esittänyt, mutta siitä olen varma, että asioihin puuttumisellani on ollut vaikutusta. Jos ei muuta, niin se on saanut opettajistoa tarkastelemaan sitä, että mahtaisiko koulussa todellakin olla jotakin parantamisen varaa.

Kuulin viime viikolla erään Kajaanin lukiossa opiskelevan opiskelijan valittavan aivan samoista asioista, joista muistan itsekin taannoin lukiokavereideni kanssa keskustelleen. Mietin, että onkohan kukaan koskaan vienyt kritiikkiään kaveriporukoita pidemmälle? Voi olla, että monessa laitoksessa muutosta ei saada kuin aikaisintaan siinä vaiheessa, kun henkilökunta vaihtuu eläköitymisen myötä, mutta tuntuu silti melko surulliselta, että ihmiset eivät uskalla kritisoida toistensa tekemisiä.

Olen aivan varma, että olen kärkkään kritiikkini ansiosta saanut monen silmissä vittumaisen mulkun maineen, ja välillä toki jopa vähän kaduttaakin jotkut ylilyönnit, mutta yhtä kaikki olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus pitää ääntä ja antaa kritiikkiä, koska ainoastaan se on tie muutokseen. Eikä muutos itsessään ole minusta mitenkään tärkeä, ja voihan olla, että kritisoinnissaan on aivan väärässä, eikä muutosta ylipäätään kannattaisi tehdä, mutta kritiikki ainakin pakottaa kritiikin kohteeksi joutuvat ihmiset miettimään toimintamallejaan, ja sitä kautta kehittämään niitä.

Älkäämme siis kainostelko. Hieman on hyvä ensin miettiä, mutta jos asia on tärkeä, niin sen kuuluu tulla sanotuksi.

Hetki sohvalla pitkällään

Minusta on suunnattoman hienoa, että Suomessa on sellainen tapa, että vaikka ruokailun hintaan ei yleensä kuuluisi jälkiruoka, niin hernekeiton kanssa tarjotaan aina pannukakkua veloituksetta.

Vaikka varmaan olenkin monelta osin monenmoista konservatismia vastaan, niin tuollaisissa harmittomissa ja hitusen kummallisissa perinteissä on kyllä jotain hienoa ja arvokasta, ja jopa kansallisromanttista.

Tavallaan ihan mielelläni näkisin sikaniskanationalismin ja muiden kansojen (esimerkiksi mustalaisten ja afrikkalaisten) kulttuureilla flirttailevien hippi-ilmiöiden lisäksi myös suomalaisen perinteen ihannointia. Ehkäpä sitä jossain onkin, mutta umpiossa eläjänä en sitä juurikaan ole nähnyt. Ja Suomen hippikeskuksena tunnetusta Kalliosta saa kyllä melkeimpä minkälaista ruokaa tahansa, mutta hernekeittoa ja pannaria tietääkseni ei.

Olisi siinä jotakin ihan tyylikästä, jos nuoriso kävelisi saappaissa ja sarkahousuissa. Jos edes muutama haaremihousuinen takkutukka vaihtaisi tuohon tyyliin, niin olisin kiitollinen.

-------

Monen suurta yhteiskunnallista arvomaailman muutosta vaativan asian yhteydessä puhutaan, että "kaunis ajatus, mutta ei se vaan toimi".

Jos on vaikkapa tutkimus, jonka mukaan napajäätikön alta vapautuvat metaanipäästöt tekisivät maapallon asuinkelvottomaksi sadan vuoden päästä, ja joku vaatii muutosta, niin ei esimerkiksi lähdetä tekemään lisä- ja vastatutkimuksia (vaikka sinänsä olettaisi, että omien lasten elinaikana tapahtuva potentiaalinen katastrofi kiinnostaisi), vaan sanotaan, että ei ihmiskunta kykene muutokseen ja yhteisen hyvän eteen toimimiseen.

Tai ihan yhtä lailla joku vallankumous joukkoliikenteen käyttämiseen. Yhtä ihmistä kuljettavat autot matelevat tuossa meidänkin ikkunan alla aamuisin ja iltapäivisin kävelyvauhtia, ja luulisi, että se harmittaa ihan jokaista osapuolta, joka liikenteessä kulkee. Kaikki pääsevät perille paljon hitaammin. Myöskin ne tien käyttäjät, jotka eivät kulkemisiaan voisi julkisiin vaihtaa. Ja siitä huolimatta keskustelussa käytetään ihan vakavana argumenttina sitä, että "ei se vaan toimi". Että ihmiset haluaa sen vapauden mennä omalla autolla.

Huolimatta kaikesta asenteellisuudestani edellämainittujen aiheiden suhteen, haluan pikemminkin tarttua nimenomaan tuohon "kaunis ajatus, mutta ei se vaan toimi." -väitteeseen kuin hokea ainaista hippijargonia.

Kainuussa ja muuallakin Suomessa nousi valtava vastaliike Talvivaaran kaivosta vastaan, kun selvisi, että sen jätevedet ovat saastuttaneet lähialueen vesistöjä. Itsehän olen luonnollisesti absoluuttisesti koko kaivosta vastaan, mutta yleistä mielipidettä tuntuu hallitsevan eniten ne muutaman mökkiläisen liikuttavat puheenvuorot, joissa kerrotaan, että järvessä ei voi enää uida ja kaloja ei uskalla syödä. Ja tämä siis aiheuttaa suuren kansanliikkeen, jossa vaaditaan toimia (ja ymmärtääkseni asiaan saatiin jonkinlaista vaikutusta?).

Tai kun yöjunaliikenne Kainuuseen lakkautettiin. Ihmiset nousivat äänekkääseen taisteluun. Ja on sinänsä epäolennaista, että yöjunaa ei ole saatu takaisin. Olennaista on, että ihmiset tekivät kaikkensa ja uskoivat siihen, että joukolla asioihin voi vaikuttaa.

Toki nämä molemmat esimerkit voi nähdä siinä valossa, että vesistöjen ja liikenneyhteyksien pilaaminen aiheuttaa kainuulaisille selkeitä ongelmia tulonsaannissa, minkä vuoksi ihmiset lähtevät mielellään mukaan. Ja toisaalta nyt kun halpalentoyhtiöt ovat vallanneet markkinat, niin harva tuntuu enää yöjunaa ylipäätään muistavan.

Ja voi myös ylipäätään väittää, että talkoohenki on mahdollista, kunhan joukko on kyllin pieni, ja sellainen, jonka kukin edustaja pystyy järjellisesti hahmottamaan. Jo Suomen viisimiljoonainen väestö on niin käsittämätön määrä ihmisiä, että talkoohenki yhteisen hyvän eteen lienee mahdotonta nimenomaan siksi, ettei ihmiset pysty aivan käsittämään joukkoa, ja minkä vuoksi työtä tehdään. (Ja tähänkin toki poikkeuksena vaikkapa sodanaikaiset korukeräykset tai sotakorvausten eteen urakointi, joissa varmaankin jokin yhtenäinen vihollinen yhdisti kansan yksiköksi ja pelko turrutti hedonismin.)

Mutta mielestäni on silti perusteetonta ja typerää väittää, etteikö joku asia voisi saada suuren massan kannatusta, kyse on pikemminkin paskasta argumentoinnista, mikäli tilanne vaikkapa napajäätikköjen suhteen on noin vakava, eikä kukaan ota sitä kuuleviin korviinsa.

Täysin päinvastaisesta argumentoinnista on esimerkkinä muuan Adolf Hitler, jonka ajatuksia terve ihminen ei voine vakavissaan kannattaa, mutta hänen myötään on täysin selvää, että taitavasti argumentoituna mikä tahansa aate voi saavuttaa valtaisan suosion. Tuntuu vähän typerältä puhua Hitleristä, mutta haluaisin kyllä nähdä sen, että joku maailmanparantaja ottaisi yhtä taidokkaasti käyttöönsä vaikkapa teatterilliset ja valaistukselliset keinot puheisiinsa väitteidensä tukemiseksi. En tiedä olisiko se välttämättä sen oikeutetumpaa aivopesua kuin natsien aivopesu, mutta ainakin se olisi kiinnostavaa nähdä, ja tuskimpa siihen kukaan kuolisi.

--------

Tuosta jonkun toisen taitavasta argumentoinnista johtuvasta sokeasta luottamuksesta tuli vielä mieleeni sellainen havainto omassa viimeaikaisessa pohdiskelussani, että kunnallisvaaliehdokasta etsiskellessä tajusin, että ei välttämättä ole tärkeintä löytää ehdokasta, jolla olisi mahdollisimman samat mielipiteet kuin itsellä, vaan ehdokas, jonka luulee tietävän asiat paremmin kuin mitä itse tietää.

Itse mitä todennäköisimmin valitsen ehdokkaani joka tapauksessa vihreistä, ja mielelläni äänestäisin jotakin alle 30-vuotiasta naisihmistä, ja huomaan että monella heistä on ajatuksia, joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä, mutta sitten kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran kirjoituksia, niin tulee sellainen olo, että hän ymmärtää noista asioista niin paljon enemmän kuin minä, että en edes jaksa välittää mielipide-eroista tai siitä, että tuleeko oma kantani varmasti saamaan suurimman mahdollisen kannatuksen, vaan toivon, että asioista päätetään mahdollisimman viisaasti.

Mutta en silti ole aivan varma ketä äänestän, koska toisaalta myös mielelläni uskon siihen, että edistän jotakin tärkeää arvokysymystä antamalla ääneni nuorelle naisehdokkaalle.

Autumn leaves continue falling

Oho. En ole muistanut käydä täällä kahteen kuukauteen. Asiat tuppaa unohtumaan, ja jos on jonkin asian tyrkännyt sivummalle, niin kynnys palaamiseen kasvaa rajua vauhtia.

Mutta nyt iski sekä erakkous että rupattelun tarve, joten tämä lienee hyvä foorumi yksinpuhelulle.

Olen opiskellut ja oppinut tänä syksynä itselleni entuudestaan vieraita asioita. Olin sitä ennen aika monta vuotta tehnyt pelkästään musiikkia, ja oivallusten ja oppimisten hetket olivat aina vain harvemmassa. Nyt kun on nollatason tiedoilla uusien asioiden äärellä, niin on lähes päivittäin suurten oivallusten parissa. Ja se on mahtavaa! Alan jotenkin ymmärtää ihmisiä, jotka opiskelevat koko ikänsä, onnistumisen ja oivaltamisen tunne on koukuttava.

Vaikkakin samaan aikaan olen varmaan muuttunut raivostuttavampaan suuntaan, kun aivohyrriä ei tunnu saavan pois päältä. Ja kova tuumiskelu johtaa ainakin minulla siihen, että olen aika väsynyt sosiaalisessa mielessä. Ei oikein jaksa nähdä taikka soitella (vaikka viime vuosina olenkin toden teolla ymmärtänyt, että pitäisi nähdä ja puhua).

Niin että en ihan tiedä mitä tässä kannattaisi tehdä. Kaikki tuntuu tavallaan olevan oikein hyvin, mutta yksin ollessa kaipaa seuraa ja seurassa ollessa haluaisi olla yksin.

Ai mutta, nythän onkin syksy. En ole tainnut muistaa viime vuosina syysmasentua taikka muutoin mennä umpisolmuun päivien lyhetessä, olisikohan tämä vaan sitä?

Voi kun olisi kaikkia asioita mistä haluaisi kirjoittaa, kuten ekokatasrofi ja median valta ja poliitikkojen vallankäyttö ja muut sellaiset viime aikoina huolettaneet asiat, mutta vanhaa narsistia ei nyt lopulta huvittanutkaan kirjoittaa kuin itsestään.

Heippa.