You can't fire me 'cause I quit

Leikittelen jatkuvasti ajatuksella, että josko sitä lopettaisi nämä taidehommat kokonaan. Tällä hetkellä nautin tekemisestä niin kovasti, että pohdinta on täysin teoreettista, mutta välillä olen aika tosissani mietinnöissäni.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että oikein missään vaiheessa ei voi olla (ainakaan henkisesti) vapaalla tai lomalla, ja kun samaan aikaan tämän voi helposti mieltää isossa kuvassa täysin merkityksettömäksi, niin sitä monesti miettii, että voisihan sitä tehdä jotakin, joka olisi ihan oikeasti tärkeää, tai sitten tehdä jotakin merkityksetöntä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa ja käyttää loppuaika miten vaan.

Tähän liittyen tein viime viikolla havainnon. Soitin pari loistavaa keikkaa, joissa oli kaikki kunnossa. Bändi oli tulessa, väkeä oli paljon ja väki oli pähkinöinä. Olin vapautuneessa soittofiiliksessä, mikä kohdallani tarkoittaa sitä, että ei tarvitse jännittää pysyykö kapulat kädessä tai muutenkaan keskittyä hirveästi itse soittamiseen, vaan voi nautiskella tilanteesta ja välillä fiilistellä omaakin soittoa "Katos perkele, pölähtipä hyvin" -meiningillä.

Etenkin tuollaisen fiiliksen vallitessa olen aika vallaton lavalla. Saatan huudella ja puuhailla siellä ihan kaikenlaista. Olen ajatellut, että olen lavalla ollessani vapaassa ja vastuuttomassa tilassa, jossa voin huoletta sekoilla suunnilleen mitä vaan.

Tuossa rokkifestareilla muita bändejä katsoessa huomasin, että melkolailla kaikki esiintyjät on jotenkin karrikoitu ja brändätty. Kaikki mitä lavalla tehdään, olipa se sitten hippimäistä puhetta kaiken rakastamisesta tai mikrofoniin kiinnitetyn väärinpäin olevan ristin heiluttelua, on oman julkisen taiteilijakuvan pönkittämistä. Ja tämän myötä tajusin, että se omakin vapaalta sekoilulta tuntuva riekkuminen on oman kuvan luomista. Se on ensisijaisesti juuri sitä, että luon yleisölle haluamaani kuvaa itsestäni, ja vasta toissijaisesti omaa tilanteesta nauttimista.

Tämä voi sinänsä olla ihan yhdentekevä havainto ja itsestäänselvyys, mutta tuo vahvistaa sitä ajatusta, että taiteilija on aina esillä ollessaan esillä myös taiteilijana. Ajatellaan, että joku on nähnyt minut lavalla riehumassa, ja sen jälkeen hän on takanani Siwan pullonpalautuksessa. Olen siinäkin näkyvillä hänelle taiteilijana, ja käytökseni ja pukeutumiseni vaikuttaa hänen kuvaansa minusta taiteilijana.

Kyseessä ei ole mikään valtava ongelma, sillä olettaakseni minua ei tunne juuri kukaan, mutta teoriassa kuitenkin joka lenkkireissulla tai bussimatkalla mahdollisesti jonkun sellaisen henkilön katseen alla, joka tietää minut taiteilijana, ja näin ollen luon sitä omaa ns. julkista imagoani koko ajan.

Sekin on jollakin tapaa ihan ok, etenkin, kun en tosiaan ole millään tasolla julkisuuden henkilö, jonka liikkeitä seurattaisiin silmä kovana. Mutta minua kiehtoo ajatus, että voisi olla täysin tavallinen ja harmaa hahmo, jota kukaan ei huomaisi, ja jonka tekemiset eivät koskaan kiinnostaisi ketään.

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että kun on nyt kymmenisen vuotta taidetta tosissaan vääntänyt, niin on väistämättä muodostunut kaikille tuntemilleen ihmisille taiteilijaksi. Eli vaikka lopettaisin kaiken, niin olisin silti heidän silmissään taiteilija, ja lopettamiseni nähtäisiin jonkinlaisena eksperimenttinä, joten ehkäpä se olisi yhtä tyhjän kanssa. Enkä myöskään ihan tiedä, että oppisiko sitä enää olemaan ajattelematta ja kehittelemättä taideideoita, joten ehkäpä se olisi vielä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Ja myöskin kouluttautuminen jollekin uudelle alalle tuntuisi aika kummalliselta ajatukselta, kun kuitenkin lähtökohtaisesti vihaan kouluja ja tuntemattomia ihmisiä, joten kyllä kaikki tämä taitaa olla yhtä tyhjän kanssa.

No, voinpahan ainakin vähän itsekseni lenkkipoluilla haaveilla lopettamisesta ja normaalista keskiluokkaisesta elämästä.

Mene, laiskuri, muurahaisen luo

Näin jokunen päivä sitten erään esityksen julisteen tammikuun alusta 2004. Minulla oli erään kaverini kanssa tarkoitus mennä katsomaan sitä, mutta laiskotti sen verran, etten sitten viitsinyt soittaa, vaan jäin kotiin. Seuraavana iltana kuulin, että kaverini oli hypännyt kerrostalon katolta.

En ollut hänen kanssaan mikään erityisen hyvä ystävä, olimme tunteneet vasta muutamia kuukausia. Ja tuosta soittamatta jättämisestä en sinänsä saanut aivan valtavaa syyllisyystaakkaa, koska hän ei kuulemma ollut vastannut sinä päivänä puhelimeensa enää lainkaan, mutta kyllä sitä ilman muuta silti miettii, että mistäpä sen tietää, jos vaikka olisikin vastannut.

Tein kolme vuotta tämän jälkeen levyn, joka käsitteli suurimmaksi osaksi tätä. Tapauksen aikana minulla oli aika liuta huolia jo ennestään, minkä vuoksi sysäsin lopulta kaiken käsittelyn ja eheytymisprosessin hitoille ja lykkäsin asiat sisuksiini myttyyn. Levyprojektin myötä arvelin vihdoin selvittäväni asian (ja monen muunkin siihen kietoutuneen asian) ja pääseväni irti tästä kummallisesta syyllisyydentunnosta.

Mutta kahdeksan ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tuo juliste havahdutti minut tajuamaan, että mietin yhä jatkuvasti edesmennyttä kaveriani.

En koe ikinä olleeni potentiaalinen itsemurhakandidaatti, vaikka varmaan olenkin äärimmäisen ailahtelevainen ja herkästi itseäni syyllistävä, mutta itsemurha on jollakin tapaa asiana minulle hyvin vaikuttava (enkä tarkoita ihannoivassa mielessä). Perhehistoriastani löytyy useamman lähisukulaiseni hengen vaatinut itsemurhatapaus, joka ehkä osaltaan vaikuttaa, vaikkakin se tapahtui ennen syntymääni, enkä siksi ole siihen koskaan kyennyt muodostamaan erityisen tunnepitoista suhdetta.

Luulen, että suurin vaikutus on itse asiassa Kurt Cobainilla. Aloin kuuntelemaan Nirvanaa kolmos- tai nelosluokalla, ja vaikka puolittainen pahis olinkin, niin olin aika yksinäinen, eikä minulla ollut ketään erityisen hyvää kaveria. Kun tähän tilanteeseen, jossa hiljalleen alkaa ottaa ensiaskelia teini-iän suuntaan, lyö aiempiin kokemuksiini nähden todella rajua ja anarkistista musiikkia, jonka laulajasta muodostui pian minulle tietynlainen (nykypäivään asti kestänyt) epäjumala, joka saavutti jumalasemansa itsemurhalla, niin käsitys itsemurhan konkretiasta vääristyy.

Olen myös ihminen, joka nauttii suurista elämän suurista käännekohdista jonkin perverssin dramaturgisen ajattelun kautta. Mietinkin joskus, että olenko surullinen kaverini itsemurhasta vai onko tuo vain selkeä konkreettinen tarttumapinta sille, että pääsen mietteissäni loikkaamaan aikaan, joka oli toisaalta hirvittävän masentavaa, mutta toisaalta myös aika kiintoisaa ja tapahtumarikasta.

------------

Joku viisas kiinalainen on joskus sanonut, että kannattaa istuttaa joka päivä puu, jos haluaa tehdä hyvän työn. Olen istuttanut kymmeniätuhansia puita elämäni aikana. Muutama vuosi sitten olin istuttamassa Ristijärven Seurakunnan omistamalle hakkuuaukolle Peuravaaran suunnalla.

Istutus on työtä, joka aika helposti tuntuu tietystä tylsyydestään huolimatta mielekkäältä. Puut on tärkeä osa luontoa ja ulkoilmassa käppäileminen tekee ihmiselle hyvää.

Tajusin kuitenkin vasta tässä ihan muutama päivä sitten, että ensisijaisesti tulin työlläni tukeneeksi kahta hyvin kyseenalaista instituutiota eli kirkkoa ja metsäteollisuutta. Kyseenalaista siten, että molempien toiminnasta on hyvin helppo löytää sekä hyviä että huonoja puolia, mutta ehkäpä silti moraalikäsitykseni sanoisi, että niitä ei lähtökohtaisesti tulisi tukea. Enkä jaksa nyt ruveta paasaamaan kummastakaan instituutiosta sen enempää, mutta tosiaan mietin tässä, että teinköhän sittenkin koko loppuelämäni edestä päivän pahat työt jo nuorukaisena.