Hold your horses

No johan.

Jonkun aikaa tässä oon ihmetelly ja harmitellu sitä, että eipä synny taiteen hiventäkään.

Aamusella istua päräytin tuohon polkuharmonin ääreen ja varttia myöhemmin uusi kappale oli netissä. Ei se nyt mitään priimalaatua ole, mutta ihan hauska ralli kuitenkin. Erillistä mikrofoniakaan en jaksanut laittaa, saatika ottaa uusintaottoja. Sen olisi voinut toteuttaa paljon paremminkin, mutta synnytysprosessi oli niin tavattoman kepeä, että miksipä suotta.

Minulla oli joskus sellainen käsitys itsestäni säveltäjänä, että jos päätän säveltää, niin aina tulee joku vähintään kelvollinen idea. Voi olla, että sitä ei vaan muista menneisyydestä ideattomuuden kausia kunnolla, mutta pääosin kuitenkin tuntuu siltä, että luomistyö on joskus ollut minulle aika samanlaista hommaa kuin imurointi. Että senkun ottaa imurin käteen ja alkaa veivaamaan.

Mutta nyt kun tässä on muutaman kerran jotenkin päättänyt säveltää, niin eihän se nyt sitten niin yksinkertaista ole ollutkaan. On tullut sellainen olo kuin pelaisi jääkiekkoa kaunoluistimilla. Teoriassa tietäisi mitä täytyy tehdä, mutta ei vaan lähde.

Siksi oli hauska huomata, että jos herää nolla ajatusta päässään, niin hetkeä myöhemmin onkin ihan puolihuolimattomasti tehnyt kappaleen. Että se ei näemmä nyt olekaan ainakaan minun kohdalla hirveän vakavaa tämä työskentely. Tupsahtelevat jos ovat tupsahdellakseen.

Mietin tässä, että pitäisikö siitä opetella pois. Että luominen ei olisi niin intuitiivista. Jos vaikka varaisi joka päivältä tietyn ajan sille, että synnyttäisi jotakin. Opettelisi luomaan. Tuloksellisestihan se olisi varmasti hyvä, mutta sitä suhtautuu tähän taiteeseen niin hiivatin runollisesti, että kaikki yritykset tehdä tästä edes etäisesti normaalimpaa työtä tuntuvat usein jotenkin niin kamalilta. Tiedättekös, onko vastenmielisempää ajatusta, kuin 8-16 -työpäiviä tekevä taiteilija? Kun alitajuisesti pitää ihanteena sitä, että joku istuu aamuyöllä parvekkeella sikarin ja viskilasin kanssa ja keksii siellä sen kaikkien aikojen idean, eikä työhuoneessa läppärin äärellä.

Jos kuuntelen vaikka maailman kaikkien aikojen parhaan taiteilijan, Joanna Newsomin, musiikkia, niin väistämättä ajattelen, että kappaleet ovat syntyneet itsekseen iltahämärissä ja hyvin huolettomasti, itsestään. En jotenkin halua kuvitellakaan, että hän heräisi aamulla kahdeksalta ja alkaisi kirjoittamaan tekstejä läppärille. Illuusio kauneudesta menee heti rikki.

Miksihän sitä haluaa nähdä pelkän luomistyönkin niin romanttisena ja kauniina.

Tyhjyyttä

Eilen uutisissa kerrottiin semmosesta nettipalvelusta, josta saa ostettua itselleen tehokasta työaikaa siten, että palvelu sulkee nettiyhteyden ostajan haluamaksi ajaksi.

Eli maksat siitä, että maksullinen nettiyhteytesi laitetaan kiinni. Eikö ole nerokas liikeidea! Myydään tyhjyyttä! Kaikessa käsittämättömyydessään nerokasta! Ja ihmiset oikeasti ostaa!

Olin uutisia katsoessa kyläilemässä Reijo Kelan luona. Hän teki joitakin vuosia sitten Makkoamalla rahhoa -esityksen, jonka idea oli se, että hän makasi kauniina kesäpäivänä kadun varressa sairaalasängyllä ja hänelle tuotiin kolmen minuutin välein viiden euron seteli. Välillä hän palkkasi ihmisiä makaamaan puolestaan maksaen heille 10% siitä mitä itse sai.

Kun sitä setelitupolla leyhyttelyä ja virnistelyä parin päivän ajan seurasi, niin tuli sellainen olo, että tässä myydään tyhjyyttä. Kela ei siis oikeastaan esiintynyt, oli vaan samanlainen ylisosiaalinen kaheli kuin aina ja rupatteli mukavia tuntemattomille, ja sai siitä melkoisen tukun kahisevaa. Sehän oli ihan mahtava performanssi, ja lukemattomat ihmiset näyttivät tulevan siitä tosi hyvälle tuulelle, ja toki siitä voi taiteenakin lukea monenmoista, mutta noin teorian tasolla sen erotti normaalielämästä vain se, että siitä maksettiin. No, sairaalasänky tien varressa ei ehkä ole normaalielämää, mutta muuten se oleminen oli.

Tämä on minusta mielettömän kiinnostavaa, että missä menee se raja, jossa tuote muuttuu tyhjyydeksi? Olipa kyse konkreettisesta bisneksestä tai taiteesta. Taiteen toisaalta voi teoreettisesti katsoa olevan taidetta hyvinkin helposti. Voin nyt päättää, että tämä tässä makaamiseni on performanssi, ja mikäli jonkun mielestä taide vaatii aina yleisön, niin voin päättää, että nuo kaksi nukkuvaa kissaa ovat yleisöni. Teoreettista, mutta kuitenkin sikäli totta, että taiteen osalta tuo raja on näkymättömämpi.

Tuo "työajan" myynti nettiyhteyden katkaisulla on selkeä osoitus, että nykymaailmassa tyhjyyttä voi myydä ihan konkreettisestikin. Toki onhan sitä kaikenlaista huumorimielessä myytävää tyhjyyttä, kuten Islannissa myytävät säilykepurkit, joissa myydään "raikasta islantilaista ilmaa", mutta tyhjyyden ostaminen ironisesti lienee ollut länsimaisen ihmisen suuri hupi jo kauan; aiemmin lihavuus oli vaurauden merkki ja siksi kadehtittava, nyt vaurauden merkki on se, että kykenee ostamaan sitäkin mitä ei tarvitse.

Herranen aika. En nyt pääse yli siitä nerokkuudesta, että saa jonkun maksamaan siitä, että nettiyhteys laitetaan poikki. Vaikka toisaalta, nettiriippuvuuden kulta-aikana tuo toimii hiukan kuin alkoholivieroitus, joten ehkä siinä tavallaan jotakin konkretiaakin ostaa. Kyllähän moni alkoholistikin varmaan maksaisi laitteesta, joka estäisi saamasta pullon auki.

Tilannekatsaus

Vähemmistöjen tai vähäosaisten oikeuksien puolustamista käsittelevässä keskustelussa on sellainen kiinnostava pointti, että moni tuntuu pelkäävän jäävänsä itse vähemmistöksi. Oletteko huomanneet? Olen nähnyt useita mielipiteitä, joista äärimmäisimmät tuntuvat olevan huolissaan siitä, että onko suomalaisella miehellä kohta enää oikeutta olla hetero tai syödä lihaa tai mitä ikinä.

Ksenofobia ja erilaisuuden pelko ylipäätään on ihmiselle aika luonnollista, tai ainakin oletan, että monella nykyihmisellä esiintyvä aito kunnioitus ja avoimuus muita kulttuureita ja ajatustapoja kohtaan on hyvin poikkeuksellinen ilmiö maailman historiassa. (On toki vähän hankala sanoa, että kuinka moni ihminen nykyäänkään on yhtä kunnioittava ja avoin kuin dalai-lama tai Pekka Haavisto ainakin julkisuuskuvaltaan ovat.)

Vihahommat erikseen, mutta oletan siis, että ennakkoluuloisuus kaikkea erilaisuutta kohtaan on äärimmäisen inhimillistä ja luonteenomaista kaikille kulttuureille maailman historiassa. Olen mielelläni väärässä, jos joku haluaa todistaa toisin.

Vaikka olen rajusti eri mieltä, niin tavallaan kyllä ymmärrän myös tuota maahanmuuttokriittisyyttä sikäli, että ihmiset haluaisivat, että ensin hoidettaisiin oman maan ongelmat. Se on oikeastaan tätä kirjoitusta ajatellen ihan toissijaista, että ovatko he oikeassa tai väärässä, tai pitäisikö sodan jaloissa olevia tai nälkään kuolevia auttaa, ja jos, niin miten. Kiinnostavaa on minusta nimenomaan se, että maahanmuuttajien tukemista kritisoitaessa ollaan huolissaan siitä, että joudutaanko tätä tietä pitkin itse huono-osaisiksi. On kivaa, että vähempiosaisia autetaan, mutta on vielä kivempi pysyä itse etuoikeutetumpana. Tämä on nyt toki vähän tämmöistä kärjistämistä, ja ymmärrän kyllä, että kritiikissä on kyse kansantaloudellisista seikoista ja kaikesta muustakin, mutta minua kummeksuttaakin nimenomaan se, että jotkut perustelevat kritiikkiään nimenomaan sitä kautta, että viedäänkö tässä nyt tavallisen ihmisen oikeudet olla tavallinen.

Tai aivan yhtälailla vaikkapa homojen kirkkohäät. Tajuan sen, että osa ihmisistä tykkää lukea Raamattua tarkemmin kuin toiset, mutta se on hankalampi tajuta, että kuinka se olisi keneltäkään heterolta pois, jos siellä kirkossa homojakin vihittäisiin. Ja kuinka ihmeessä joku voi olla huolissaan heteroiden oikeuksista olla heteroja? Varmaankin moni teksti myös kirjoitetaan silkasta provokaatiosta, mutta joka tapauksessa koko aihe on täysin absurdi. Eihän homojen oikeudet vaikuta heteroiden elämään yhtään mitenkään!

Kah, tulinpa alussa epähuomiossa näemmä heittäneeksi sekaan lihansyönninkin. Mitäpä siitä nyt sitten muka sanoisi. Muuta kuin että siihen kenelläkään ihmisellä ei ole minkäänlaista oikeutusta. Mutta se nyt meni jo sitten vähän aiheen viereen.

Täytyykin kuulkaa nyt lopettaa vähän lyhyeen, kun tuli saunomiskutsu. Hei hei.

Mitenkä se taide syntyy hä

Parhaat taidevisiot tulee yleensä silloin, kun on tavattoman kiireinen ja/tai masentunut.

Aivot tuntuvat toimivan parhaiten silloin, kun niitä käyttää, ja makeimmat ideat tulevat silloin, kun niiden toteuttamiselle ei ole aikaa. Marras-joulukuun taitteessa oli pitkiä päiviä ensi-illan lähestyessä, niin johan alkoi tulla ties minkälaisia sävelmiä ja runoiluja, joista vain murto-osan sai siinä tohelluksessa aikaiseksi kirjottaa edes jonkinlaiseksi muistiinpanoksi johonkin.

Esimerkiksi pari vuotta sitten opinnäytekonserttiani vääntäessä oli monta projektia päällekäin ja taiteen ulkopuolisessa elämässä siipi harvinaisen maassa. Voi hyvänen aika sitä visioiden määrää! Olisi voinut tehdä levyllisen hyvää materiaalia viikossa, kun sävellysaihioita pulpahteli. Ja opinnäytekonsertti paisui ja paisui, kun koko ajan tuli vastaan idea, jota ei vaan millään voinut olla käyttämättä. Muistan myös, että sain vähintään kerran viikossa mielestäni ensiluokkaisen idean uudelle yhtyeelle tai levylle tai muulle projektille.

Ns. huono meininki tuntuu muuntuvan hyvinkin helposti taiteeseen, vaikken koskaan ole osannut mitenkään konkreettisesti muuntaa esimerkiksi parisuhdehuolia taiteeksi, enkä koe sitä tippaakaan kiinnostavaksikaan. Mutta jostakin syystä alamaissa ollessaan tulee hyviä ideoita. Hakeekohan sitä sitten vaikka lohtua sieltä taiteen ihmemaasta, muovaa sitä todellisuutta, jonka muovaaminen tuntuu helpommalta.

Nyt olen ollut puolisentoista kuukautta harvinaisen jouten, ja myös oikein onnellinen. Ainoa harmituksen aihe tuntuu olevan tuntemus taiteellisesta taantumuksesta. Nyt kun olisi aikaa, niin eipä tulekaan sävellettyä tai kirjoitettua, ja siitä saamattomuudesta seuraa luonnollisesti turhautumista. Kyse voi olla ihan siitäkin, että ilo ei ole mitenkään runollinen ja inspiroiva olotila. Ei iloisena mieti elämän suuria kysymyksiä ja valaistu, vaan iloisena katsoo jääkiekkoa ja leikkii kissojen kanssa. Mutta joka tapauksessa visiot on nyt olleet vähissä.

Tajusin kuitenkin tässä ihan jokunen päivä sitten ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sen, että eihän taiteen tekeminen kuitenkaan ole tärkein asia. Se on kivaa ja tärkeää, ja rakastan taiteen tekemistä sydämeni pohjasta, mutta enpä kyllä silti vaihtaisi onnellisuutta inspiraatiopuuskaan.

Kukaan ei puhu siitä ääneen, mutta minä koen, että me taiteilijat arvotamme itsemme ja kanssataiteilijamme sen taiteen mukaan. Hyvää taidetta tekevä ihminen elää hyvää elämää, ja ennenkaikkea tärkeää elämää. Arvostamme ja ihailemme hienoa ja vaikuttavaa taidetta tekevää ihmistä, vaikka tekemisen polttoaineena olisi mielialalääkkeitä, viinaa ja terapiaa.

Ehkä se johtuu siitä, että taiteilija kokee olevansa jonkun korkeamman voiman palveluksessa, profeettana. Työmme arvoahan ei tunnetusti voi mitata rahassa, koska luomme henkistä hyvinvointia. Saamme muut ihmiset ajattelemaan ja välitettyä heille monenlaisia elämyksiä. On lopulta yhdentekevää kuinka paljon paskaa Sibelius, Leino, Saarikoski tai Spede ovat tehneet ja läheisilleen. Jos Leino ei olisi ollut naisiinmenevä juoppo, moni Suomen historian kaunein rakkausruno olisi jäänyt syntymättä.

Tuskin kaikki taide saa alkuaan siviilielämän sonnasta, mutta minulla ainakin tuntuu menevän niin, että kiire ja masennus ovat parhaat inspiraation lähteet. Enkä kyllä koe, että sitä kautta syntynyt hyvä taide olisi likimainkaan yhtä arvokasta kuin tässä oikeassa elämässä syntyvät hyvät asiat.

Meikä

Minulla on kotoa treenikämpälle mennessä kaksi reittivaihtoehtoa, mikäli kuljen julkisilla. Toisessa täytyy mennä kahdella eri bussilla ja toisessa joutuu kävelemään noin kilometrin. Ajallisesti ne ovat aika identtiset. Ensimmäisen vaihtoehdon busseja kulkee harvemmin, mutta toisaalta sillä pääsee suoraan treenikämpän ovelle.

Syystä taikka toisesta kuljen aina menomatkan ensimmäisellä vaihtoehdolla ja paluumatkan jälkimmäisellä. En koskaan toisinpäin. Ainoa poikkeus on se, mikäli ensimmäisen vaihtoehdon bussiin on tosi pitkä aika. Muulloin menen aina noin. En ole ikinä palannut ensimmäisen vaihtoehdon reittiä. Jos sataa tai on paljon kantamuksia, niin otan bussin, joka menee vähän väärään suuntaan, mutta jolla pääsen jälkimmäisen bussireitin aiemmalle pysäkille.

Aiemmassa asunnossani kuljin myös ratikkapysäkille aina eri reittiä kuin sieltä palasin.

Kummassakin tapauksessa minulla on joku intuitio siitä, että matka päinvastaiseen suuntaan olisi jotenkin selkeästi pidempi.

Minulla on myös sellainen taipumus, että jos esimerkiksi teen hyviä voileipiä, niin syön sellaisia leipiä sitten niin kauan, kunnes keksin jonkun vielä paremman reseptin. Minulla on elämäni aikana ollut rutkasti vaiheita, jolloin joku tietty ruoka on ollut ehdoton lempiherkku. Osaltaan on varmaan kyse samanlaisesta riippuvuudesta kuin tupakoijalla on siihen tilanteeseen, kun istuu aamutupakilla fiilistelemässä. Kun oletan, että vaikka tupakka addiktoi fyysisesti ja psyykkisesti, niin osa riippuvuutta on siinä, että tupakkaa lienee mukava poltella. Samoin itse varmaan suhtautuu noihin ruokahommiin. Jos tekee itse tai syö ravintolassa jotain hyvää, niin sitä ajattelee mielessään, että maha täyteen + hyvä maku = supervoitto, muodostaa ikäänkuin itselleen addiktion puoliksi rationaalisin perustein.

Ruoan kanssa tuo menee myös niin, että kun menen Kajaanissa Raatihuoneentorin S-Marketiin, niin ostan sieltä aina samanlaiset voileipätarpeet. En tee sellaisia leipiä kotona. No, Kajaanissa nyt toimii muutenkin kummallisen koodiston mukaan täysin identtisesti kerta toisensa jälkeen.

Mietin, että kun minulta puuttuu sellaiset perusaddiktiot, kuten viina, tupakka, bäysä, karkki ja kahvi, niin paikkaan addiktiovajetta addiktoitumalla toimintatapoihin, esimerkiksi tuohon kummalliseen ehdottomuuteen treeniksen ja kodin väliä matkustaessa. Luulisin olevani aika addiktoituva, mutta jos nautintoaineista puhutaan, niin addiktoidun niin kevyisiin asioihin, että niistä pääsee eroon keksimällä jonkun paremman korvikkeen.

Onkohan riippuvuuksissa kysymys edes pienesti siitä, että pyrkii saamaan elämään jotakin pysyviä asioita. Jotakin sellaisia tukipilareita. Sinänsä hauska ajatus, että tupakka olisi jonkun elämän tukipilari.

Olisi kiinnostava tietää, onko omakotitalossa asuvalla 8-16 -ihmisellä yhtä lailla addiktioita, kuin renttutaiteilijoilla. Voihan olla, että onkin. Addiktioita on niin monenlaisia ja mistäpä sen ulospäin näkisi, että kokoomuslainen perheenäiti on sairaalloinen pornoaddikti. Mutta meikäläisen perspektiivistä vaikuttaisi siltä, että ihmiset, joilla ei ole hirveästi stabiileja asioita elämässään, ovat alttiimpia addiktioille, ja ehkä se on oire siitä, että kuitenkin kaipaa jonkinlaista pysyvyyttä ja turvallisuuden tuntua arkeensa, vaikkei sitä tahtoisikaan omistusasunnon, työn ja perheen muodossa.

Täälläpä se keittiöpsykologi taas tiskauksen lomassa arvailee.

Vanhuus ei tule yksin, sanos meiän mummu

Yksi kolmekymppinen kaverini valitteli ikäänsä ja sanoi, että hän tuntee olevansa 20. Minä puolestani sanoin, että minä koen olevani 30. Myöhemmin tajusin, että olin ehkä vahingossa oikeassa.

Minä olen aina inhonnut sitä, että puhutaan ikäpolvien välisistä eroista ajatusmaailmoissa. Sellaista, että "sinä olet kuule siinä iässä, että..". Olen pitänyt sellaista ihan bullshittinä, ja pidän kyllä edelleenkin. Uskon, että ajatusmaailman muokkautuminen lähtee yksilön kokemuksista, eikä jostain sisällä olevasta biologisesta kellosta.

Mutta sen olen huomannut, että muutaman viime vuoden aikana olen jotenkin vanhentunut. Koska pidän kaikkea vanhenemista ja taantumista syntinä, niin voisin halveeraavasti sanoa keskiluokkaistuneeni ja maltillistuneeni. Jotenkin koen ylittäneeni sellaisen ikäkynnyksen, jonka olemassaoloon en oikeastaan edes usko.

En tiedä näkyykö se ulospäin juuri muussa kuin siinä, että vietän paljon enemmän aikaa kotona, mutta se on jotakin sellaista, ettei jaksa olla aivan niin mustavalkoinen kuin aiemmin. Toisaalta välillä toivoisi olevansa, mutta jostain kumman syystä sitä on ruvennut harkitsemaan ennen barrikadeille nousua. En oikein tiedä mikä on se voima, jonka vuoksi yrittää ymmärtää Halla-Ahoa ja Breivikiä pelkän suoran tuomitsemisen sijaan. Aiemmin oli paljon valmiimpi jyrkkiin ja vankkumattomiin mielipiteisiin.

Olen toki edelleen aika ehdoton ja impulsiivinen ja mitähän kaikkea lie, mutta joka tapauksessa huomaan menettäneeni jotakin räväkkyyttä ja kirkasotsaisuutta.

Aiemmin saattoi aivan vakavissaan miettiä, että mitäpä jos pakkaisi repun ja ostaisi menolipun Belgradiin ja haistattas paskat kaikelle. Nykyään hurjimpia tempauksia on ne, että vapaana viikonloppuna soittaa kavereille Turkuun tai Tampereelle, että voisinko tulla kylään.

Ennen sitä myös etsi ja löysi pienistä asioista isoja merkityksiä. Peruskulkeminen oli sellaista, että jos näki keväällä ensimmäisen lehden puussa, niin sitten kuin taikaiskusta tajusi elämän merkityksen ja ymmärsi miten ihminenkin lakastuu ja kukkii ja niin edelleen. Oli joka hetki valmis valaistumaan. Kadunkulmassa tavattu ihminen ei ollut hauska sattuma, vaan ehkäpä merkki siitä mihin suuntaan elämän tulisi viedä.

Nyt se on jollakin tavoin päinvastoin. Ei samalla tavoin enää etsi mitään mullistuksia. Tottakai ihminen varmaan luonnostaan etsii sitä elämän tarkoitusta koko ikänsä, ellei löydä Jumalaa tai joogaa tai veganismia tai vapaaehtoistyötä tai tantraa tai suonensisäisiä tai raviurheilua, ja saa siitä aidosti sielulleen täytettä.

Mutta jotenkin sellainen "mikä on minun paikkani tässä maailmassa?" -pohdinta tuntuu vähemmän relevantilta kuin aiemmin, vaikkei tässä toki tiedäkään juuri sen tarkemmin mihin on matkalla. Sitä ei vaan jaksa samalla painolla enää miettiä. Aiemmin ehkä selkeämmin yritti kaikin keinoin etsiä ja löytää itsensä, ihmisenä ja taiteilijana, ja nimenomaan täydellisenä ja virheettömänä, tehdä muodonmuutoksia, kunnes olisi täydellinen.

Onkohan sitä nyt sitten hyväksynyt tosiasiat ja alistunut siihen kohtaloon, että ei hemmetti, tämmöinen minä nyt olen. Jotenkin tuota elämän tarkoitustakin miettii ja etsii paljon maltillisemmin.

Jos aiemmin talo oli huonokuntoinen, niin etsin dynamiittia ja räjäytin koko paskan, mutta nyt suunnittelen, mietin vaihtoehtoja, ravailen rautakaupassa ja korjailen sen mitä osaan.

Tämä nyt kuulostaa siltä, että olisin nykyään jotenkin harkitseva, tasapainoinen, harmoninen ja äärimmäisen onnellinen ihminen. Tuskin. Sitä nyt on vaikea mitata ja arvioida. Ehkäpä enemmän kuin aiemmin, mutta lähinnä tuo kokemani muutos on siinä, etten enää pidä jokaista bussimatkaa potentiaalisena sisäisen vallankumouksen tapahtumapaikkana, vaan nousen siihen saatanan bussiin ja luen Urheilulehteä, kunnes pitää nousta pois.

Tänään minä muutun on nykyään tänään minä olen.

Peruskauraa, osa 76

Dxxxa D:n kappaleessa Toiset, jotkut muut ja katuperse luetellaan monia ihmistyyppejä, kuten: Rosvoja, jotka varastavat vain varastettua tavaraa... autokauppiaita, jotka myyvät autoja vain toisille autokauppiaille... runkkareita, jotka haaveilevat vain toisista runkkareista.

Näiden hassujen ja paradoksaalisten joukkojen seassa on myös: Taiteilijoita, jotka tekevät taidetta vain toisille taiteilijoille.

En tiedä, että onko olemassa juurikaan taiteilijoita, jotka omasta tahdostaan tekevät taidetta vain toisille taiteilijoille, mutta ainakin on olemassa paljon taidetta, jota ei seuraa juurikaan muita kuin toiset taiteilijat.

Jos ajatellaan ihmisiä, jotka erikoistuvat johonkin asiaan huipputasolle saakka, niin esimerkiksi ydinfyysikot ovat joukkoa, jonka tekemisistä kukaan tavallinen kuolevainen ei ymmärrä mitään, mutta heidän tekemisiään ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Samoin vaikka lääketieteessä. Potilaan kannalta ei ole lopulta merkittävää, että kuinka tauti parannetaan, kunhan se parannetaan. Tiede tähtää selkeään hyötyyn.

Taidetta ei toki pitäisikään verrata tieteeseen, sillä taiteella ei lähtökohtaisesti pyritäkään konkreettiseen hyötyyn. Se on tavallaan vähän kuin urheilu. Molemmissa on toki oma bisnesajattelunsakin mukana, mutta kummankin pohjimmainen tarkoitus on luoda elämyksiä.

Urheilusta ja taiteesta löytyy moniltakin osin samankaltaisia ilmiöitä.

Jokainen ihminen voi kuunnella radiosta pop-musiikkia ja ymmärtää siitä asioita. Ainakin jokainen kieltä ymmärtävä voi tajuta jotakin tekstistä, ehkäpä joku ajattelee, että ompa mukava ääni laulajalla, tai että ompa kaunis melodia. Musiikkiin tarkemmin perehtynyt analysoi sointukiertoa mielessään ja miettii miksi rumpali päätti valita juuri tietyn ride-symbaalin tähän kappaleeseen tai mitä ikinä.

Kun Suomen puolen miljoonan jääkiekkofanin joukkio kasvaa joka toukokuussa nelimiljoonaiseksi, niin joka ikinen television ääressä istuva gloryhunter tajuaa, että kiekko on tarkoitus saada vastustajan maaliin. Jokainen tajuaa, että ilmaveivi on hieno suoritus. Moni tarkkailee yksittäisten pelaajien tekemiä ratkaisuita, hienoja harhautuksia tai taklauksia. Hieman enemmän peliä seurannut miettii ketjujen peluutusta ja ihastelee hienoja hyökkäyksen käynnistyksiä. Asiantuntija kenties miettii joukkueiden hyökkäysnopeuksia, viivelähtöjä, pakki-pakki -syöttöjä, tilan ja ajan voittamista, toisin sanoen hahmottelee mieleensä kummankin valmentajan pelikirjaa.

Mutta yhtä kaikki, jokainen kykenee nauttimaan omalla tavallaan.

Luulen myös, että jos sattumanvarainen ulkomaalainen vietäisiin pesäpallo-otteluun, niin hän alkaisi nopeasti hahmottamaan pelin perusperiaatteen. Että lyönnin jälkeen etenijän pitäisi keretä pesään ennen palloa. Syvempiä taktiikka-analyyseja ei varmasti kykene tekemään kuin pidemmän perehtymisen kautta.

Mitenkähän tilanne on modernin taiteen kanssa?

Aivan varmasti kuka tahansa voi saada mistä tahansa taiteesta asioita irti.

Mutta erona on ehkä se, että vaikeampi taide on monesti niin hankalaselkoista, että osatakseen lukea sitä tekijän haluamalla tavalla pitäisi ymmärtää taiteesta paljon. Kenelle tahansa voi herätä kiinnostavia kysymyksiä, tai yksinkertaisesti kysymyksiä siitä, että miksi ihmeessä tuo ihminen haluaa tehdä tuollaista. Muistan itsekin monia esiintymistilanteita, joissa katsojien keskuudessa keskeisin mietinnän aihe tuntui olevan se, että onko tekemisessä yhtään mitään järkeä.

Jose Mourinholle lienee aivan yhdentekevää ymmärtääkö katsoja Real Madridin taktiikasta yhtään mitään. Hän yrittää voittaa, ja ainoa asia, minkä hän haluaa katsojille välittyvän on nautinto voittamisesta.

Näin taiteentekijänä, ja ehkäpä myös suhteellisen isolta osin juurikin sellaisen "älyllisen" ja "pohdiskelua ja pureksintaa vaativan" taiteen, tulee miettineeksi, että kuinka paljon sitä lopulta tekee sellaista asiaa, joka ei edes voi aueta ilman asiantuntemusta.

No, tokihan vaikka pitkään hinkattu sovitus voi kuulostaa kenen tahansa korviin hyvältä. Ja onhan se myös väistämätön tosiasia, että muusikot ymmärtävät kuulemastaan keskimääräistä perusjäbää enemmän, aivan kuten jalkapalloilija ymmärtää pelistä keskimääräistä perusjäbää enemmän.

Joku hassu juttu siinä on, että käydään hienoja kouluja ja sukelletaan syvälle ja ajatellaan ja pohditaan ja teoretisoidaan. Ja pubeissa kiroillaan, ku jengi ei tajuu. Se on jännä dilemma, että taiteilijoille taide on lähtökohtaisesti asia, joka voi muuttaa elämää. Esa Kirkkopelto on todennut, että taiteen tekemisen lähtökohta tulisi olla yksilötasolla valaistuminen ja yhteiskunnallisella tasolla vallankumous. Hieno ajatus, joka on helppo allekirjoittaa.

Mutta. Mitäs sitten, kun juuri ketään ei kiinnostakaan? Jos se, jonka maailma halutaan muuttaa, ei jaksakaan lähteä työpäivän jälkeen kotoaan mihinkään. Shiit. Mitäpä siinä sitten hyödyttää ne esitysten jälkeiset kuppilakeskustelut kollegoiden kanssa. Kollega diggaili, ja sai kovasti uutta virtaa ja uusia ideoita ja hyvii keloi taiteen tekemiseen.

Jääkiekon lapsinero Mikael Grandlundin lausuntoautomaatista tulee joka haastattelussa jossakin muodossa "Tämä on vaan jääkiekkoa.". Mitäs kummaa se tämä taide sitten on?

Onko minusta tulossa katkera? Hä? Nälkä on ainakin, joten nyt sapuskaa nassuun, ettei tule änkyrä.

Kakkostsetti

Presidenttikilvan seuraaminen facebookissa on aika yksipuolista. Ehkä 90% minun kavereista ja heidän kavereista tuntuu olevan Haaviston kannalla, 9% Arhinmäen ja 1% jonkun muun.

Alkaa hieman huvittaa tämä yksimielisyys. Joku kaveri pohti statuksessaan Haaviston, Arhinmäen ja Lipposen välillä, ja siihen tuli hetkessä liuta topakoita kommentteja Haaviston puolesta sekä etenkin Lipposta vastaan. Yksi kaveri taas puhuu Niinistön puolesta, ja se tuntui minusta aluksi lähinnä provokaatiolta.

Tämä on tosi hassua. Minun kaveripiirissäni ei oikeastaan ole mahdollisuutta tunnustaa muuta väriä kuin vihreätä. Arhinmäen äänestäjiä ymmärretään jollain tasolla, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka vievät ääniä Koko Kansan Pekalta, ja näin ollen he ovat väärässä ja tekevät ainakin pienimuotoista syntiä.

Toisaalta hyvä niin, kannatan Haavistoa tässä kisassa ilman muuta. On myös hienoa, että ihmisillä tuntuu olevan uskoa politiikkaan ja siihen, että Haavistolla on mahdollisuuksia ainakin toiselle kierrokselle asti. Ilon ja positiivisuuden kautta tuo koko ilmiö tuntuu pääosin vellovan. Mutta se on koko tuota aatemaailmaa vastaan, että erimielisiä teilataan.

Olen ehkä hieman mustavalkoinen, mutta tavallaan ymmärrän, että Soinin äänestäjät ottaa kantaa Haaviston homouteen, sivariuteen ja ties mihin hippeyteen. Näkemykseni heidän ideologiasta on varmasti yksipuolinen, mutta en näe siinä suurta ajatuksellista ristiriitaa, että perussuomalaisten kannattajat teilaa muita. Mutta ihmisillä, jotka puhuvat solidaarisuuden ja avarakatseisuuden puolesta, ei pitäisi olla syytä tai halua mollata ketään toisin ajattelevaa. Nyt tilanne on se, että Haaviston puolesta puhuminen on hyväksyttävää ja jopa toivottua, mutta jos joku kavereistani agitoisi ihmisiä Niinistön puolelle tai edes kertoisi julkisesti kannattavansa häntä, niin se antaisi ilman muuta negatiivisen leiman.

Ehkäpä jossain on Niinistön ja Soinin nettikannattajat (Väyrysen kannattajat käyttänevät vielä lankapuhelinta), mutta tuo oma verkostoni on harmillisen yksivärinen. Agitoinninkin kannalta olisi hyvä, että ihmiset joutuisivat keskustelemaan omista ja ehdokkaidensa arvoista, kun nyt lähinnä joukolla tsempataan toisiamme.

Tuntuu samalta kuin monesti lainsuojattomien teatterin toimintaa seuratessa. Esityksissä on paatosta, sanomaa ja tarvetta vaikuttaa, mutta katsomossa istuu vain kavereita ja muita samanmielisiä ihmisiä nyökyttelemässä. Ja mikäli toiminnan tarpeellisuutta kritisoidaan, niin käydään yhteisessä rintamassa ärhäkkään puolustukseen, ja todetaan, että "toimintamme on tärkeää". Tärkeää kertoa ihmisille asioita, jotka he jo tietävät?

Toivon mukaan Haaviston tapauksessa vaalityö on keskittynyt ennen kaikkea punavihreiden ulkopuolelle, ja toivottavasti Haaviston kannattajat eivät ole ylimielisyydellään estäneet erimielisiä ajattelemasta Haavistoa neutraalisti ja objektiivisesti.

Juoppohommia hä

Keskellä Arabian kauppakeskuksen pihaa joku juoppo kusi muina miehinä ympäriinsä.

Vaikka juoppoja on aika helppo pitää säälittävinä epäonnistujina, niin tunsin ensivitutuksen jälkeen empatiaa sitä miestä kohtaan.

Olen tarkkaillut omia ja muiden ihmisten reaktioita juoppoja kohtaan, ja melkeinpä kaikki ihmiset kääntävät katseensa pois. Jos juoppo käy ratikassa turhan tuttavalliseksi, niin siirrytään pois. Hyvin harva alkaa inttää juopolle vastaan tai ylipäätään reagoi sen tekemisiin mitenkään muuten kuin väistämällä.

Nuilla tosiammattilaisilla on takana varmaankin vuosia, jollei vuosikymmeniä, ja jos ajatellaan, että sinä aikana ei saa keneltäkään mitään huomiota, vaan pelkkiä tökeriä yrityksiä välttää katsekontaktia, niin ehkäpä sitä sitten lopulta vaikka kusee päin tuntemattomia saadakseen edes jonkinlaisen suoran reaktion.

Itsehän asian huomattuani käänsin pääni ja tallustin kohti bussipysäkkiä, että ei se nyt ihan nappionnistuminen ollut, mutta jospa tuli helpotusta hätään.

And so it is christmas

Olen ollut vuosia kasvissyöjä, mutten halua tässä nyt sen kummemmin siitä asiasta paasata. Mielipiteeni lihansyönnistä lienevät ilmeisiä, mutta nyt haluan tutkailla omaa tahatontani ajatuksenkulkua, joka sattui syntymään kyseisen asian aiheuttamista tuntemuksista.

Hämmästyin tuossa muutama päivä sitten. Viehko nainen hymyili minulle ravintolassa. Sitten huomasin hänen lautasellaan olevan pihvin, ja hän menetti silmissäni aivan kaiken viehätysvoimansa. Hämmennyin siitä, että lihansyönti sai viehättävän naisen näyttämään vastenmieliseltä. Kuinka ihmeessä näillä asioilla on mitään yhteyttä?

Se nyt lienee ihan selvää, että jos katselisi ihmisiä potentiaalisina elämänkumppaneina, niin lihansyönnin ja tupakoinnin kaltaiset asiat olisivat silmissäni ilman muuta miinusmerkkisiä seikkoja, mutta kun kyseessä oli tilanne, jossa ajatuksistani havahduin tuntemattoman hymyilyyn, ja suurin mahdollinen vastatoimeni olisi ollut takaisin hymyileminen, niin tuntuu kummalta, että lopulta kavahdin tilannetta.

Ja kyllä, mielestäni jokainen ei-kasvissyöjä toimii väärin, ehdottomasti. Mutta ei kai sen nyt varsinaisesti pitäisi olla asia, joka murentaa ulkoisen viehätysvoiman.

Piti oikein asiakseen tuumailla asiaa. En oikein kummempaa selkoa saanut ajatuksistani, mutta sellaisen ajatuskerän päästä sain otteen, että pidän sellaista toisista välittämistä jotenkin feminiininä piirteenä. En tiedä pitääkö se paikkaansa, koska en naisten aivoituksia ole koskaan onnistunut täysin lukemaan, mutta jotenkin kuitenkin koen, että kaikenmoiset lämpimät tunteet toisia olevaisia kohtaan ovat ominaisempia naissukupuolelle kuin miehille, ehkäpä johtuen sisäänrakennetusta äidinvaistosta tai jostain. Ja koska lihansyönti on mielestäni kenties konkreettisin ja arkipäiväisin tapa olla osoittamatta rakkautta kaikkia olevaisia kohtaan, niin koin sen mimmin lihansyönnin sellaisena, kuin että lääkärin hengityssuojan takaa paljastuisi vampyyrin hampaat.

Voi olla, että olen hakoteillä, mutta joka tapauksessa arvelin reaktion kumpuavan tuollaisesta naiskäsityksestä.

Mutta ehkäpä se on hyvä, että moraali tällä tavoin pureutuu alitajuntaan.

Kellaritsettiäpä vaan

Seuratkaapa naistenlehtien kansissa olevia näyttelijättäriä ja Helsingin teattereissa esitettäviä näytelmiä. Ei ne Knihtilä ja Birn ihan sattumalta ole kertomassa ystävyydestään MeNaisissa.

--

Yksi kiinnostavimmista asioista esiintyessä on ne hetket, jolloin yleisö ei taputakaan esityksen jälkeen. Aplodit eivät enää tarkoita välttämättä sitä, että katsojat pitivät esityksestä, vaan sitä, että he tajusivat sen loppuneen. Ne hetket, jolloin tajuaa tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen, ovat joko todella innostuneet huutoaplodit tai aplodittomuus. Jos aplodeja ei tule, niin esitys on ollut katsojan mielestä joko todella huono tai todella hämmentävä, ja koska aplodien antaminen on juurtunut syvälle käytöskoodistoomme jo lapsena, niin kynnys olla taputtamatta on todella suuri.

Nuorempana muistan kyllä esimerkiksi hääkeikkoja, joissa aplodeja ei tullut ihan vaan siitä syystä, että ketään kuulijoista ei kiinnostanut musiikki, eikä kukaan huomannut kappaleiden loppuvan tai alkavan. Mutta sellaisessa tilanteessa niiden puuttuminen on raju kokemus, kun kaikki seuraavat esityksen alusta loppuun.

Tehtiin aikoinaan yhden näytelmän tekoprosessin aikana harjoituksissa demoesityksiä, joissa tutkittiin muistaakseni jotenkin teatterin äärikeinoja tai jotakin sellaista. Meidän demo tapahtui pilkkopimeässä ikkunattomassa pienessä kellarihuoneessa, jossa minä soitin täysillä trumpettia ja toinen esiintyjistä ryömi katsojien päällä. Esitys oli luultavasti sekä ahdistava että luokaton, mutta kiinnostavaa oli se, että vaikka se esitettiin pelkästään työryhmän jäsenille ja kaikki tiesivät tehtävänannon, niin kukaan ei antanut aplodeja.

En sen kummemmin osaa sanoa, että onko moisen paskan tekemisestä mitään hyötyä yhtään kenellekään, mutta se oli kyllin jotakin rikkoakseen sosiaalisen säännöstön veljellisen kannustavan työryhmän sisällä.

Taivas varjele

Urheilu on aika raadollista. Viime yön välierässä (ja koko nuorten MM-turnauksessa) Aittokallio ja vanhempi Granlund olivat parhaimmistoa, ja hetkittään aivan ylivertaisia. Välierän lopussa molemmilla yksi huolimaton kosketus kiekkoon, ja säiliöautollinen paskaa niskaan.

Peter Enckelman pelasi joskus kymmenisen vuotta sitten Aston Villan maalilla Englannin Valioliigaa. Oma puolustaja heitti rajaheiton häntä kohti, ja jotenkin mystisesti pallo pompahti jalan alta maaliin. Sen jälkeen Peter Enckelman pelannut Aston Villassa Englannin Valioliigaa.

Olisi mielenkiintoista nähdä tuollaista kohtelua taiteessa. Jos Marzi Nyman soittaa pitkän ja huikean soolon loppuun ilmiselvän kämmin ja irvistyksellään sen vielä alleviivaa, niin yleisö nauraa ja taputtaa. Mitä jos ne suuttuisivat ja lähtisivät pois? Tulisivat siihen tulokseen, että Marzilla ei kestä hermot kovassa paikassa.

Tietenkin esimerkiksi Metallica on kyllä saanut aika tuimaa arvostelua osakseen viimeiset 15 vuotta, mutta siinäkään ei ole kysymys mistään yksittäisistä virheistä vaan taiteellisista ratkasuista. Lars toki saa paskaa niskaan jokaisesta tekemästään ratkaisusta, mutta sellaista en muista nähneeni, että joku suvereeni soittaja saisi osakseen kritiikkiä yksittäisen mokan vuoksi. Kun taas urheilussa yksittäinen virhe määrittää suunnilleen koko pelaajan persoonan.

Ja elämässä ylipäätään tuntuu siltä, että kyllä hyvät tyypit saa mokailun anteeksi. Että jos tosielämässä joku on ns. Suomen kaikkien aikojen lahjakkain jääkiekkoilija ja sitten ns. tyrii ratkaisevan rankkarin, niin ns. kansa ja media ei revi kappaleiksi.

Kovaa hommaa tuo sportti.

Update

Luulen, että ihmisellä on alkukantainen tarve metsästykseen (miehillä) ja jälkikasvusta huolehtimiseen (naisilla). Tämä ei ole aivan näin mustavalkoista, ja tuskin jokaisen osalla edes totta, mutta uskon, että monen kohdalla tuollainen sisäinen voima tai vaisto tai mikälie on olemassa.

Kehityksen myötä olemme tilanteessa, jossa ravinnon hankkiminen ei vaadi enää vastaavanlaista kamppailua, eikä äiti ole enää samalla tapaa yksin vastuussa jälkikasvunsa kaitsennasta. Ja hyvä niin.

Tuntuu kuitenkin, että evoluutio ei ole millään pysynyt viime vuosisatoina perässä kehityksessä. Jos ajatellaan metsästystä, niin kyllähän edelleen joutuu hankkimaan elantoa, mutta tavallisesta työnteosta tuskin voi saada samanlaista tunnereaktiota kuin mammutin kaatamisesta.

Saalistajan vaistolle ei ole enää mitään käyttöä. Jos ajaa kevyttä ylinopeutta ja näkee taustapeilissä lähenevät valot, niin voi olla aika varma, että ratin takana istuu mies. Varmasti tästäkin on poikkeuksia, kiireisiä ja kiireettömiä autoilijoita piisaa molemmissa sukupuolissa, mutta kun nyt parin viikon sisään olen joutunut ajamaan 3000km Suomen maanteitä, niin tekemäni kenttätutkimuksen myötä miehet pyrkivät saavuttamaan edellä kulkevan auton mahdollisimman nopeasti. Tuskin kysymys on siitä, että olemme maailman nopein kansa, vaan siitä, että metsästäjällä on luontainen vaisto ottaa pakeneva kohde kiinni.

Metsästysvietille ei oikein ole nykyään enää tarvetta, eikä myöskään kohdetta. Misukoiden metsästyksessäkin on kyse lisääntymisvietistä, eikä metsästysvietistä.

Aivan yhtälailla kuin Jumalan tai despootin kaltaisten auktoriteettien puuttuminen on ihmiselle epäluonnollinen tilanne, niin metsästysvietin seuraamisen mahdottomuus aiheuttaa myöskin epävakautta. Suunnaton vimma etsiä ja löytää valaistumista ja elämän tarkoitusta johtunee siitä, että konkreettiset käsillä olevat elämän tarkoitukset, kuten hengissä pysyminen ja Jumala, eivät ole enää tässä ajassa valideja.

Tarvittaisiin joku nettisivu, josta ihmisluonnon voisi päivittää tähän aikaan.

-----

Yksi parhaista ystävistäni ei käytä facebookia, ja käymme sen vuoksi aika tiivistä yhteyden pitoa puheluin ja tekstiviestein. Muistan ajatelleeni joskus ehkä viitisen vuotta sitten, että kännykät ovat vieneet ihmisten kanssakäymisestä kaiken lämmön ja henkilökohtaisuuden pois. Että kosintakin suoritetaan tekstiviestillä. Mutta nyt tuntuu jotenkin hassun läheiseltä laittaa jonkun kanssa 20 tekstiviestiä putkeen, vaikka sisältö olisi aivan puutaheinää.

Muutenkin puhelun soittaminen ilman kummempaa syytä tuntuu nykyään jo hieman juhlavalta. Soitin eilen ilman erityisempää syytä yhdelle tuttavalle, jonka kanssa en ole jutellut puoleen vuoteen, ja joka ei myöskään ole missään nettimaailmassa mukana. Tuntui jotenkin jännittävältä ja kiehtovalta ja henkilökohtaiselta rupatella puolen vuoden tapahtumat läpi, eikä vain lukea facebookista että kuka se nyt on saanut lapsen kenenkin kanssa. Hauskalta tuntui myös, kun hän sanoi "Kiitos soitosta!". Sekin on näemmä ilahduttavaa ja erityistä, että soittaa ilman mitään syytä.