Vappushow

Tiedättekös sen kummallisen tunteen, kun on ollut yökylässä jossakin, ja poislähtiessä miettii, että petaisiko sängyn vaiko ei. Lakanat menee joka tapauksessa pyykkiin, joten petaaminen on käytännössä täysin turhaa. Kuitenkin sitä mielellään petaisi, koska juuri sen turhuuden vuoksi se on ainoastaan ylimääräinen kiitos isäntäväelle. Se, joka tulee ottamaan lakanat pois saattaa ilahtua.

Se on ehkä samalla tapaa turha asia kuin tervehtiminen. Siitä ei ole mitään konkreettista hyötyä, mutta se luo kenties mukavamman tunnelman.

Minusta tuollaiset turhaan tehdyt asiat on hirvittävän kiinnostavia ilmiöitä. Ne ovat jonkinlainen todiste ihmisten empaattisuudesta.

Terveisten lähettäminen on ehkä myös tätä osastoa, vaikka ainakin taidealalla kysymys tuntuu olevan verkostoitumisesta ja tarpeesta vaikuttaa mukavalta.

---------

Mietin tuossa Kainuussa ollessani amisautojen poppivehkeitä, ja aloin haaveilemaan siitä, että laittaisin auton ja käsittämättömät äänentoistolaitteet, joista sitten luukuttaisi vaikkapa Erik Satieta. Mutta toisaalta, se olisi kyllä todella turhaa. Eikä siinä olisi empaattisuuden häivääkään.

No van, vappubuugia vaan kaikille.

Autumn leaves start to fall

Minä ja moni muu ympärilläni tuntuu olevan tiedostavuuden kurimuksessa. Ollaan mielettömän huolissaan milloin mistäkin yhteiskunnallisesta tai maapallon tulevaisuutta koskevasta asiasta. On jopa tietynlainen velvollisuus tiedostaa ja ahdistua, koska tiedämme, ja ne muut ei.

Pidän hyvänä asiana, että asioista huolehditaan, ja että niihin pyritään vaikuttamaan. Mielestäni on hyvin terveen inhimillistä olla huolissaan muustakin kuin omista henkilökohtaisista asioista.

Luulen, että aika moni meistä maailmantuskaa potevista haaveilee siitä, ettei tarvitsisi olla jatkuvasti ahdistunut tuollaisista asioista. Omista ajatuksista ja muiden puheista päätellen olemme lopen kyllästyneitä tähän, ja tuntuu, että tietynlaisena ihannehenkilönä pidettäisiin ihmistä, joka pystyisi elämään vailla murhetta äärioikeiston noususta tai napajäätiköistä. Koska tiedämme myös sen, että ahdistuminen ei ainakaan auta vähääkään.

Joskus synkän teini-iän syövereissä etsin valtavasti sellaista ihannehenkilöä, johon samaistua. Koin valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen jotenkin väärin. En kuitenkaan koskaan löytänyt ihmistä, jonka tapa olla maailmassa tuntuisi täydelliseltä, ja toisaalta tajusin, että en minä taida sillä tavalla muuttua paremmaksi ihmiseksi, että päätän taikaiskusta muuttaa suhtautumisen maailmaan. Joten se ihanteellisen olemisen tavan metsästäminen jäi.

Eilen näin jonkun uutisotsikon Saana Parviaisesta. Tajusin, että ainakin oman käsitykseni mukaan juuri hänen kaltaiset henkilöt elävät ilman maailmantuskaa. Voi olla, että olen ihan väärässä, ja voi olla, että heillä on murheita paljon enemmän kuin minulla, mutta jotakin mahtavaa siinä on, että elämä pyörii silikonien hankkimisen ja nollajulkkisten edustusbileiden tasolla. Ehkä bb-julkkikset sun muut elävät valtavien menestyspaineiden ja itsetunto-ongelmien kanssa, mutta jos tuossa turhien julkkisten suuressa laumassa on yksikin, jolla ei ole huolta huomisesta, vaan mielessä on ainoastaan taksimatka Fox-kanavan avajaisbileisiin ilmaiselle skumpalle, niin on siinä jotakin sellaista kepeyttä, josta haluaisin hyppysellisen. Henna Kalinainen, olet Suomen dalai lama.

Välihuomio

On olemassa ihmisiä, jotka ovat samanlaisia seurasta riippumatta. Jotkut ovat lempeitä ja mukautuvia joka tilanteessa, toiset taas eivät mukaudu vähääkään.

Sitten on niitä, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan asettuvat siihen tilaan, joka on vapaana. Huomasin pari päivää sitten olevani sellainen. Olen luultavasti aika oma itseni riippumatta tilanteesta, ainakaan en koe kauheasti sensuroivani sanomisiani, mutta persoonassani on monia puolia, jotka vaihtelevat ystävällisen sovittelijan ja despoottimaisen provokaattorin välillä. Olen kuvitellut olevani aika hallitseva persoona, mutta nyt hämmästyksekseni huomasin, että se taidankin olla minä, joka mukautuu ryhmätilanteessa.

Minulla on kaksi yhtyettä, joissa tämä ilmenee selvästi. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä, ja suhtaudun molempiin äärimmäisellä vakavuudella ja intohimolla.

Toisessa työskennellään kolmen hyvin erilaisilla musiikkimieltymyksillä varustetun ihmisen kesken, jossa kaikki ovat luonteeltaan liidereitä, ja huonoja tekemään kompromisseja. Ideoita piisaa yllin kyllin, ja asioita saadaan aikaiseksi kovalla tahdilla. Olen asettunut hyvin sovittelevaan rooliin. Tavoistani poiketen tuon omia ideoitani esiin aika varoen ja vähin äänin.

Toisessa taas on kysymys enemmän harmonisesta ystäväporukasta. Siinä taas olen paljon kärkkäämpi kaikenlaiseen härnäykseen ja vastarannankiiskeyteen.

Uskon, että luovan bänditoiminnan kannalta ihanteellinen tilanne olisi sellainen, jossa on sopivassa suhteessa yhteneviä ja eriäviä näkemyksiä. En ole tehnyt mitään tietoisia roolivalintoja, mutta näemmä pyrin asettumaan sellaiseen rooliin, joka tasapainottaa kokonaisuutta ihanteellisempaan suuntaan.

Hauskaa on myös se, että samoissa yhtyeissä olen aiemmin ajatellut hyvinkin tarkkaan samantyyppisesti musiikillisessa mielessä, eli että täytän siellä olevat aukot. Toisin sanoen pyrin olemaan siellä, missä äänialan, rytmiikan, estetiikkojen ja saundien puolesta on minulle tilaa siten, että lopputuloksessa olisi sopivasti vääntöä ja väännöttömyyttä. Mutta tämä rooliasia oli aivan uusi huomio.

Pitkälauantai

En voi sille mitään, että tarkasti tyylejä seuraavat ihmiset näyttävät silmissäni Kummeli-hahmoilta.

Eilen Kurvissa oli joku hipsterijätkä. Tiedättehän, ironiset viikset jne. Ja miksi pitää käyttää semmoisia 80-luvun mummolaseja? Mikä ihmeen juttu se on? Jotenkin tajuan, että siinä tyylissä on paljon vastalausetta kliinisille nykyihanteille, ja varmaan rumat lasit ja rumat viikset on because we can -tyyppistä statementtia, mutta siltäkin jutulta ja sen vastavoimaisuudelta menee pohja, kun se on muuttunut muoti-ilmiöksi. Vastakulttuurin edustajat ovat aivan yhtä kiinni tyylisäännöissään kuin ihmiset, joille he haluavat olla vastavoimana.

Kun tuollaisen jäbän irrottaa mukavuusalueeltaan, esimerkiksi Siltasen brunssipöydästä, niin se näyttä tavattoman hassulta. Hartiat lysyssä bussipysäkillä ja ajatuskuplassa lukee "Nauraakohan nuo minun viiksille..".

No, vaikka hipstereitä ei voi ikinä mollata kylliksi, niin antaapa niiden nyt olla.

Minulle on tavallaan aivan yhdentekevää miltä kukakin haluaa näyttää, ja jos joku haluaa olla tyylisuuntansa karikatyyri, niin mikäs siinä. En vaan voi sille mitään, että alkaa naurattaa, kun sellaisen ilmestyksen näkee harhailemassa joukoistaan erillään.

Näin tuossa joku aika sitten junassa sellaisen goottitytön (Pahoittelut, jos käytän väärää termistöä.), jolla oli valtavat neonväriset tekorastat, silmiä ja huulia lukuunottamatta aivan vitivalkoinen naama, todella korkeakorkoiset pornosaappaat ja jotakin korsettityyppistä osastoa. Tavallaan tyylinsä mukaan oikein näyttävästi pukeutunut, mutta kun hän sulloi laukkuaan ylös säilytystilaan, istui järsimässä jotakin evässämpylää ja ojensi ujosti konduktöörille lipun, niin se oli jotakin tavattoman huvittavaa.

Luulen, että kyse on jostakin sellaisesta, että näen sellaisilla ihmisillä herkästi valtavan määrän ulkonäköpaineita, ja mikäli he näyttävät yhtään epävarmoilta, niin silmissäni he ovat absoluuttisen epävarmoja kaikesta itseensä liittyvästä. Ja kun vaikkapa goottius on silmissäni aika arvonsa tunteva ja arvokas tyyli, joka tavallaan edellyttäisi itsevarmuutta, niin hartiat lysyssä sämpylää haukkaileva gootti näyttää yhtä absurdin huvittavalta kuin sammakkopukuinen mies kaljatuopin ääressä.

Sitä en tarkoita, että ihmisten pitäisi mielestäni näyttää jotenkin normaalimmilta, päinvastoin. Ja on kannaltani aika hauskaa, että näen jatkuvasti sketsihahmoja milloin missäkin. Kyllähän ne piristää.

Karta över Oslo

Meidän makuuhuoneen seinällä on iso kartta. Katselin sitä eilen pitkään ja mietin, että Andeilla olisi kyllä varmasti kaunista. Olen ollut ihan pikkupojasta asti kartta- ja maantietoaddikti, ja Andit on ollut minulle jonkinlainen saavuttamaton unelma.

Hetken haaveiltuani tajusin, että minähän voisin halutessani lähteä sinne. Aikataulut ja rahoitus olisi kyllä säädettävissä, jos päättäisin lähteä, ja mikäpä tässä muutenkaan aikuista ihmistä estäisi lähtemästä käymään yhtään missään. Hetken haaveiltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkäpä olen kuitenkin mieluummin kotona.

Olenkohan minä jotenkin henkisesti keski-ikäistynyt vai onko tässä vaan kyse sisäisen änkyräni tiedostamattomasta tarpeesta vastustaa matkustelubuumia? En siis ajatellut Andeja sen kummemmin rationaalisin perustein, mietin ainoastaan, että lähtisinkö vai olisinko mieluummin kotona.

Minusta tuntuu, että suuri osa elämäni valinnoista on perustunut sille, että tietoisesti tai tiedostamatta vastustan muiden tai itseni aiempia valintoja. Teoreettisesti tarkasteltuna koko tieni pieneltä paikkakunnalta ja körttisuvusta nykypäivään kaikkine koukeroineen on joidenkin vanhojen asioiden vastustamista ja niistä irtaantumista, olipa sitten kyse ympäristön asettamista odotuksista tai oman persoonan piirteistä. Enkä oikeastaan koskaan ole ollut kiinnostunut minkäänlaisista muoti-ilmiöistä tai valinnut suuntia mitenkään hirveän tietoisesti, mutta jälkikäteen vaan huomaa tekemisissään selkeitä täyskäännöksiä.

Nyt kun olen monelta osin rauhoittunut ja irtaantunut paljolti provosointitaipumuksista, niin tuntuu hassulta huomata edelleen monella tavoin asettuvansa poikkiteloin. Tämä Andeista haaveilu on ehkä yksi esimerkki siitä. Omia ajatuskulkuja on toki hankala tarkkailla analyyttisesti.

Tykkään tosi paljon olla kotona, ja olen ison osan ajasta myös erakko, joten tämä kotona tuumailu on oikein mukavaa. Silti olen tämänkin päivän miettinyt, että olisipa mukava tehdä jotakin, nähdä ja kokea, ja kun tosiaan olen lapsesta asti haaveillut Andeista, niin minkä kumman takia en lähtisi?

Joko olen laiskistunut ja taantunut ja lopettanut olemasta nuori huimapää, joka hyppää sokeasti milloin mihinkin, tai sitten puolitiedostamattani vastustan ympärillä vellovaa kulttuuria, jonka mukaan ihmisen arvo jotenkin kummasti lisääntyy kaikenlaisten hienojen ja uniikkien eksperimenttien myötä. Enkä siis koe, että Andeille karkaaminen olisi jotenkin paheksuttavaa, mutta sen ihannointi ehkä mielestäni on. Tuntuu joskus, että ihmiset on niin hukassa perusolemisensa ja arkensa kanssa, että elämän merkitys haetaan reissuista tai harrastuksista, jostain sellaisesta, joka on helppo postata nettiin näennäisen huolettomasti muiden ihailtavaksi. Tai ei välttämättä edes tarvitse olla nettiaktiivi, mutta kyllä kaikkia hevonhemmettin yllättäen karanneita tai muuta yllättävää tehneitä ihmisiä tunnutaan ihailtavan aika sokeasti.

Niin mietin tässä vain, että onko tässä omassa nykyisyydessäni jotenkin kyse vain tarpeesta olla taas kerran jotenkin erilainen. Nimittäin aika montaa juttua olen jo kokeillut, mutta en ehkä koskaan aiemmin ole ollut tylsä. Siis sellainen, joka on mieluiten kotona kissojen kanssa. Ja vaikka tosiaan kaikki tämä taantumuksellisuus tuntuu hirveän luontevalta, niin samalla sitä miettii, että onkohan tässä nyt vaan luomassa jonkinlaista hetkellistä roolia itselleen. Että kun kaikilla jotenkin pitäisi olla joku juttu aina, niin onkohan tämä nyt minun kohdallani se tämänhetkinen buumi.

Ja se nyt on ainakin ilmiselvää, että koska kaikilla kuuluisi se juttu olla, niin moni myös valitsee sen, ettei mitään juttua ole. Aivan samoin kuin vaikkapa epäaktiivisuus sosiaalisessa mediassa on monelle todellisuudessa todella suuri statement.

On tämä kyllä. Jokaisen ihmisen elämä on muuttunut niin julkiseksi, että laiskotellen vietetystä päivästäkin saa analysoimalla ties minkälaisen kannanoton nykymenoon.

Seuraavaksi ajattelin mennä johonkin kuppilaan katsomaan jääkiekkoa ja sitten katsomaan ainakin yhden keikan, ehkä useammankin. Saa nähdä onnistunko missään näistä tavoitteistani, kun olen nykyään niin armottoman tylsä ja keski-ikäinen (toim. huom. olen muuten edelleen lähempänä teini-ikää kuin kolmeakymppiä).

Pauli Räsänen

Minun mielestäni esiintyjä ei saa missään nimessä antaa yleisölle aplodeja. Asia ei luultavasti ole oikeasti kauhean vakava. Esiintyjä kiittää yleisöä kumartamalla, katsoja kiittää esiintyjää aplodeilla. Esiintyjä esiintyy, katsoja katsoo.

Myös lyömäsoittimien kutsuminen perkussioiksi, tai vielä pahempaa, perkoiksi on mielestäni ehdottoman paheksuttava asia.

Lyömäsoittimissa on ikävää myöskin se, että teoreettisesti tarkasteltuna ne käsittävät valtavan laajan soitinkavalkadin, mutta väärinymmärrysten välttämiseksi on usein syytä mainita erikseen esimerkiksi rumpusetti ja malletsoittimet.

Taideihmisten kanssa kapakassa istuessa keljua on se, että kollegasuhdetta pidetään syvimpänä mahdollisena toveruutena. Tässä jokunen ilta sitten piruuttani testasin ihmisten reaktioita. Olin liikkeellä yhden nuoruudenystävän kanssa, ja ihmisten kysyessä mistä tunnemme vastasin vuorotellen, että nuoruudesta tai työn kautta, ja jälkimmäinen vaihtoehto sai aikaan aina innostuneen keskustelun, kun taas ensimmäinen tyrehdytti keskustelun.

Tähän liittyen on ylipäätään harmillista, että baarista etsitään täytettä omaan cv:hen. Ihmisiin tutustuessa vaivihkaa referoidaan oma cv ja tiedustellaan kanssakeskustelijoiden työhistoriasta.

Harmillista tämä on etenkin siksi, että ulos lähtiessä mieluusti lähtisi viettämään vapaa-aikaa edustustehtävien sijaan.

Minun pitäisi tiskata. Kahdella kolmesta kissastamme on kiima, ja alan olla aika kypsä tuohon huutamiseen. Päätin tehdä tällaisen testinpoikasen, että laitoin vielä huonoa musiikkia soimaan vähän liian kovalle ja rupesin vatvomaan tympeitä asioita, joita olen viime päivinä harmitellut.

Äkkiseltään on sanottava, että vituttaa vielä enemmän kuin äsken. Lähtötilanne oli siis se, että ihan hyväntuulisena kotiin tullessa tiesin, että tiskit odottavat, ja nyt tässä pari tuntia erinäisiä asioita säädettyäni ja kissojen mouruamista kuunneltuani olen saanut lietsottua itseni siivoamisen sijaan ennemminkin tilaan, jossa haluaisi juosta kotoa pois.

Tämä testi taisi olla aika typerä.