Yksi kolmekymppinen kaverini valitteli ikäänsä ja sanoi, että hän tuntee olevansa 20. Minä puolestani sanoin, että minä koen olevani 30. Myöhemmin tajusin, että olin ehkä vahingossa oikeassa.
Minä olen aina inhonnut sitä, että puhutaan ikäpolvien välisistä eroista ajatusmaailmoissa. Sellaista, että "sinä olet kuule siinä iässä, että..". Olen pitänyt sellaista ihan bullshittinä, ja pidän kyllä edelleenkin. Uskon, että ajatusmaailman muokkautuminen lähtee yksilön kokemuksista, eikä jostain sisällä olevasta biologisesta kellosta.
Mutta sen olen huomannut, että muutaman viime vuoden aikana olen jotenkin vanhentunut. Koska pidän kaikkea vanhenemista ja taantumista syntinä, niin voisin halveeraavasti sanoa keskiluokkaistuneeni ja maltillistuneeni. Jotenkin koen ylittäneeni sellaisen ikäkynnyksen, jonka olemassaoloon en oikeastaan edes usko.
En tiedä näkyykö se ulospäin juuri muussa kuin siinä, että vietän paljon enemmän aikaa kotona, mutta se on jotakin sellaista, ettei jaksa olla aivan niin mustavalkoinen kuin aiemmin. Toisaalta välillä toivoisi olevansa, mutta jostain kumman syystä sitä on ruvennut harkitsemaan ennen barrikadeille nousua. En oikein tiedä mikä on se voima, jonka vuoksi yrittää ymmärtää Halla-Ahoa ja Breivikiä pelkän suoran tuomitsemisen sijaan. Aiemmin oli paljon valmiimpi jyrkkiin ja vankkumattomiin mielipiteisiin.
Olen toki edelleen aika ehdoton ja impulsiivinen ja mitähän kaikkea lie, mutta joka tapauksessa huomaan menettäneeni jotakin räväkkyyttä ja kirkasotsaisuutta.
Aiemmin saattoi aivan vakavissaan miettiä, että mitäpä jos pakkaisi repun ja ostaisi menolipun Belgradiin ja haistattas paskat kaikelle. Nykyään hurjimpia tempauksia on ne, että vapaana viikonloppuna soittaa kavereille Turkuun tai Tampereelle, että voisinko tulla kylään.
Ennen sitä myös etsi ja löysi pienistä asioista isoja merkityksiä. Peruskulkeminen oli sellaista, että jos näki keväällä ensimmäisen lehden puussa, niin sitten kuin taikaiskusta tajusi elämän merkityksen ja ymmärsi miten ihminenkin lakastuu ja kukkii ja niin edelleen. Oli joka hetki valmis valaistumaan. Kadunkulmassa tavattu ihminen ei ollut hauska sattuma, vaan ehkäpä merkki siitä mihin suuntaan elämän tulisi viedä.
Nyt se on jollakin tavoin päinvastoin. Ei samalla tavoin enää etsi mitään mullistuksia. Tottakai ihminen varmaan luonnostaan etsii sitä elämän tarkoitusta koko ikänsä, ellei löydä Jumalaa tai joogaa tai veganismia tai vapaaehtoistyötä tai tantraa tai suonensisäisiä tai raviurheilua, ja saa siitä aidosti sielulleen täytettä.
Mutta jotenkin sellainen "mikä on minun paikkani tässä maailmassa?" -pohdinta tuntuu vähemmän relevantilta kuin aiemmin, vaikkei tässä toki tiedäkään juuri sen tarkemmin mihin on matkalla. Sitä ei vaan jaksa samalla painolla enää miettiä. Aiemmin ehkä selkeämmin yritti kaikin keinoin etsiä ja löytää itsensä, ihmisenä ja taiteilijana, ja nimenomaan täydellisenä ja virheettömänä, tehdä muodonmuutoksia, kunnes olisi täydellinen.
Onkohan sitä nyt sitten hyväksynyt tosiasiat ja alistunut siihen kohtaloon, että ei hemmetti, tämmöinen minä nyt olen. Jotenkin tuota elämän tarkoitustakin miettii ja etsii paljon maltillisemmin.
Jos aiemmin talo oli huonokuntoinen, niin etsin dynamiittia ja räjäytin koko paskan, mutta nyt suunnittelen, mietin vaihtoehtoja, ravailen rautakaupassa ja korjailen sen mitä osaan.
Tämä nyt kuulostaa siltä, että olisin nykyään jotenkin harkitseva, tasapainoinen, harmoninen ja äärimmäisen onnellinen ihminen. Tuskin. Sitä nyt on vaikea mitata ja arvioida. Ehkäpä enemmän kuin aiemmin, mutta lähinnä tuo kokemani muutos on siinä, etten enää pidä jokaista bussimatkaa potentiaalisena sisäisen vallankumouksen tapahtumapaikkana, vaan nousen siihen saatanan bussiin ja luen Urheilulehteä, kunnes pitää nousta pois.
Tänään minä muutun on nykyään tänään minä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti