You can't fire me 'cause I quit

Leikittelen jatkuvasti ajatuksella, että josko sitä lopettaisi nämä taidehommat kokonaan. Tällä hetkellä nautin tekemisestä niin kovasti, että pohdinta on täysin teoreettista, mutta välillä olen aika tosissani mietinnöissäni.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että oikein missään vaiheessa ei voi olla (ainakaan henkisesti) vapaalla tai lomalla, ja kun samaan aikaan tämän voi helposti mieltää isossa kuvassa täysin merkityksettömäksi, niin sitä monesti miettii, että voisihan sitä tehdä jotakin, joka olisi ihan oikeasti tärkeää, tai sitten tehdä jotakin merkityksetöntä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa ja käyttää loppuaika miten vaan.

Tähän liittyen tein viime viikolla havainnon. Soitin pari loistavaa keikkaa, joissa oli kaikki kunnossa. Bändi oli tulessa, väkeä oli paljon ja väki oli pähkinöinä. Olin vapautuneessa soittofiiliksessä, mikä kohdallani tarkoittaa sitä, että ei tarvitse jännittää pysyykö kapulat kädessä tai muutenkaan keskittyä hirveästi itse soittamiseen, vaan voi nautiskella tilanteesta ja välillä fiilistellä omaakin soittoa "Katos perkele, pölähtipä hyvin" -meiningillä.

Etenkin tuollaisen fiiliksen vallitessa olen aika vallaton lavalla. Saatan huudella ja puuhailla siellä ihan kaikenlaista. Olen ajatellut, että olen lavalla ollessani vapaassa ja vastuuttomassa tilassa, jossa voin huoletta sekoilla suunnilleen mitä vaan.

Tuossa rokkifestareilla muita bändejä katsoessa huomasin, että melkolailla kaikki esiintyjät on jotenkin karrikoitu ja brändätty. Kaikki mitä lavalla tehdään, olipa se sitten hippimäistä puhetta kaiken rakastamisesta tai mikrofoniin kiinnitetyn väärinpäin olevan ristin heiluttelua, on oman julkisen taiteilijakuvan pönkittämistä. Ja tämän myötä tajusin, että se omakin vapaalta sekoilulta tuntuva riekkuminen on oman kuvan luomista. Se on ensisijaisesti juuri sitä, että luon yleisölle haluamaani kuvaa itsestäni, ja vasta toissijaisesti omaa tilanteesta nauttimista.

Tämä voi sinänsä olla ihan yhdentekevä havainto ja itsestäänselvyys, mutta tuo vahvistaa sitä ajatusta, että taiteilija on aina esillä ollessaan esillä myös taiteilijana. Ajatellaan, että joku on nähnyt minut lavalla riehumassa, ja sen jälkeen hän on takanani Siwan pullonpalautuksessa. Olen siinäkin näkyvillä hänelle taiteilijana, ja käytökseni ja pukeutumiseni vaikuttaa hänen kuvaansa minusta taiteilijana.

Kyseessä ei ole mikään valtava ongelma, sillä olettaakseni minua ei tunne juuri kukaan, mutta teoriassa kuitenkin joka lenkkireissulla tai bussimatkalla mahdollisesti jonkun sellaisen henkilön katseen alla, joka tietää minut taiteilijana, ja näin ollen luon sitä omaa ns. julkista imagoani koko ajan.

Sekin on jollakin tapaa ihan ok, etenkin, kun en tosiaan ole millään tasolla julkisuuden henkilö, jonka liikkeitä seurattaisiin silmä kovana. Mutta minua kiehtoo ajatus, että voisi olla täysin tavallinen ja harmaa hahmo, jota kukaan ei huomaisi, ja jonka tekemiset eivät koskaan kiinnostaisi ketään.

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että kun on nyt kymmenisen vuotta taidetta tosissaan vääntänyt, niin on väistämättä muodostunut kaikille tuntemilleen ihmisille taiteilijaksi. Eli vaikka lopettaisin kaiken, niin olisin silti heidän silmissään taiteilija, ja lopettamiseni nähtäisiin jonkinlaisena eksperimenttinä, joten ehkäpä se olisi yhtä tyhjän kanssa. Enkä myöskään ihan tiedä, että oppisiko sitä enää olemaan ajattelematta ja kehittelemättä taideideoita, joten ehkäpä se olisi vielä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Ja myöskin kouluttautuminen jollekin uudelle alalle tuntuisi aika kummalliselta ajatukselta, kun kuitenkin lähtökohtaisesti vihaan kouluja ja tuntemattomia ihmisiä, joten kyllä kaikki tämä taitaa olla yhtä tyhjän kanssa.

No, voinpahan ainakin vähän itsekseni lenkkipoluilla haaveilla lopettamisesta ja normaalista keskiluokkaisesta elämästä.