Laps' olen köyhän kauniin Karjalan

Minulla on tullut viime viikkoina useasti vastaan Karjalaan ja evakkoihin liittyviä asioita eri yhteyksissä. Olen aiemminkin huomannut sen olevan minua koskettava ja liikuttava aihe. Tänään kävin Karjala-aiheisessa taidenäyttelyssä ja luin erään teoksen yhteydessä olevasta käsinkirjoitetusta kirjeestä ensimmäisen lauseen, jonka sisältö oli tämänkaltainen "Muistan miltä kotikyläni näytti Laatokan rannalla, olin 5-vuotias.". En kyennyt lukemaan enempää. Tai olisin kyennyt, mutta olisin luultavasti ruvennut itkemään.

Pois kävellessäni yritin löytää syitä. Minulla ei ole suvussani ketään evakkoon joutunutta, eikä edes sotaveteraania. En ole edes käynyt Karjalassa, ellei lasketa läpikulkumatkoja Pietariin. Luulisin olevani aika äärimmäisen epäpatrioottinen henkilö, eikä minulla ole mitään sotahistoriaan liittyvää syytä suhtautua asiaan tällä tavoin. Olen kyllä tavattoman kiinnostunut kartoista, ja silmäilen aina äärimmäisellä mielenkiinnolla Kannaksen alueen karttoja (Pietarin Suomen-rautatieasemalla on valtava ja valtavan hieno kartta alueesta!), mutta pelkkä maantietointohimo ei selitä liikuttumistani. Mutta Anneli Saariston Evakon laulu, Annikki Tähden Muistatko Monrepos'n tai Aili Runnen tekemä Laps' olen Karjalan ovat tavattoman koskettavia, vaikkeivat edes kuulosta mitenkään erityisen hienoilta sinänsä.

Mistä hemmetistä tämä johtuu? Asianhan ei pitäisi liikuttaa minua millään tavalla.

Lähdin itse kotoa ja kotikylästäni 15-vuotiaana. Olin lähtemisestä innoissani, enkä koe kaihoa asian suhteen, vaikka kotikyläni on minulle erittäin tärkeä ja rakas paikka.

Mietin tuossa, että voisikohan olla niin, että kaltaiseni emigrantti (vapaaehtoinenkin) kantaa mukanaan jonkinlaista sisäänrakennettua kotiseutukaipuuta, vaikkei se kenties koskaan konkretisoituisi edes pieneksi harkinnaksi palaamisen suhteen? Ehkä samaistun jollakin kaukaisella tavalla evakkojen kaipuuseen siksi, että olen itsekin kaukana kotoa, vaikka sinänsä koenkin olevani täällä kaukana aivan kotonani. Että kyllä, muistan Monrepos'n, muistan!

Muutama pieni ajatus

Olin taas kerran Oulussa katsomassa jääkiekkoa. Minun lähistöllä oli rullatuolissa oleva Kärppien pelipaitaan sonnustautunut vaikeasti kehitysvammainen nuori mies, joka oli hyvin hankalissa asennoissa pää takakenossa ja katse kohti kattoa koko pelin.

Pessimisti minussa alkoi välittömästi paheksua hänen vieressään seissyttä miestä, jonka arvelin olevan hoitaja, joka on keksinyt hyvän keinon kuluttaa työaikaa mukavasti jääkiekkoa katsellen. Hänen hoidokkinsa ei siis havaintojeni mukaan kyennyt seuraamaan peliä lainkaan.

Sisäinen optimistini heräsi kuitenkin, kun tilannetta tarkkailtuani huomasin hänen reagoivan yleisön reaktioihin. Aina desibelien noustessa hänkin selvästi innostui.

Minä olen peliä katsoessani varsin analyyttinen ja nautin lähinnä pelitapahtumien muodostaman draaman seuraamisesta, mutta häntä katsoessa ymmärsin myös katsojien kollektiivisen kokemuksen arvon. On aika voimauttava tunne iloita ja nauttia tuhansien tuntemattomien ihmisten kanssa yhdessä, vaikka syynä olisikin niinkin tarpeeton ja merkityksetön asia kuin jääkiekko.

-----

Minua liikuttaa todella helposti aloittelijat. Saatan liikuttua mestarillisista suorituksista, kuten Granlundin ilmaveivi tai Joanna Newsomin musiikki, mutta noin yleisesti ottaen olen ehkä pikemminkin vaikuttunut, kun näen huippusuorituksista, mutta todella haparoivia ensiaskelia instrumenttinsa kanssa ottava lapsi tai reilusti ylipainoinen ihminen juoksulenkillä saavat minut liikuttumaan hyvin helposti.

En kylläkään tiedä, mistä tämä johtuu, tai että miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia. Tulipahan mieleen ja tuntui hassulta.

-----

Vaikka olen fyysisesti ja ajatusten tasolla kotiutunut jo vuosia sitten toisaalle, niin lapsuudenkodissa nukkuessani koen edelleen jotakin aivan poikkeuksellista levollisuutta. Talvella siellä on täysin pimeää ja täysin hiljaista, mikä varmaan on iso asia, koska olen äärimmäisen ääniherkkä, mutta kokemus on silti enemmänkin sellainen, kun heittäytyisi heinäkasaan, tai että maatessa selästä alkaisi kasvaa juuret maahan. Ehkäpä se, että meidän talo on suureksi osaksi valmistettu puusta ja se sijaitsee metsän keskellä saa olon tuntumaan juurtuneelta ja luonnonläheiseltä.

Minusta on aika kiinnostavaa, että ympäristö vaikuttaa niin paljon unenlaatuun. Luulisi, että olennaisimpia asioita olisivat sängyn laatu, lämpötila, valo ja melu, mutta ei se ihan tunnu niin olevan.

Hitler ja rakkaus

Olen tässä kuumeillut päiväkausia. Kuumeessa näen paljon unia, ja ne ovat usein melko pitkiä.

Viime yönä näin unen, jossa istuin nousin bussiin tuossa lähipysäkillä ja lähdin kohti keskustaa. Hetken päästä huomasin, että vieressäni istuu Hitler. Nyökkäsimme molemmat aluksi ujon suomalaisesti ja vaivaantuneesti.

Sitten aivan yllättäen hän rupesi puhumaan. Suomeksi, mutta saksalaisella aksentilla, ja voimakkaasti elehtien. "Rakkaus on hyvin yksinkertainen asia." hän aloitti. Sitä seurasi hyvin pitkä monologi siitä, että kulttuurilliset ihanteet ja ihmisen biologia aiheuttaa hyvin hankalia tilanteita monelle. Hänen mielestään suurimman osan ihmisistä tulisi luopua parisuhdehaaveistaan kokonaan, sillä he eivät tule siinä ikinä onnistumaan. Teoriansa hän perusteli toteamalla ihmisten haluavan suhdetta vain omia tarpeitaan varten, kuka mitäkin, muodostaen haave- ja ihannekuvia täydellisestä kumppanista, ja tämän hän sanoi väistämättä johtavan mahdollisessa parisuhteessa ylitsepääsemättömiin törmäyksiin. Tässä vaiheessa hän alkoi olla jo kohtalaisen vihainen, ja oli noussut jo seisomaan ja saanut ison osan bussin matkustajista kuuntelijoikseen. Hän huusi: "Rakkaus ei vaadi. Rakkaus ei vaadi. Ei vaadi." Hän takoi kaikkien matkustajien kalloon, että ainoa mahdollinen keino pitkälle ja onnelliselle parisuhteelle on itsensä avaaminen ja antaminen, muussa tapauksessa ei ole mahdollista olla tasapainossa ja aidosti rakastaa.

Sitten hän rauhoittui ja jopa hieman hymyili. Hän rupesi puhumaan siitä, että kenenkään ei kannattaisi vaipua epätoivoon. Pitäisi vain tunnistaa itsestään se, että onko valmis antautumaan, ja mikäli ei ole, niin sitten kannattaa luopua suosiolla koko luterilaisesta unelmasta ja ylipäätään perinteisistä parisuhteista. Se on kuulemma toinen mahdollinen tie onneen.

Ihmiset olivat haltioituneita ja antoivat aplodit ja halusivat halata ja kätellä Hitleriä. Bussi saapui Rautatientorille. Olin istunut koko matkan hiljaa ja lueskellut Veikkaajaa. Hitler kääntyi minuun päin ja kysyi: "No, etkö pitänyt puheesta?". Vastasin: "Olihan siinä jottain ihan hauskoja pointteja, mutta ei meikästä kettään pitäs lähteä tuommosista asioista neuvomaan, ku ei nuo jutut ikinä mee minkään yhtenevän teorian mukkaan."

Hitler meni aivan valkoseksi ja näki miten se kihisi raivosta. Hän otti siitä ekan penkin takana olevalta tavaransäilytyspaikalta ison bensakanisterin ja kaivoi taskustaan Helsinki-Rovaniemi -junalipun, mutta yliviivasi siitä sen Rovaniemen ja kirjoitti tilalle Ristijärvi. Sitten hän nousi bussista ja käveli kohti rautatieasemaa.

Time has told me

Vanhemmilla ikäluokilla on tapana opettaa ja analysoida nuorempiaan nimittämällä heidän toimintaansa tiettyyn ikään kuuluvaksi toiminnaksi. Kaikki varmaan tietävät mitä tarkoitan? Sanotaan esimerkiksi, että nuorena vuosi on pitkä aika, mutta vanhana ne vilahtavat ohi silmänräpäyksessä. Tai mitä hyvänsä.

Joku sanoi minulle tähän sävyyn joskus, että lukioikäisenä on kaikista eniten auki uusille impulsseille ja riittää virtaa kokeilla ja oppia kaikenlaista. Uskoin ihan mukisematta ja jossain vaiheessa aloin aistimaan, että tämä innostunut vaihe taitaa olla hiipumassa, ja ajattelin, että kyse oli siitä tietystä elämänvaiheesta, joka kaikille on aktiivista aikaa.

Mietin tuossa äsken, että onko kyse todellakin jostakin aikakausiasiasta, vai kenties siitä, että esimerkiksi minun kohdalla lukioikään tullessa tapahtui se, että esimerkiksi muutin kotoa omilleni, pikkukylästä kaupunkiin, aloin opiskella musiikkia, vietin illat teatteriharjoituksissa, hamstrasin käsiini kaikkea mahdollista uutta musiikkia ja tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä. Voiko sellaisessa elämäntilanteessa passivoitua ja sulkeutua?

Samaten uskon, että lapsenlapsia kyläilemään odottavien isovanhempien elämänrytmi on jotakin aivan muuta kuin mitä se on ollut heillä 40 vuotta aiemmin. Ja aivan varmasti ihminen saa ikääntyessään asioihin perspektiiviä, ja alkaa sitä kautta jäsentämään tiettyjä elämän jaksoja tietyn otsikon alle, sen huomaan jo tässä iässä, mutta minua kiinnostaisi tietää, että kuinka asian kokisi joku 55-vuotias isoäiti, joka päättäisi muuttaa omistusasunnostaan vaikkapa Berliiniin ja alkaa opiskelemaan esimerkiksi öljyvärimaalausta jossakin taidekoulussa. Iltaisin voisi käydä keikoilla ja juoda viiniä. Miten hän tarkastelisi tuota elämänvaihetta 20 vuotta myöhemmin?

Luulenkin, että melko suurelta osin on kyse siitä, että ihmiset tekevät samantyyppisiä asioita saman ikäisinä. Tietyssä iässä bailataan, tietyssä iässä perustetaan perhe ja niin edelleen. Mutta jos alottaisi sen perheidyllin rakentamisen vaikka 16-vuotiaana? Asustelisi eka tyttö/poikaystävän kanssa muutaman vuoden jossakin ja hankkisi koiranpennun, sitten tekisi muutaman lapsen, kasvattaisi ne pois kotoa ja lähtis 35-40 -vuotiaana opiskelemaan ja kesät viettäisi reilillä ja bailaisi aivan mielettömästi? Ajattelisiko silloin, että nuorena vuosi on pitkä aika, mutta vanhana ne vilahtavat ohi silmäräpäyksessä?

----------

Minulla on ollut parin viime vuoden aikana tapana katsoa aika ajoin youtubesta Mikael Granlundin ilmaveivi. Ensiksikin se on yksi kauneimpia urheilusuorituksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja saan videota katsoessa helposti kiinni siitä samasta tunteesta, jonka 13.5.2011 tässä samaisella kotisohvalla koin.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että ilmaveiviin sisältyy jotensakin kaikki olennainen siitä asenteesta, minkä toivoisin itselleni taiteen tekemiseen ja elämään ylipäätään.

Uransa kovimmassa paikassa ja kentän nuorimpana pelaajana. Rohkeus yrittää jotakin, mitä kukaan ei ole ikinä yrittänyt vastaavalla tasolla. Yrittää jotakin sellaista, minkä on lapsena leikin ja innostumisen kautta opetellut. Onnistua, riehaannuttaa yleisö ja innostua itsekin tuuletukseen, josta näkee, että pelin jälkeen annetut "se oli vain yksi maali" -lausunnot ovat vain puoli totuutta. Sellaista intoa, rohkeutta, riskinottoa ja riemua kaipaisivat kaikki ihmiset. Sääli, että kyse on jääkiekosta, joka on "väkivaltaisten imbesillijunttien laji".

Jääkiekko

Kävin lauantaina Oulussa katsomassa jääkiekkoa. Ei mitenkään poikkeuksellista minulta; kävin joulun aikaan katsomassa kaikki kolme Kärppien peliä ja muutenkin seuraan pelejä netistä aina, kun suinkin pystyn. Koko kauden pelit maajoukkueen ja Kärppien osalta on netti-tv:stä ostettuna, ja kalenterissa on merkinnät pelipäiville, jotta ymmärtäisin olla sopimatta muita menoja. Urheilulehti ja Veikkaaja kolahtavat postiluukusta joka viikko. Minua voinee ihan huoletta nimittää aktiiviseksi jääkiekon harrastajaksi, jopa fanaatikoksi, vaikken kylläkään hokkareita ole laittanut jalkaani kymmeneen vuoteen.

Astellessani Raksilan yläriveille lauantaina Juha-Pekka Haatajan pelipaitaan sonnustautuneena seuraamaan ottelua sarjajohtaja Jokereita vastaan päätin, edes puolittain, pyrkiä seuraamaan peliä ja sen tapahtumia ikäänkuin draaman kautta, siis jääkiekon ulkopuolisten ja taktisten asioiden lisäksi ikäänkuin tunnelmia aistien.

90-luvulla kultakauttaan viettänyt Jokerit on rahalta ja helsinkiläiseltä mahtailulta haiskahtava seura, joka profiloituu leimallisesti Hjallis Harkimon naamaan ja Suomen suurimpaan jäähalliin, Hartwall Areenaan. 2000-luvulla parinkymmenen vuoden tauon jälkeen SM-liigaan noussut Kärpät puolestaan nousi nopeasti tämän vuosituhannen dynastiaksi voittaen neljä mestaruutta ylpistellen pohjoisella alkuperällään ja "oman kylän pojillaan". Molemmilla on nyt kuitenkin kulunut useampi vuosi mestaruudesta, vaikka ne ovat viime vuosina poikkeuksetta kuuluneet suurimpiin mestarisuosikkeihin. Etelän herraseuran ja "puolen Suomen joukkueen" välinen vihanpito on pitkästä välimatkasta huolimatta voimakasta, ja Kärpät yritti loppuunmyydyn kotihallin voimin kuroa kiinni Jokereiden sarjajohtoa.

Itseäni mietitytti ennakkoon erityisesti kaksi asiaa: syvästi vihaamani Jokereiden sikamaisena, mutta tehokkaana tunnetun Jarkko Ruudun näkeminen, sekä oman suursuosikkini Kärppien kultakypärän Juha-Pekka Haatajan viime aikojen hiipunut vire.

Heti ottelun alussa tunnelma oli lämpöinen. Ensimmäisessä vaihdossa keskialueella aloitukseen valmistautuneiden Jarkko Ruudun ja Kärppien pahimman rotan Juho Keräsen välillä tapahtui jotain, mitä en aivan tarkoin nähnyt. Näin jonkin pienen kontaktin, minkä jälkeen Keränen makasi maassa, Ruutu ei reagoinut mitenkään ja koko halli huusi ja mylvi. Oletan Keräsen yrittäneen vain kalastaa Ruudulle jäähyä, mutta joka tapauksessa yleisö aloitti todella kovan huutelun Ruutua kohtaan, mikä ei laantunut koko pelissä. Ruudun taklaamisesta sai aina raikuvat aplodit, ja muutenkin hän sai erityiskohtelua osakseen.

Ensimmäisessä erässä tunnelataus oli kova. Taklauksia sateli ja peli aaltoili päästä päähän, joskin Jokereiden hienoisessa hallinnassa, yleisö eli vahvasti mukana tapahtumissa. Erä oli täydellinen aristotelisen eksposition mukainen kuvaus joukkueiden välisestä tunnepitoisesta asetelmasta, pohjoisen pikkuveljet yrittivät horjuttaa etelän rikasta isoveljeä, ja tunnelma yleisössä oli vahvasti sen mukainen. Lähdin itse samana aamuna Helsingistä mittarin näyttäessä -1c, ja Oulussa hallille mennessä mittari näytti -19c, joten minun oli entistäkin helpompi samaistua vieressä mesonneen fanikatsomon kotiseutuylpeyttä uhkuviin kannatuslauluihin. Erän lopussa Jokerit teki ylivoimalla tyylikkään maalin, syöttäjänä luonnollisesti Jarkko Ruutu.

Toinen erä alkoi kumman aneemisena. Jokerit piti edelleen kiekkoa. Nelosketjun duunari Joonas Kemppainen pääsi noin viiden minuutin pelin jälkeen läpiajoon ja huudatti Raksilan yleisöä, mutta Kärppien peli ei oikein tuntunut lähtevän lentoon, ja yleisökin oli kummallisen vaiti. Jokerit siirtyi puolustajan luistimen kautta syntyneellä maalilla jälleen johtoon, ja erän lopussa Jarkko Ruutu iski lukemiksi jo 1-3. Laulut hiljenivät ja katsojat lähtivät hyvissä ajoin tauolle jonottamaan olutta ja makkaraa. Tuntui kuin kukaan ei enää uskoisi nousuun, tai ainakin hetkellisesti kaikki tuntuivat menettäneen kiinnostuksen peliin. Aivan lopussa Jokereille vihellettiin jäähy, mikä tiesi Kärpille ylivoimaa kolmannen erän alkuun.

Kolmannen erän alussa yleisö kannusti omiaan, mutta ykkösylivoimalla ei tuntunut onnistuvan mikään. J-P Haataja luisteli pää painoksissa vaihtoon hukattuaan ties kuinka monennen maalipaikan. Yleisö alkoi turhautua. Sekunti ennen ylivoiman päättymistä kotiyleisön suosikki ja kentän pienin pelaaja Joonas Komulainen taisteli kulmauksessa kiekon itselleen ja syötti viivaan, josta Atte Ohtamaa laukoi kavennuksen. Raksila heräsi jälleen. Yleisö tuntui jälleen janoavan voittoa, ja pohjoisen kansan itseluottamus kohosi taas kohti kattoa. Tunnelma kiristyi entisestään Kärppien saatua ylivoiman, jonka lopussa hyvää pyöritystä seurasi tuomarin virheelliseltä näyttänyt paitsiotuomio, mikä katkaisi tilanteen, josta Jussi Jokinen olisi päässyt nousemaan hyvään maalipaikkaan. Yleisö huusi tuomarille vimmatusti. Julius Junttilan maalilla Kärpät nousi kuitenkin tasoihin, ja viimeistään Jarkko Ruudun minuutti ennen loppua ottaman jäähyn myötä Raksilassa nousi todellinen hurmio. Yleisö huusi ensin Ruudulle, kun tämä luisteli turhautuneena jäähyaitioon, näyttäytyen muuttuvan maalin ja syöttöpisteen jälkeen sittenkin Jokereiden antisankariksi. Sitten seurasi vimmatusti kannustusta ylivoimaa pyörittäneelle kotijoukkueelle. Mutta kiekko ei mennyt maaliin sitten millään.

Peliaika päättyi ja siirryttiin jatkoajalle. Ylivoima jatkui. Haataja pääsi pari kertaa hyvään paikkaan, ja Jari Viuhkola kopautti jo tolppaan. Ei maalia. Tunnelma alkoi muuttua todella intensiiviseksi. Kärpät oli noussut väkisin tasoihin hienolla kirillä, ja katsojat olivat samaan aikaan hurmioituneita noususta ja epätoivoisia loputtomien hukattujen maalipaikkojen myötä.

Jokerit pääsi täysilukuiseksi ja otti kiekon hallintaansa, yleisössä kiroiltiin hukattua ylivoimaa. Steve Moses piti kiekkoa siniviivalla ja yritti laukoa, mutta hänen mailansa katkesi ja Kärpät pääsi kahdella miehellä vastahyökkäykseen. Yleisö nousi seisomaan ja huusi. Ei maalia. Armotonta kiroilua. Kiekko kulmaan, josta ilman mailaa puolustanut Moses ilmeisesti heitti kiekon katsomoon, ja sai jäähyn. Jälleen tunnelma tiivistyi, joko nyt?

Ykkösylivoima aloitti raivokkaan pyörityksen neljällä kolmea vastaan. Lähes puolen vuoden tauon jälkeen peleihin palannut seuralegenda Viuhkola, NHL:n työsulun ajaksi kasvattiseuraansa palannut tähti Jokinen, armoitettu maalintekijä Haataja ja lukuisien mestaruuksien mies Ilkka Mikkola, kaikki neljä ovat ehdottomasti legendaarisimpia 2000-luvun oululaiskiekkoilijoita, ja jokainen heistä on tietyllä tapaa pyhä pelaaja joukkueensa kannattajien keskuudessa. Ylivoima rullasi. Loistopaikkoja tuli, ja meni. Loistavana viimeistelijänä tunnettu Jokinen tempaisi avopaikasta ohi. Katsomossa armotonta kiroilua. "Siinä se on se maalimalluokan one-timer, perkele!".

Ja sitten. Mikkola syötti koko pelin ajan lukuisia paikkoja menettäneelle Haatajalle, joka tempaisi mielettömän lämärin aivan ylänurkkaan. Halli räjähti. Tammikuinen lauantai, ratkaisupelit kaukana tulevaisuudessa, mutta maali tuntui suunnilleen mestaruuden veroiselta. Pitkän hurmoksen ja epätoivon sekoituksen jälkeen juuri se varjojen mailla tarponut armoton maalintekijä latasi vastustamattomasti ja itsevarmasti ylänurkkaan hiljentäen ylpeät hesalaiset ja etenkin Jarkko Ruudun.

Laitoin ulkovaatteet päälle, mutten tohtinut heittää Haatajan pelipaitaa reppuun, vaan heitin sen vielä olan yli selkääni, kun lähdin tarpomaan pakkaseen keskelle keskustaa kohti kulkenutta ihmislaumaa. En tuntenut ihmisistä ketään, mutta koin kummallista yhteenkuuluvuutta. Hallin ulkopuolella ei ollut mitään hurmioituneita voitonjuhlia, olihan kyseessä kuitenkin vain tavallinen runkosarjaottelu, ja Kärppien kannattajille voitto on kuitenkin aika yleinen kokemus. Kokemus muistutti pikemminkin sellaista tilannetta, kun astelee väkijoukon keskellä ulos teatterista, jossa on juuri esitetty näytelmä, joka on tehnyt ihmiset sanattomaksi.

Muistini mukaan Kristian Smedsin Woyzeck Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2003 oli minulle ensimmäinen esitys, jonka olen käynyt teatterissa katsomassa. En ainakaan äkkiseltään muista, että olisin peruskouluaikaan nähnyt yhtään esitystä. Esitys oli todella vaikuttava, ja sen aiheuttama tunnereaktio lienee suurimpia syitä siihen miksi itse teen ja katson teatteria. Etsin sitä kokemusta, mikä salista poistuessa oli. En voi sanoa, että viime lauantaina olisin päässyt aivan yhtä vahvaan kokemukseen, mutta tuo oli varmaankin lähimmäs yltänyt Woyzeckin jälkeen. Olimme kokeneet kollektiivisen katharsiksen. Joukko tuntemattomia kulkee jonossa, eikä kenenkään tarvitse sanoa yhtään mitään. Ja vaikkei tuntemattomat Suomessa muutenkaan toisilleen puhuisi, niin siinä on silti aika iso ero siihen, miten kadulla kävellään ilman vastaavaa tunnemyrskyä.