tiistai 10. heinäkuuta 2012

Mene, laiskuri, muurahaisen luo

Näin jokunen päivä sitten erään esityksen julisteen tammikuun alusta 2004. Minulla oli erään kaverini kanssa tarkoitus mennä katsomaan sitä, mutta laiskotti sen verran, etten sitten viitsinyt soittaa, vaan jäin kotiin. Seuraavana iltana kuulin, että kaverini oli hypännyt kerrostalon katolta.

En ollut hänen kanssaan mikään erityisen hyvä ystävä, olimme tunteneet vasta muutamia kuukausia. Ja tuosta soittamatta jättämisestä en sinänsä saanut aivan valtavaa syyllisyystaakkaa, koska hän ei kuulemma ollut vastannut sinä päivänä puhelimeensa enää lainkaan, mutta kyllä sitä ilman muuta silti miettii, että mistäpä sen tietää, jos vaikka olisikin vastannut.

Tein kolme vuotta tämän jälkeen levyn, joka käsitteli suurimmaksi osaksi tätä. Tapauksen aikana minulla oli aika liuta huolia jo ennestään, minkä vuoksi sysäsin lopulta kaiken käsittelyn ja eheytymisprosessin hitoille ja lykkäsin asiat sisuksiini myttyyn. Levyprojektin myötä arvelin vihdoin selvittäväni asian (ja monen muunkin siihen kietoutuneen asian) ja pääseväni irti tästä kummallisesta syyllisyydentunnosta.

Mutta kahdeksan ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tuo juliste havahdutti minut tajuamaan, että mietin yhä jatkuvasti edesmennyttä kaveriani.

En koe ikinä olleeni potentiaalinen itsemurhakandidaatti, vaikka varmaan olenkin äärimmäisen ailahtelevainen ja herkästi itseäni syyllistävä, mutta itsemurha on jollakin tapaa asiana minulle hyvin vaikuttava (enkä tarkoita ihannoivassa mielessä). Perhehistoriastani löytyy useamman lähisukulaiseni hengen vaatinut itsemurhatapaus, joka ehkä osaltaan vaikuttaa, vaikkakin se tapahtui ennen syntymääni, enkä siksi ole siihen koskaan kyennyt muodostamaan erityisen tunnepitoista suhdetta.

Luulen, että suurin vaikutus on itse asiassa Kurt Cobainilla. Aloin kuuntelemaan Nirvanaa kolmos- tai nelosluokalla, ja vaikka puolittainen pahis olinkin, niin olin aika yksinäinen, eikä minulla ollut ketään erityisen hyvää kaveria. Kun tähän tilanteeseen, jossa hiljalleen alkaa ottaa ensiaskelia teini-iän suuntaan, lyö aiempiin kokemuksiini nähden todella rajua ja anarkistista musiikkia, jonka laulajasta muodostui pian minulle tietynlainen (nykypäivään asti kestänyt) epäjumala, joka saavutti jumalasemansa itsemurhalla, niin käsitys itsemurhan konkretiasta vääristyy.

Olen myös ihminen, joka nauttii suurista elämän suurista käännekohdista jonkin perverssin dramaturgisen ajattelun kautta. Mietinkin joskus, että olenko surullinen kaverini itsemurhasta vai onko tuo vain selkeä konkreettinen tarttumapinta sille, että pääsen mietteissäni loikkaamaan aikaan, joka oli toisaalta hirvittävän masentavaa, mutta toisaalta myös aika kiintoisaa ja tapahtumarikasta.

------------

Joku viisas kiinalainen on joskus sanonut, että kannattaa istuttaa joka päivä puu, jos haluaa tehdä hyvän työn. Olen istuttanut kymmeniätuhansia puita elämäni aikana. Muutama vuosi sitten olin istuttamassa Ristijärven Seurakunnan omistamalle hakkuuaukolle Peuravaaran suunnalla.

Istutus on työtä, joka aika helposti tuntuu tietystä tylsyydestään huolimatta mielekkäältä. Puut on tärkeä osa luontoa ja ulkoilmassa käppäileminen tekee ihmiselle hyvää.

Tajusin kuitenkin vasta tässä ihan muutama päivä sitten, että ensisijaisesti tulin työlläni tukeneeksi kahta hyvin kyseenalaista instituutiota eli kirkkoa ja metsäteollisuutta. Kyseenalaista siten, että molempien toiminnasta on hyvin helppo löytää sekä hyviä että huonoja puolia, mutta ehkäpä silti moraalikäsitykseni sanoisi, että niitä ei lähtökohtaisesti tulisi tukea. Enkä jaksa nyt ruveta paasaamaan kummastakaan instituutiosta sen enempää, mutta tosiaan mietin tässä, että teinköhän sittenkin koko loppuelämäni edestä päivän pahat työt jo nuorukaisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti