Update

Luulen, että ihmisellä on alkukantainen tarve metsästykseen (miehillä) ja jälkikasvusta huolehtimiseen (naisilla). Tämä ei ole aivan näin mustavalkoista, ja tuskin jokaisen osalla edes totta, mutta uskon, että monen kohdalla tuollainen sisäinen voima tai vaisto tai mikälie on olemassa.

Kehityksen myötä olemme tilanteessa, jossa ravinnon hankkiminen ei vaadi enää vastaavanlaista kamppailua, eikä äiti ole enää samalla tapaa yksin vastuussa jälkikasvunsa kaitsennasta. Ja hyvä niin.

Tuntuu kuitenkin, että evoluutio ei ole millään pysynyt viime vuosisatoina perässä kehityksessä. Jos ajatellaan metsästystä, niin kyllähän edelleen joutuu hankkimaan elantoa, mutta tavallisesta työnteosta tuskin voi saada samanlaista tunnereaktiota kuin mammutin kaatamisesta.

Saalistajan vaistolle ei ole enää mitään käyttöä. Jos ajaa kevyttä ylinopeutta ja näkee taustapeilissä lähenevät valot, niin voi olla aika varma, että ratin takana istuu mies. Varmasti tästäkin on poikkeuksia, kiireisiä ja kiireettömiä autoilijoita piisaa molemmissa sukupuolissa, mutta kun nyt parin viikon sisään olen joutunut ajamaan 3000km Suomen maanteitä, niin tekemäni kenttätutkimuksen myötä miehet pyrkivät saavuttamaan edellä kulkevan auton mahdollisimman nopeasti. Tuskin kysymys on siitä, että olemme maailman nopein kansa, vaan siitä, että metsästäjällä on luontainen vaisto ottaa pakeneva kohde kiinni.

Metsästysvietille ei oikein ole nykyään enää tarvetta, eikä myöskään kohdetta. Misukoiden metsästyksessäkin on kyse lisääntymisvietistä, eikä metsästysvietistä.

Aivan yhtälailla kuin Jumalan tai despootin kaltaisten auktoriteettien puuttuminen on ihmiselle epäluonnollinen tilanne, niin metsästysvietin seuraamisen mahdottomuus aiheuttaa myöskin epävakautta. Suunnaton vimma etsiä ja löytää valaistumista ja elämän tarkoitusta johtunee siitä, että konkreettiset käsillä olevat elämän tarkoitukset, kuten hengissä pysyminen ja Jumala, eivät ole enää tässä ajassa valideja.

Tarvittaisiin joku nettisivu, josta ihmisluonnon voisi päivittää tähän aikaan.

-----

Yksi parhaista ystävistäni ei käytä facebookia, ja käymme sen vuoksi aika tiivistä yhteyden pitoa puheluin ja tekstiviestein. Muistan ajatelleeni joskus ehkä viitisen vuotta sitten, että kännykät ovat vieneet ihmisten kanssakäymisestä kaiken lämmön ja henkilökohtaisuuden pois. Että kosintakin suoritetaan tekstiviestillä. Mutta nyt tuntuu jotenkin hassun läheiseltä laittaa jonkun kanssa 20 tekstiviestiä putkeen, vaikka sisältö olisi aivan puutaheinää.

Muutenkin puhelun soittaminen ilman kummempaa syytä tuntuu nykyään jo hieman juhlavalta. Soitin eilen ilman erityisempää syytä yhdelle tuttavalle, jonka kanssa en ole jutellut puoleen vuoteen, ja joka ei myöskään ole missään nettimaailmassa mukana. Tuntui jotenkin jännittävältä ja kiehtovalta ja henkilökohtaiselta rupatella puolen vuoden tapahtumat läpi, eikä vain lukea facebookista että kuka se nyt on saanut lapsen kenenkin kanssa. Hauskalta tuntui myös, kun hän sanoi "Kiitos soitosta!". Sekin on näemmä ilahduttavaa ja erityistä, että soittaa ilman mitään syytä.