Kohushow

Jaa se on taas joku mieletön kohu menossa jostain musiikin laittomasta latailusta. Jep jep, kyl kyl.

Minä nyt en oikein osaa sanoa, että minkä tulisi olla laillista ja minkä ei. En wareta tai käytä Spotifya, koska minulle musiikin nautinto tulee siitä, että omistan levyn ja laitan sen kotona soimaan ja kuuntelen sitä kaikessa rauhassa. Toisaalta taas en viitsisi maksaa esimerkiksi keikoista koskaan mitään.

Mutta itse kenenkin mieltymykset ja niistä paasaaminen on jotakuinkin yhtä kiinnostavaa ja rakentavaa kuin tupakoinnin vastustus tai kasvissyönnin puolesta huutelu.

Tässä koko kuviossa on kuitenkin sellainen kiinnostava juttu, että samaan aikaan, kun poliisit iskevät musiikkia warettaneen pikkutytön kotiin, on Spotify on aika poikkeuksetta kaikkien (tavallisen väen ja musiikintekijöiden) käyttämä ja hyväksymä palvelu.

Ja joo, kyse on vähän eri asioista, kun Spotifyn suhteen artisti saa itse päättää laitetaanko sinne musiikkia (no, eipä lopulta käytännössä taida ihan hirveästi edes saada päättää) ja saa siitä korvauksen (no, paskanmarjat sitä miksikään korvaukseksi voi sanoa). Mutta joka tapauksessa on hyvin hämmentävää ja ihmisten käsitystä sekottavaa, että yhdeltä foorumilta musiikin kuuntelu ilmaiseksi on hyväksyttävää ja toiselta rikollista, ja yhtä lailla vaikkapa musiikin laittaminen youtubeen, osa siitä on artistien ja levy-yhtiöiden itsensä promomielessä lataamaa, mutta iso osa satunnaisten kansalaisten ilman oikeuksia lataamia. Enkä minä nyt, herranen aika, tiedä miten asia pitäisi ratkaista, tai ylipäätään, että mikä on oikein ja mikä ei, mutta onhan tämä nyt hämmennystä aiheuttava tilanne, hitto soikoon.

Jaaa

Noniin, vaalit ohi. Kaikkialla taivastellaan alhaista äänestysprosenttia. Minun mielestäni se on edelleenkin liian korkea.

Bussissa joku sanoi äänestävänsä perussuomalaisia, jotta veronmaksajien rahat eivät mene kreikkalaisille.

Tiedän läpipäässeen ehdokkaan, jonka vaaliteemoja oli tupakkalain muuttaminen ja avohakkuiden kieltäminen.

Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä kunnallisvaalien kanssa, ja mielestäni olisi parempi, että äänestysprosentti olisi 20 kuin että ääniä annetaan tietämättä mistä on kysymys.

Äänestyspaikoilla voisi olla lyhyt testi, jolla mitataan äänestäjän tietämys politiikan syistä ja seurauksista, ja jonka reputtamalla ei saisi äänestää. Tai sitten voisi olla kaikille kansalaisille tarkoitettu lyhyt luento, johon osallistumalla saisi äänestysoikeuden, mikä toki olisi taloudellisesti aivan mahdoton järjestettävä.

Olisihan se toivottavaa ja kohtuullista, että niin äänestäjät kuin ehdokkaat tietäisivät mistä on kysymys.

Kritisoinnista vaan, että

Olen miettinyt viime aikoina paljon kritiikkiä. Sen antamista, vastaanottamista ja antamatta jättämistä.

Kirjoitin muutama päivä sitten facebookkiin todella vihaisen statuksen liittyen Kajaanin kaupunginteatterin nykytilaan ja mielestäni kaikesta kärkevyydestään huolimatta perusteltu kritiikki. Sain teatterinjohtajalta vastauksen, jossa hän ihmetteli negatiivista ilmapiiriä ja kuppikuntien luomista. Hänen viestinsä oli erittäin asiallinen, ja mielestäni on mahtavaa, että hän vastasi. Kirjoitin hänelle, että kyseinen teatteri on minulle erittäin tärkeä, ja siksi koen velvollisuudekseni vaatia siellä työskenteleviltä ihmisiltä sitä, että he tekevät työnsä niin hyvin kuin kykenevät.

Opiskellessani Helsingin Pop&Jazz Konservatoriossa käytin suuren osan ajastani koulun vastustamiseen. Isolta osin tämä oli hukkaan heitettyä aikaa, mutta tulin esittäneeni esimerkiksi opinnäytekonsertissani hyvin suoraa palautetta koulun linjauksia kohtaan, ja lisäksi puhuin opiskelujen aikana ja vielä niiden jälkeenkin useaan otteeseen muutaman opettajan kanssa siitä, miten toimintaa pitäisi mielestäni kehittää ja mikä siinä on pielessä. Vuosi valmistumiseni jälkeen koulussa otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, johon oli tehty paljon muutoksia. En tiedä tarkasti nykyistä mallia, mutta näiden samojen opettajien kanssa keskustellessa on tullut käsitys, että toimintaa on viety moninverroin parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, joka palvelee paremmin sitä, miksi koulu on olemassa, eli että Suomeen koulutettaisiin mahdollisimman hyviä muusikkoja.

En tiedä onko yksikään esittämistäni konkreettisista parannusehdotuksista mennyt läpi, enkä usko olevani ainoa kritiikkiä ja parannusehdotuksia esittänyt, mutta siitä olen varma, että asioihin puuttumisellani on ollut vaikutusta. Jos ei muuta, niin se on saanut opettajistoa tarkastelemaan sitä, että mahtaisiko koulussa todellakin olla jotakin parantamisen varaa.

Kuulin viime viikolla erään Kajaanin lukiossa opiskelevan opiskelijan valittavan aivan samoista asioista, joista muistan itsekin taannoin lukiokavereideni kanssa keskustelleen. Mietin, että onkohan kukaan koskaan vienyt kritiikkiään kaveriporukoita pidemmälle? Voi olla, että monessa laitoksessa muutosta ei saada kuin aikaisintaan siinä vaiheessa, kun henkilökunta vaihtuu eläköitymisen myötä, mutta tuntuu silti melko surulliselta, että ihmiset eivät uskalla kritisoida toistensa tekemisiä.

Olen aivan varma, että olen kärkkään kritiikkini ansiosta saanut monen silmissä vittumaisen mulkun maineen, ja välillä toki jopa vähän kaduttaakin jotkut ylilyönnit, mutta yhtä kaikki olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus pitää ääntä ja antaa kritiikkiä, koska ainoastaan se on tie muutokseen. Eikä muutos itsessään ole minusta mitenkään tärkeä, ja voihan olla, että kritisoinnissaan on aivan väärässä, eikä muutosta ylipäätään kannattaisi tehdä, mutta kritiikki ainakin pakottaa kritiikin kohteeksi joutuvat ihmiset miettimään toimintamallejaan, ja sitä kautta kehittämään niitä.

Älkäämme siis kainostelko. Hieman on hyvä ensin miettiä, mutta jos asia on tärkeä, niin sen kuuluu tulla sanotuksi.

Hetki sohvalla pitkällään

Minusta on suunnattoman hienoa, että Suomessa on sellainen tapa, että vaikka ruokailun hintaan ei yleensä kuuluisi jälkiruoka, niin hernekeiton kanssa tarjotaan aina pannukakkua veloituksetta.

Vaikka varmaan olenkin monelta osin monenmoista konservatismia vastaan, niin tuollaisissa harmittomissa ja hitusen kummallisissa perinteissä on kyllä jotain hienoa ja arvokasta, ja jopa kansallisromanttista.

Tavallaan ihan mielelläni näkisin sikaniskanationalismin ja muiden kansojen (esimerkiksi mustalaisten ja afrikkalaisten) kulttuureilla flirttailevien hippi-ilmiöiden lisäksi myös suomalaisen perinteen ihannointia. Ehkäpä sitä jossain onkin, mutta umpiossa eläjänä en sitä juurikaan ole nähnyt. Ja Suomen hippikeskuksena tunnetusta Kalliosta saa kyllä melkeimpä minkälaista ruokaa tahansa, mutta hernekeittoa ja pannaria tietääkseni ei.

Olisi siinä jotakin ihan tyylikästä, jos nuoriso kävelisi saappaissa ja sarkahousuissa. Jos edes muutama haaremihousuinen takkutukka vaihtaisi tuohon tyyliin, niin olisin kiitollinen.

-------

Monen suurta yhteiskunnallista arvomaailman muutosta vaativan asian yhteydessä puhutaan, että "kaunis ajatus, mutta ei se vaan toimi".

Jos on vaikkapa tutkimus, jonka mukaan napajäätikön alta vapautuvat metaanipäästöt tekisivät maapallon asuinkelvottomaksi sadan vuoden päästä, ja joku vaatii muutosta, niin ei esimerkiksi lähdetä tekemään lisä- ja vastatutkimuksia (vaikka sinänsä olettaisi, että omien lasten elinaikana tapahtuva potentiaalinen katastrofi kiinnostaisi), vaan sanotaan, että ei ihmiskunta kykene muutokseen ja yhteisen hyvän eteen toimimiseen.

Tai ihan yhtä lailla joku vallankumous joukkoliikenteen käyttämiseen. Yhtä ihmistä kuljettavat autot matelevat tuossa meidänkin ikkunan alla aamuisin ja iltapäivisin kävelyvauhtia, ja luulisi, että se harmittaa ihan jokaista osapuolta, joka liikenteessä kulkee. Kaikki pääsevät perille paljon hitaammin. Myöskin ne tien käyttäjät, jotka eivät kulkemisiaan voisi julkisiin vaihtaa. Ja siitä huolimatta keskustelussa käytetään ihan vakavana argumenttina sitä, että "ei se vaan toimi". Että ihmiset haluaa sen vapauden mennä omalla autolla.

Huolimatta kaikesta asenteellisuudestani edellämainittujen aiheiden suhteen, haluan pikemminkin tarttua nimenomaan tuohon "kaunis ajatus, mutta ei se vaan toimi." -väitteeseen kuin hokea ainaista hippijargonia.

Kainuussa ja muuallakin Suomessa nousi valtava vastaliike Talvivaaran kaivosta vastaan, kun selvisi, että sen jätevedet ovat saastuttaneet lähialueen vesistöjä. Itsehän olen luonnollisesti absoluuttisesti koko kaivosta vastaan, mutta yleistä mielipidettä tuntuu hallitsevan eniten ne muutaman mökkiläisen liikuttavat puheenvuorot, joissa kerrotaan, että järvessä ei voi enää uida ja kaloja ei uskalla syödä. Ja tämä siis aiheuttaa suuren kansanliikkeen, jossa vaaditaan toimia (ja ymmärtääkseni asiaan saatiin jonkinlaista vaikutusta?).

Tai kun yöjunaliikenne Kainuuseen lakkautettiin. Ihmiset nousivat äänekkääseen taisteluun. Ja on sinänsä epäolennaista, että yöjunaa ei ole saatu takaisin. Olennaista on, että ihmiset tekivät kaikkensa ja uskoivat siihen, että joukolla asioihin voi vaikuttaa.

Toki nämä molemmat esimerkit voi nähdä siinä valossa, että vesistöjen ja liikenneyhteyksien pilaaminen aiheuttaa kainuulaisille selkeitä ongelmia tulonsaannissa, minkä vuoksi ihmiset lähtevät mielellään mukaan. Ja toisaalta nyt kun halpalentoyhtiöt ovat vallanneet markkinat, niin harva tuntuu enää yöjunaa ylipäätään muistavan.

Ja voi myös ylipäätään väittää, että talkoohenki on mahdollista, kunhan joukko on kyllin pieni, ja sellainen, jonka kukin edustaja pystyy järjellisesti hahmottamaan. Jo Suomen viisimiljoonainen väestö on niin käsittämätön määrä ihmisiä, että talkoohenki yhteisen hyvän eteen lienee mahdotonta nimenomaan siksi, ettei ihmiset pysty aivan käsittämään joukkoa, ja minkä vuoksi työtä tehdään. (Ja tähänkin toki poikkeuksena vaikkapa sodanaikaiset korukeräykset tai sotakorvausten eteen urakointi, joissa varmaankin jokin yhtenäinen vihollinen yhdisti kansan yksiköksi ja pelko turrutti hedonismin.)

Mutta mielestäni on silti perusteetonta ja typerää väittää, etteikö joku asia voisi saada suuren massan kannatusta, kyse on pikemminkin paskasta argumentoinnista, mikäli tilanne vaikkapa napajäätikköjen suhteen on noin vakava, eikä kukaan ota sitä kuuleviin korviinsa.

Täysin päinvastaisesta argumentoinnista on esimerkkinä muuan Adolf Hitler, jonka ajatuksia terve ihminen ei voine vakavissaan kannattaa, mutta hänen myötään on täysin selvää, että taitavasti argumentoituna mikä tahansa aate voi saavuttaa valtaisan suosion. Tuntuu vähän typerältä puhua Hitleristä, mutta haluaisin kyllä nähdä sen, että joku maailmanparantaja ottaisi yhtä taidokkaasti käyttöönsä vaikkapa teatterilliset ja valaistukselliset keinot puheisiinsa väitteidensä tukemiseksi. En tiedä olisiko se välttämättä sen oikeutetumpaa aivopesua kuin natsien aivopesu, mutta ainakin se olisi kiinnostavaa nähdä, ja tuskimpa siihen kukaan kuolisi.

--------

Tuosta jonkun toisen taitavasta argumentoinnista johtuvasta sokeasta luottamuksesta tuli vielä mieleeni sellainen havainto omassa viimeaikaisessa pohdiskelussani, että kunnallisvaaliehdokasta etsiskellessä tajusin, että ei välttämättä ole tärkeintä löytää ehdokasta, jolla olisi mahdollisimman samat mielipiteet kuin itsellä, vaan ehdokas, jonka luulee tietävän asiat paremmin kuin mitä itse tietää.

Itse mitä todennäköisimmin valitsen ehdokkaani joka tapauksessa vihreistä, ja mielelläni äänestäisin jotakin alle 30-vuotiasta naisihmistä, ja huomaan että monella heistä on ajatuksia, joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä, mutta sitten kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran kirjoituksia, niin tulee sellainen olo, että hän ymmärtää noista asioista niin paljon enemmän kuin minä, että en edes jaksa välittää mielipide-eroista tai siitä, että tuleeko oma kantani varmasti saamaan suurimman mahdollisen kannatuksen, vaan toivon, että asioista päätetään mahdollisimman viisaasti.

Mutta en silti ole aivan varma ketä äänestän, koska toisaalta myös mielelläni uskon siihen, että edistän jotakin tärkeää arvokysymystä antamalla ääneni nuorelle naisehdokkaalle.

Autumn leaves continue falling

Oho. En ole muistanut käydä täällä kahteen kuukauteen. Asiat tuppaa unohtumaan, ja jos on jonkin asian tyrkännyt sivummalle, niin kynnys palaamiseen kasvaa rajua vauhtia.

Mutta nyt iski sekä erakkous että rupattelun tarve, joten tämä lienee hyvä foorumi yksinpuhelulle.

Olen opiskellut ja oppinut tänä syksynä itselleni entuudestaan vieraita asioita. Olin sitä ennen aika monta vuotta tehnyt pelkästään musiikkia, ja oivallusten ja oppimisten hetket olivat aina vain harvemmassa. Nyt kun on nollatason tiedoilla uusien asioiden äärellä, niin on lähes päivittäin suurten oivallusten parissa. Ja se on mahtavaa! Alan jotenkin ymmärtää ihmisiä, jotka opiskelevat koko ikänsä, onnistumisen ja oivaltamisen tunne on koukuttava.

Vaikkakin samaan aikaan olen varmaan muuttunut raivostuttavampaan suuntaan, kun aivohyrriä ei tunnu saavan pois päältä. Ja kova tuumiskelu johtaa ainakin minulla siihen, että olen aika väsynyt sosiaalisessa mielessä. Ei oikein jaksa nähdä taikka soitella (vaikka viime vuosina olenkin toden teolla ymmärtänyt, että pitäisi nähdä ja puhua).

Niin että en ihan tiedä mitä tässä kannattaisi tehdä. Kaikki tuntuu tavallaan olevan oikein hyvin, mutta yksin ollessa kaipaa seuraa ja seurassa ollessa haluaisi olla yksin.

Ai mutta, nythän onkin syksy. En ole tainnut muistaa viime vuosina syysmasentua taikka muutoin mennä umpisolmuun päivien lyhetessä, olisikohan tämä vaan sitä?

Voi kun olisi kaikkia asioita mistä haluaisi kirjoittaa, kuten ekokatasrofi ja median valta ja poliitikkojen vallankäyttö ja muut sellaiset viime aikoina huolettaneet asiat, mutta vanhaa narsistia ei nyt lopulta huvittanutkaan kirjoittaa kuin itsestään.

Heippa. 

Pillukapina

Pussy Riot sai kahden vuoden vankeustuomion Venäjällä kirkossa esittämänsä Putinin vastaisen performanssin vuoksi.

Alkuun haluan sanoa, että tuomio on mielestäni täysin kohtuuton, ja että heille olisi kuulunut kevyehköt aplodit rohkeasta työstä sananvapauden eteen.

Tässä koko kuviossa on kuitenkin hankala olla näkemättä sitä puolta, että kyseiset naiset saavuttavat tämän kaiken myötä tietyn kuolemattomuuden ja legendastatuksen, ja että lähtiessään tekemään performanssia he ovat olleet täysin tietoisia riskeistä, ja siitä, että mihin se voi johtaa, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.

Joten vaikka kuinka olisinkin sitä mieltä, että tuomio on väärä ja koko tilanne on täysin absurdi, niin olen myös aivan varma, että naiset myös jollakin tasolla nauttivat siitä mitä ovat saaneet aikaan. Ja mikäli he nauttivat siitä yleisen sananvapauden vuoksi, niin tilanteessa ei ole juurikaan paheksuttavaa, mutta jos nautinto tulee oman legendamaineen pönkittämisen vuoksi, niin sitten tilanne näyttäytyykin ihan toisenlaisena.

Olin lukion uskonnon kurssin kanssa reissussa Turkissa, ja vierailimme moskeijassa. Siinä poikien kanssa mietittiin performanssia, jossa joku alaston nainen menisi kumisaappaat jalassa moskeijaan, ja nousisi saarnastuolin ylimmälle tasolle (joka on varattu ainoastaan Mohammedille) ja harrastaisi siellä ulosteseksiä narttusian kanssa pyyhkien lopulta jätökset koraaniin.

Tämä vertaus on ehkä hieman kärjistetty, mutta kyse on joltain osin vähän samasta asiasta, sillä molemmissa tekijä tietäisi kyllä joutuvansa teoistaan tuomiolle.

Vaakahommia

Monet tyypit, esimerkiksi minä, ottaa ja etsii elämälle ohjenuoria joistakin yksinkertaisista lausahduksista. Tarkoitan sellaista, että ihan jatkuvasti törmään sellaiseen, että joku on istunut vaikkapa bussipysäkillä ja joku mummo on siinä vieressä todennut jotain, jonka kuulija on sitten kokenut aivan tajuttoman mielettömäksi elämänviisaudeksi, taikka sitten ihan vaikka sitä osastoa, että Kari Peitsamon Stop, Shake, Honey, Go -tyyppiset lausahdukset kertovat yhtäkkiä suunnan elämälle.

Jännää tässä on se, että henkilöt, jotka yrittää tällaisilla asioilla ankkuroida elämänsä balanssiin, ovat näkemykseni mukaan lähes poikkeuksetta aivan mahdottomia tuuliviirejä ja viisaudet ja elämän tarkoitukset vaihtuu tiuhaan. Ja päinvastoin ne tyypit, joilla ei tunnu koskaan olevan suuria ajatuksia vaikuttavat olevan niitä, jotka ovat balanssissa.

No, en kyllä totta puhuen ihan tiedä haluanko itse kauhean balanssissa lopulta ollakaan.

Katon voimistelua

Kuulin pari vuotta sitten muutaman kaverini puhuvan eräästä henkilöstä. Toinen kysyi, että kannattaisiko häntä kysyä johonkin projektiin mukaan. Toinen vastasi, että ei missään tapauksessa, ja antoi ymmärtää, että kyseinen tyyppi on ikävä tapaus.

Olen tiennyt kyseisen henkilön jo pidemmän aikaa, mutta törmäsin häntä ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten. Hän vaikutti hyvin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta huomasin koko ajan etsiväni hänestä ikävän ihmisen piirteitä.

Luin joskus kauan sitten jonkin arvion Verneri Pohjolan Aurora-levystä. En muista edes arvion sisältöä, mutta jostain syystä minulle jäi siitä sellainen maku, että en pitäisi levystä.

Ostin levyn Digeliuksen käytettyjen levyjen laarista halvalla joskus alkuvuodesta, enkä ihan alkuun tainnut edes kuunnella sitä lainkaan. Nyt tuossa jokunen päivä sitten kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa huolella, ja voi herranen aika miten käsittämättömän kova se onkaan!

Ensivaikutelma on hämmästyttävän voimakas asia ylipäätäänkin, mutta on sääli jos saa ensivaikutelman jotakin muuta kautta kuin oman kokemuksen kautta. Ja siksipä pitäisi tajuta itse pitää turpansa kiinni siinä vaiheessa, jos joku ihminen tai levy tai mikä hyvänsä ei miellytä, etenkin silloin jos paikalla on väkeä, jolle puhuttava on tuntematon.

You can't fire me 'cause I quit

Leikittelen jatkuvasti ajatuksella, että josko sitä lopettaisi nämä taidehommat kokonaan. Tällä hetkellä nautin tekemisestä niin kovasti, että pohdinta on täysin teoreettista, mutta välillä olen aika tosissani mietinnöissäni.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että oikein missään vaiheessa ei voi olla (ainakaan henkisesti) vapaalla tai lomalla, ja kun samaan aikaan tämän voi helposti mieltää isossa kuvassa täysin merkityksettömäksi, niin sitä monesti miettii, että voisihan sitä tehdä jotakin, joka olisi ihan oikeasti tärkeää, tai sitten tehdä jotakin merkityksetöntä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa ja käyttää loppuaika miten vaan.

Tähän liittyen tein viime viikolla havainnon. Soitin pari loistavaa keikkaa, joissa oli kaikki kunnossa. Bändi oli tulessa, väkeä oli paljon ja väki oli pähkinöinä. Olin vapautuneessa soittofiiliksessä, mikä kohdallani tarkoittaa sitä, että ei tarvitse jännittää pysyykö kapulat kädessä tai muutenkaan keskittyä hirveästi itse soittamiseen, vaan voi nautiskella tilanteesta ja välillä fiilistellä omaakin soittoa "Katos perkele, pölähtipä hyvin" -meiningillä.

Etenkin tuollaisen fiiliksen vallitessa olen aika vallaton lavalla. Saatan huudella ja puuhailla siellä ihan kaikenlaista. Olen ajatellut, että olen lavalla ollessani vapaassa ja vastuuttomassa tilassa, jossa voin huoletta sekoilla suunnilleen mitä vaan.

Tuossa rokkifestareilla muita bändejä katsoessa huomasin, että melkolailla kaikki esiintyjät on jotenkin karrikoitu ja brändätty. Kaikki mitä lavalla tehdään, olipa se sitten hippimäistä puhetta kaiken rakastamisesta tai mikrofoniin kiinnitetyn väärinpäin olevan ristin heiluttelua, on oman julkisen taiteilijakuvan pönkittämistä. Ja tämän myötä tajusin, että se omakin vapaalta sekoilulta tuntuva riekkuminen on oman kuvan luomista. Se on ensisijaisesti juuri sitä, että luon yleisölle haluamaani kuvaa itsestäni, ja vasta toissijaisesti omaa tilanteesta nauttimista.

Tämä voi sinänsä olla ihan yhdentekevä havainto ja itsestäänselvyys, mutta tuo vahvistaa sitä ajatusta, että taiteilija on aina esillä ollessaan esillä myös taiteilijana. Ajatellaan, että joku on nähnyt minut lavalla riehumassa, ja sen jälkeen hän on takanani Siwan pullonpalautuksessa. Olen siinäkin näkyvillä hänelle taiteilijana, ja käytökseni ja pukeutumiseni vaikuttaa hänen kuvaansa minusta taiteilijana.

Kyseessä ei ole mikään valtava ongelma, sillä olettaakseni minua ei tunne juuri kukaan, mutta teoriassa kuitenkin joka lenkkireissulla tai bussimatkalla mahdollisesti jonkun sellaisen henkilön katseen alla, joka tietää minut taiteilijana, ja näin ollen luon sitä omaa ns. julkista imagoani koko ajan.

Sekin on jollakin tapaa ihan ok, etenkin, kun en tosiaan ole millään tasolla julkisuuden henkilö, jonka liikkeitä seurattaisiin silmä kovana. Mutta minua kiehtoo ajatus, että voisi olla täysin tavallinen ja harmaa hahmo, jota kukaan ei huomaisi, ja jonka tekemiset eivät koskaan kiinnostaisi ketään.

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että kun on nyt kymmenisen vuotta taidetta tosissaan vääntänyt, niin on väistämättä muodostunut kaikille tuntemilleen ihmisille taiteilijaksi. Eli vaikka lopettaisin kaiken, niin olisin silti heidän silmissään taiteilija, ja lopettamiseni nähtäisiin jonkinlaisena eksperimenttinä, joten ehkäpä se olisi yhtä tyhjän kanssa. Enkä myöskään ihan tiedä, että oppisiko sitä enää olemaan ajattelematta ja kehittelemättä taideideoita, joten ehkäpä se olisi vielä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Ja myöskin kouluttautuminen jollekin uudelle alalle tuntuisi aika kummalliselta ajatukselta, kun kuitenkin lähtökohtaisesti vihaan kouluja ja tuntemattomia ihmisiä, joten kyllä kaikki tämä taitaa olla yhtä tyhjän kanssa.

No, voinpahan ainakin vähän itsekseni lenkkipoluilla haaveilla lopettamisesta ja normaalista keskiluokkaisesta elämästä.

Mene, laiskuri, muurahaisen luo

Näin jokunen päivä sitten erään esityksen julisteen tammikuun alusta 2004. Minulla oli erään kaverini kanssa tarkoitus mennä katsomaan sitä, mutta laiskotti sen verran, etten sitten viitsinyt soittaa, vaan jäin kotiin. Seuraavana iltana kuulin, että kaverini oli hypännyt kerrostalon katolta.

En ollut hänen kanssaan mikään erityisen hyvä ystävä, olimme tunteneet vasta muutamia kuukausia. Ja tuosta soittamatta jättämisestä en sinänsä saanut aivan valtavaa syyllisyystaakkaa, koska hän ei kuulemma ollut vastannut sinä päivänä puhelimeensa enää lainkaan, mutta kyllä sitä ilman muuta silti miettii, että mistäpä sen tietää, jos vaikka olisikin vastannut.

Tein kolme vuotta tämän jälkeen levyn, joka käsitteli suurimmaksi osaksi tätä. Tapauksen aikana minulla oli aika liuta huolia jo ennestään, minkä vuoksi sysäsin lopulta kaiken käsittelyn ja eheytymisprosessin hitoille ja lykkäsin asiat sisuksiini myttyyn. Levyprojektin myötä arvelin vihdoin selvittäväni asian (ja monen muunkin siihen kietoutuneen asian) ja pääseväni irti tästä kummallisesta syyllisyydentunnosta.

Mutta kahdeksan ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tuo juliste havahdutti minut tajuamaan, että mietin yhä jatkuvasti edesmennyttä kaveriani.

En koe ikinä olleeni potentiaalinen itsemurhakandidaatti, vaikka varmaan olenkin äärimmäisen ailahtelevainen ja herkästi itseäni syyllistävä, mutta itsemurha on jollakin tapaa asiana minulle hyvin vaikuttava (enkä tarkoita ihannoivassa mielessä). Perhehistoriastani löytyy useamman lähisukulaiseni hengen vaatinut itsemurhatapaus, joka ehkä osaltaan vaikuttaa, vaikkakin se tapahtui ennen syntymääni, enkä siksi ole siihen koskaan kyennyt muodostamaan erityisen tunnepitoista suhdetta.

Luulen, että suurin vaikutus on itse asiassa Kurt Cobainilla. Aloin kuuntelemaan Nirvanaa kolmos- tai nelosluokalla, ja vaikka puolittainen pahis olinkin, niin olin aika yksinäinen, eikä minulla ollut ketään erityisen hyvää kaveria. Kun tähän tilanteeseen, jossa hiljalleen alkaa ottaa ensiaskelia teini-iän suuntaan, lyö aiempiin kokemuksiini nähden todella rajua ja anarkistista musiikkia, jonka laulajasta muodostui pian minulle tietynlainen (nykypäivään asti kestänyt) epäjumala, joka saavutti jumalasemansa itsemurhalla, niin käsitys itsemurhan konkretiasta vääristyy.

Olen myös ihminen, joka nauttii suurista elämän suurista käännekohdista jonkin perverssin dramaturgisen ajattelun kautta. Mietinkin joskus, että olenko surullinen kaverini itsemurhasta vai onko tuo vain selkeä konkreettinen tarttumapinta sille, että pääsen mietteissäni loikkaamaan aikaan, joka oli toisaalta hirvittävän masentavaa, mutta toisaalta myös aika kiintoisaa ja tapahtumarikasta.

------------

Joku viisas kiinalainen on joskus sanonut, että kannattaa istuttaa joka päivä puu, jos haluaa tehdä hyvän työn. Olen istuttanut kymmeniätuhansia puita elämäni aikana. Muutama vuosi sitten olin istuttamassa Ristijärven Seurakunnan omistamalle hakkuuaukolle Peuravaaran suunnalla.

Istutus on työtä, joka aika helposti tuntuu tietystä tylsyydestään huolimatta mielekkäältä. Puut on tärkeä osa luontoa ja ulkoilmassa käppäileminen tekee ihmiselle hyvää.

Tajusin kuitenkin vasta tässä ihan muutama päivä sitten, että ensisijaisesti tulin työlläni tukeneeksi kahta hyvin kyseenalaista instituutiota eli kirkkoa ja metsäteollisuutta. Kyseenalaista siten, että molempien toiminnasta on hyvin helppo löytää sekä hyviä että huonoja puolia, mutta ehkäpä silti moraalikäsitykseni sanoisi, että niitä ei lähtökohtaisesti tulisi tukea. Enkä jaksa nyt ruveta paasaamaan kummastakaan instituutiosta sen enempää, mutta tosiaan mietin tässä, että teinköhän sittenkin koko loppuelämäni edestä päivän pahat työt jo nuorukaisena.

Vanaha juttu

Muistui mieleeni eräs lukemaani uutiseen liittynyt keskeneräinen ajatus jostakin ehkäpä puolen vuoden takaa.

Jyväskylän yliopistossa tehdyn musiikkiterapiatutkimuksen mukaan musiikkiterapiasta on selkeää hyötyä masennuksen hoidossa.

Tutkimuksessa kaksi koeryhmää sai muuten identtistä hoitoa, mutta toinen ryhmä kävi lisäksi musiikkiterapiassa, jossa he saivat improvisoida erilaisilla soittimilla, ja tämän ryhmän masennus- ja ahdistusoireet vähenivät sekä yleinen toimintakyky parani selkeästi enemmän kuin toisen ryhmän jäsenillä.

Tutkimus ei toki kerro, että paranisiko puutarhanhoidon, purjehduksen, mahjongin tai lenkkeilyn avulla yhtä nopeasti, mutta ainakin se kertoo, että musiikista on ollut apua masennuspotilaiden hoidossa. Mahtava ja uutisoinnin arvoinen juttu ilman muuta.

Muusikkoystäväni jakoivat tätä uutista ahkerasti facebookissa, tottakai. Näiden myötä virinneessä yksimielisessä keskustelussa puhuttiin musiikin uskomattomasta voimasta. Ja miksipä toisaalta ei puhuttaisi, puhujat haluavat uskoa siihen, että heidän tekemänsä musiikin vaikutus kuulijoihin olisi yhtä voimakas kuin itse koetut musiikkielämykset. Ja tietenkin asiaa hehkutettiin myös yleisen oman alan rummutuksen vuoksi, mikä tietenkin huvitti hieman. Muusikot ja muut taiteilijat kritisoivat muiden alojen ihmisiä herkästi itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta, mutta sitten ollaan vähintään yhtä kärkkäinä puolustamassa taiteen tärkeyttä pienimmänkin mahdollisuuden tullessa.

Mielestäni arvelluttavin ja kummastuttavin asia uutisessa ja sitä seuranneessa keskustelussa on se, että musiikin arvoa joudutaan ylipäätään perustelemaan tieteen kautta, ja että musiikin arvo nousee, mikäli sen hyöty kyetään ilmaisemaan virallisessa ja kirjallisessa muodossa.

Tuskin kukaan kiistää etteikö olisi mahtavaa, mikäli musiikki tai joku muu taidemuoto auttaa jotakin ihmistä masennuksen kanssa, mutta miksi kummassa musiikki muuttuu yhteiskunnallisesti tärkeäksi ilmiöksi vasta siinä vaiheessa, kun voidaan todistaa sen olevan eräänlainen luomuversio masennuslääkkeille?

Ja aivan vastaavasti voisi kysyä, että minkä vuoksi ei ole yhtä tärkeä uutisoinnin aihe, että niin ja niin monta ihmistä kuulevat aamulla työmatkalla radiosta jonkun mukavan kappaleen, joka saa heidät hyvälle tuulelle? Jos kerran taiteen merkittävimpiä tehtäviä on toimia masennuksen parantajana, niin miksi ei sitten puhuta siitä, kuinka monta masennusta se on estänyt?

Samaan tapaan minua kummastuttaa sekin, että Espanjan etenemistä jalkapallon EM-finaaliin pidetään uutisoinnissa loistavana kansallisen itsetunnon nostajana talouskriisin runtelemassa maassa. Miksi jalkapallostakin täytyy löytää yhteiskunnallisia hyötyjä?

Toisaalta, kyllähän sitä turhemmistakin asioista uutisoidaan. Kai.

Ensimmäinen diagnoosi skitsofreniastamme

Olen viime vuosina joutunut ajamaan paljon autolla, kun on ollut soittimia kuskattavana paikasta toiseen. Matkat ovat useimmiten Helsingin ja Kainuun välisiä, ja olen melko usein taittanut matkan ilman kanssamatkustajia.

Vaikka olenkin puoliksi erakko luonteeltani, niin toinen puoli minusta on hyvinkin seurallinen, ja kuuden tunnin ajomatka ilman seuraa on pitkä aika tuumia asioita itsekseen. Olen ajattelutyössäni varsin säpäkkä ja malttamaton, joten muutaman tunnin aktiivisen mietinnän jälkeen alan olla kovasti keskustelukumppanin tarpeessa tai turhaudun samojen asioiden pyörittelyyn.

Havahduin pari päivää sitten siihen, että automatkoilla kuvittelen keskustelutilanteita. En oikein tiedä kauanko olen sitä tehnyt, mutta kyllä ainakin jonkin aikaa. Tarpeeksi pitkän hiljaisen mietinnän jälkeen vaivun tuollaiseen mielikuvitustilanteeseen.

Istun siis itsekseni autossa ja kuvittelen paikalle jonkun tai jotkut, joiden kanssa sitten mielessäni keskustelen milloin mistäkin. En tee sitä kovinkaan tietoisesti, sillä huomattuani tapani en enää saanut keskusteluista kiinni.


Kuka tahansa varmasti mielessään joskus kuvittelee tilanteen, jossa tapaisi jonkun, ja miettii miten keskustelu etenisi. Tilanne on tavallaan juurikin se, mutta hieman syvempänä. En siis kerrassaan näe vieressäni mitään pikku-ukkoja, vaan tajuan koko ajan tilanteen olevan itse ohjailemaani mielikuvitusta. Mutta jännittävää on se, että keskustelut (jotka ovat aina vain aika lyhyitä väläyksiä) noudattavat jollakin tapaa hyvin unimaista logiikkaa siten, että vastaukset saattavat olla hyvinkin absurdeja ja epäloogisia.

Koko tämä ilmiö on saanut minut miettimään, että onko mahdollista olla yhtä aikaa hereillä ja unessa? Autoa ajaessani olen hyvinkin tarkkana aina siitä, että pysyn keskittyneenä liikenteeseen, ja koen aina olevani ajatuksella mukana, mutta nuo mielikuvituksen tuottamat lyhyet keskusteluntapaiset tuntuvat olevan hyvin lähellä unitilaa, ainoastaan sillä erotuksella, että pysyn koko ajan täysin tietoisena tästä niin sanotusta oikeasta todellisuudesta. Se tapahtuu ainakin, että on hetkiä, jolloin mielikuvitukseni irtaantuu todellisuudesta, vaikka aistihavainnot pysyvät täydellisesti todellisuudessa.

Läpä läpä

Lienee aivan perusteltua sanoa, että olen tehnyt vuosien mittaan hyvin monenlaista taidetta, ja luulisin, että minulla on näin ollen änkyräluonteestani huolimatta suhteellisen neutraali ja arvottamaton näkökulma eri taiteenaloihin ja tyylisuuntiin.

Olin viime viikolla tekemässä eräänlaista ritualistista demonstraatiota, jossa esityksen kokijat kulkivat yksi kerrallaan luontopolun, jonka varrella oli pisteitä, joissa heille tehtiin pieniä (ja aivan harmittomia) rituaaleja esimerkiksi tulen ja veden kanssa.

Jälkikäteen saadusta palautteesta päätellen ihmiset pitivät siitä kovasti, ja se oli monelle hyvin vaikuttava kokemus.

Itselleni jäi hyvin ristiriitaiset tunteet. On hienoa, että ihmiset vaikuttuivat, eikä minulla kerrassaan ole mitään sitä vastaan, että tehdään tuollaisia diipihköjä performansseja, joista kansa tietäisi sanoa, että verorahat pois ja tekotaiteellista paskaa.

Ongelmani tällaisen taiteen kanssa on se, että tuossa astutaan herkästi jonkinlaisen hengellisyyden rajan yli. Tähän tulkintaan vaikuttaa varmasti lapsuuteni uskonnollisessa ympäristössä, mutta jos vaikuttavan luontopolun jälkeen istutaan laiturilla juomassa luonnonyrteistä valmistettua juomaa ja laulamassa yhteen ääneen mantranomaista laulua, niin koen, ettei siinä olla kovinkaan kaukana körttiseurojen kollektiivisesta sokeudesta.

Ymmärrän sen, että uskonto ja kirkko ovat aivan tyystin eri asia kuin taiteen ja luonnon avulla saavutetut kokemukset, mutta tuonkaltaisissa asioissa ollaan niin lähellä hengellisiä kokemuksia, että sellaisen mallin tarjoaminen ihmisille tuntuu kaikesta lempeydestä ja vilpittömyydestä huolimatta jotenkin väkivaltaiselta.

Jossakin pappi saa aikaan ilmapiirin, jossa ihmiset pyörtyvät kosketuksesta, ja siten luotua aikaan illuusion yliluonnollisten voimien läsnäolosta, minkä myötä ihmiset vastaanottavat sisinpäänsä esimerkiksi ajatuksen siitä, että Jeesus on kuollut kaikkien ihmisten syntien vuoksi, ja että ihmiset voivat täten heittää huolensa romukoppaan. Kuinka paljon tämä lopulta eroaa siitä, että katsojalle annetaan kivi käteen, johon voi luontopolun aikana kätkeä murheensa, ja lopuksi heittää sen järveen?

Molemmissa on toki se hieno puoli, että ihmiset kenties saavat niistä helpotusta huoliinsa, mikä on varmaankin tärkeämpi asia kuin meikäläisen henkilökohtaiset traumojen tuomat defenssit, mutta joka tapauksessa koen näiden välillä voimakasta yhteyttä, ja olen sitä mieltä, että molemmissa ylitetään tai ainakin ollaan hyvin lähellä sitä rajaa, jonka takana oleviin asioihin ei pitäisi ulkopuolisen puuttua. Ainakaan tavoilla, joka ei jätä juurikaan mahdollisuuksia kritiikkiin ja toisinajatteluun, vaan vaikuttumisen ja valaistumisen malli annetaan valmiina.

Mietin myös, että kumpi olisi sosiaalisesti vaikeampi tilanne huutaa "Hei, ei tämä näin mene!", jumalanpalvelus vai taiteilijaporukan ritualistisen esityksen voimauttava loppupiiri?

Kaksi asiaa parilta viime päivältä

Olen tässä ollut opetushommissa ja muunmuassa säestänyt nykytanssitunteja.

Tänään tuli sellainen kummallinen flow-kokemus. Olin säestänyt yksinäni rumpusetillä eilisaamusta asti tanssiryhmiä, ja olimme tekemässä neljännelle peräkkäiselle ryhmälle samoja harjoituksia. Olin siinä hieman jo itsekseni kerennyt kyllästyä ja potea ideavajetta, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista, ja olo oli kuin kesälaitumelle päästetyllä hevosella! Soittelin todella fiiliksissä ja sellaisia hurlumhei-juttuja, että en muista vuosiin tehneeni rumpusetillä vastaavanlaista vapautunutta myllytystä (kun olen siis viime aikoina soitellut yhtyeissä ja ns. musan ehdoilla). Oli aivan superhienoa, ja tanssijatkin näyttivät pääsevän aivan uusiin svääreihin.

No, kiinnostavaa tässä oli se, että kun sain vapautuneen tunnelman päälle, niin uskalsin yhtäkkiä tehdä hurjia asioita ja ottaa aivan kahjoja riskejä. Ideanani oli siis se, että pidin jaloilla jonkinlaisen rytmikuvion muuttumattomana, jotta tanssijat hahmottaisivat peruspulssin, jonka päälle sitten käsillä tein milloin mitäkin. En ole vuosikausiin enää jaksanut miettiä tai opetella polyrytmisiä asioita, mutta nyt selkärangasta puski ties mitä takaumia ja soitin kaikenlaisia kummia rytmejä päällekäin, ja koska olin kerennyt unohtaa sen teoreettisen ajattelutyön, joiden kautta polyrytmejä aikoinani harjoittelin, niin fraaseissa oli aivan erilainen svengi ja musiikillisuus.

Lopulta kävi niin, että soitin paljon enemmän virheitä ja päästin suustani paljon enemmän kirosanoja kuin aiemmilla tunneilla yhteensä, mutta soitin myös moninkertaisesti paremmalla energialla ja sain aivan varmasti välitettyä tanssijoille moninkertaisen määrän virikkeitä verrattuna aiempaan.

Ja joo, tässä ei nyt siis ollut mitään sen suurempaa oivallusta kuin se, että flow-tila on hieno tila ja taidetta tehtäessä on hienoa päästä edes aika ajoin tiedostavuuden ja ajattelun ohi. Oli aivan mahtavaa soittaa ihastuttavaa instrumenttiani!

(Toinen pieni hämmästyksen aihe oli se, että minulle maksettiin sen tekemisestä. On tämä vaan kerrassaan kummallinen työ.)

---------

Eilen muuan kaverini esitti minulle jotakin koulutyötä varten kysymyksen "Mitä on improvisaatio?".

En ole tosiaan aivan kauheasti nyt viime vuosina pohtinut ja teoretisoinut, niin oli hyvin mielenkiintoista lähteä pohtimaan aihetta, jota olen pitänyt aika nuoresta asti jonkinlaisena vahvuusalueenani.

Oivallukseni oli se, että omassa tekemisessäni ei ole olemassa sellaista hetkeä, etten improvisoisi. Ja toisaalta en myöskään ihan ymmärrä sitä, että ihan vaan improillaan. Jäsennän soittamista tai esittämistä ylipäätään aina siten, että on olemassa tietyt raamit ja sovitut asiat, ja loppu on sitten sitä improvisaatiota. Ja mielestäni ne raamit on olemassa ihan aina.

Jotakin tarkkaan sovitettua biisiä soittaessa sovitut asiat ovat tietenkin aivan toisenlaiset kuin vaikkapa ylempänä mainitsemassani tilanteessa, jossa tehtävänäni oli lähinnä luoda tanssijoille pulssia ja tunnelmaa. Joskus on sovittu tarkkaan vaikkapa rakennetta ja rytmiikkaa ja mitä milloinkin, ja joskus taas raameina on vain se tilanne, eli ihmiset, jotka paikalla ovat. Ja kaikki muu on improvisaatiota, eli joskus on mahdollista luoda siinä hetkessä hyvinkin paljon, ja joskus improvisaatio rajoittuu pieneen saundilla leikkimiseen tai klikkiä vastaan vääntämiseen, mutta joka tapauksessa se on aina läsnä.

Ja tähän liittyy ehkä sellainen asia, minkä vuoksi moni taiteentekijä tuntuu usein olevan aika lukossa. Eli improvisaatio koetaan jonakin sellaisena ekstra-asiana, jota on kiva tehdä ja hyvä harjoitella. Että muusikot menevät välillä jonnekin vähän hassuttelemaan ja soittamaan freetä, tai että vaihtoehtotaiteilijat menevät kontakti-impron nimissä lähentelemään toisiaan luvan kanssa. Improvisaatiosta tehdään tällä tavalla jonkinlainen erillinen ja irrallinen osa-alue, eikä se pysy luontaisena osana aivan kaikkea tekemistä, mitä sen mielestäni siis kuuluisi olla.

Voi olla, että nimitys "improvisaatio" on hieman harhaanjohtava, mutta joka tapauksessa se on ainakin minun tekemisessäni aina läsnä, ja se tarkoittaa kaikkea sitä, mitä saan siinä hetkessä ja vallitsevissa olosuhteissa itse valita.

Must be funny, I'm the richest girl

Tämä taloustilanne on mulle suurensuuri mysteeri. En tiedä aiheesta oikeastaan mitään, enkä jaksa itse asiassa kauheasti ottaa selvääkään.

Mutta mielestäni jotakin mätää tässä nyt täytyy olla. En juurikaan tiedä Kreikan tilanteesta tai joka puolella vellovan talouskurimuksen ratkaisuista yhtään mitään, mutta minua hämmentää ennen kaikkea se, että yli 50-vuotiaiden sukupolvi (tai ainakin suuri osa sen edustajista) saa palkkansa lisäksi ikälisiä ja muita bonuksia, mistä seuraa sellainen tilanne, että kun he ovat aikanaan ostaneen asunnon ja perustaneet perheen, ja muutamassa vuosikymmenessä kasvattaneet lapset maailmalle ja maksaneet asuntolainan pois, niin he ovat tilanteessa, jossa he tienaavat enemmän kuin koskaan ja samaan aikaan tarvitsevat rahaa vähemmän kuin koskaan, mikä tuo heille mahdollisuuden sijoittaa vaikkapa asuntoihin, joita vuokrata eteenpäin, ja antaa vuokralaisen maksaa asuntolaina pois.

Olen ajattelutavaltani tietyllä tapaa työ tekijäänsä kiittää- ja jokainen on oman onnensa seppä- osaston tyyppejä, enkä ainakaan varauksetta lähde liputtamaan esimerkiksi perustulon puolesta. Ja vaikken ihan tiedäkään millä perusteella ihmisen poliittinen väri määräytyy, niin lienen ilmiselvästä vasemmistolaisuudestani huolimatta tietyiltä osin selvästi oikeistolainen, enkä tosiaan kauheasti välitä marmattaa siitä, miten pienellä ihmisellä on niin pohjattoman kurjaa.

Mutta en millään keksi järkevää perustetta, että ihmisen tulot ovat kovimmillaan siinä vaiheessa, kun hän ei rahaa tulenpalavasti mihinkään tarvitse.

Käytännössä asia on seurausta varmaankin siitä, että ammattiyhdistysliikkeet ovat iät ja ajat hoitaneet hommansa huolella. Sekin lienee kaikille aivan päivänselvä asia, että ihmiset haluavat aina mahdollisimman paljon massia, ja ääriluterilaisessa maassa, jossa sotaveteraatin ovat jumalallisia sankareita, on hyvin helppo eettisesti perustella se, että vuosikymmeniä työssä raataneet alkavat saada parempaa palkkaa, eikä perusteeksi tarvita sitä, että tekisi työtään pätkääkään paremmin kuin alottaessa.

Mutta jos ihmetellään, että missä se kaikki raha luuraa, niin se luuraa suurten ikäluokkien henkilökohtaisessa omaisuudessa.

http://www.youtube.com/watch?v=fPK0g_O3DMc

Vivaldi

Minä se sitten pidän aivan tavattomasti vuodenajoista.

Odotan aina innolla ensilunta ja ensimmäistä ruohonleikkuria. Kesän ensimmäiset ukkoset on myös pieni juhlan paikka, ja kroonisena palelijanakin haluaisin joka talvi kokea yli kolmenkymmenen asteen pakkaset. Ensimmäiset silmut puissa tai ruskan värjäämät puut, ai että.

Kaupungissa (ja vähän etelässä ylipäätään) jää osa vuodenaikojen hienouksista monesti huomaamatta. Yksi vaikuttavimmista hetkistä on sellainen pysähtynyt pilvinen päivä joskus marraskuussa ennen ensilumia. Kaupungissa talot tekevät niin ison osan maisemasta, että lehdettömiä puita ei kauheasti välttämättä noteeraa, mutta vaikkapa Ristijärvellä sellainen näkymä on totaalisen alaston ja koruton.

En vähääkään pidä kylmästä tai kosteasta. Palelen lähes aina, ja jos aamulla tulee bussipysäkillä vilu, niin se ei välttämättä lähde koko päivänä pois, ellei pääse saunaan tai urheilemaan itsensä lämpimäksi. Mutta jotakin hirveän viehättävää pakkasessa, sateessa, tuulessa ja myrskyissä on. Ehkä olen romantikko kaikenlaisen dynamiikan suhteen, ja ensimmäinen hellepäivä ei tuntuisi missään, ellen olisi palellut sitä ennen kuukausikaupalla.

En ole koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, oikeastaan päinvastoin. Vaikka reissaamisesta pidänkin, niin matkoilla ollessa alan viimeistään viikon jälkeen kaivata jo kotiin. En oikeastaan ole varma mistä se johtuu, mutta ainakin osasyy on se, etten ole ikinä osannut täysin rentoutua ulkomailla. Kaikki on siellä niin kummallista, ja ruokakaupassa käyminenkin vaatii skarppaamista, jos haluaa löytää haluamansa asiat. Ja se ottaa pidemmän päälle voimille.

Mutta jos ajattelisi ihan ulkomaille muuttamista tai oikein pitkiä reissuja, niin ehkä suurin estävä syy olisi juuri Suomen vuodenajat. En minä halua lähteä talvea pakoon lämpimään, vaan mielummin vapisen topattuna täällä, jotta näen sen jumalaisen kaaren talvipäivän seisauksen ja kesäpäivän seisauksen välillä kokonaan.

Hallille lämimään

Ensin tuli Miesten vuoro, sitten Kovasikajuttu ja syksyllä Kuningas Litmanen.

Kaksi ensimmäistä olen nähnyt ja kolmasta odotan kuin kuuta nousevaa. Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee näkemykseni mukaan hyvin.

Miksi? No, leffat on toki tehty hyvin ja ammattitaidolla, mutta jos nyt ajattelee nuita aihealueita, niin onko mahdollista, että sellainen elokuva floppaisi, jossa suomalaiset miehet puhuvat tunteistaan saunassa? Tottakai se voisi, jos se olisi tehty tosi huonosti, mutta aihevalinta on väistämättä sellainen, joka kiehtoo lähes kaikkia. Aina on toki vastarannan kiiskiä ja ihmisiä, jotka vain pitävät eri asioista, mutta kyllähän sauna on suomalaiselle dokumenttielokuvalle kenties myyvin mahdollinen aihe. Se on myyttinen suomalaisen viisauden ja luonteen synnyinsija, ja kun siihen vielä lisätään suomalaisen miehen tunteet, mikä aiheena kiinnostanee jotakuinkin kaikkia suomalaisia miehiä ja naisia, niin lähtökohta on yksinkertaisesti niin kutkuttava, että mikäli elokuva onnistutaan tekemään hyvin, niin siitä tulee väistämättä loistava.

Ja aivan sama tilanne on elokuvassa Kovasikajuttu. Kehitysvammaiset soittavat punkia ja kiroilevat. Ja puhuvat tahtomattaankin juuri siitä, kuinka se pieni ihminen ei tässä maailmassa merkitse mitään. Sympatiaa, empatiaa, liikuttumista ja ärtymystä asioiden tilasta väistämättä.

Kuningas Litmasesta ei toki vielä pysty sanomaan juuri mitään, mutta kyseessä on Suomen mittapuulla käsittämättömän kuuluisa ja arvostettu ihminen, josta diggailuun liittyy sekä suuri huumorisävytteinen kansanliike littipeukkuineen että aito liikutus kaikista niistä lukemattomista läpisyötöistä, jonka tämä hiljainen ja persoonana tuntematon velho on vuosikymmenien aikana kentällä pistänyt.

Aiheet ovat siis äärimmäisen iskeviä, ajankohtaisia ja mediaseksikkäitä, ja nimenomaan sellaisella terveellä tavalla, että itsenäisyyttä ja omaa ajattelua arvostava ihminenkin voi ylpeänä kertoa liikuttuneensa. Aivan kuten itsekin tein. Itkin Miesten vuorossa välillä kuin pikkulapsi ja Kovasikajuttukin sai useaan otteeseen kyyneleet silmiin, ja sitä tapahtuu kohdallani elokuvissa aika harvoin.

Eli olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä tietynlainen populismi on hieno asia. Mikä voisi olla suurempi ansio suomalaiselle dokumentille kuin se, että lukematon määrä ihmisiä saapuu elokuviin ja liikuttuu näkemästään poikkeuksellisella tavalla? Sehän on vastaansanomattoman upea asia.

Ajan henki tuntuu olevan se, että ollaan ajan hermolla. Kansallisteatteri iski välittömästi kiinni television homokeskusteluun Homo!-oopperallaan, tai Mika Myllylän kuolemaan Kansanhiihdollaan. Se on ehkäpä aivan oikea tie, sillä uskon ihmisten muuttuneen tässä mediamyllyssä sellaiseksi, että aiheessa täytyy olla seksiä, jotta jaksamme vääntäytyä kotiluolistamme teattereihin.

Mutta jotenkin kyllä myös hieman harmittaa huomata, että niin moni hieno taideteos on tiukasti sidoksissa aikaan ja ympäröivään kontekstiin. Että muussa ajassa teos voisi olla tylsä ja tyhjä. Toki esitys on aina asioiden soppa joka on pyörre taiteen ja tosielämän välillä, ja ne ovat väistämättä rinnasteisia ja riippuvaisia toisistaan.

Mikähän se minun lopputulema nyt tässäkin kirjoituksessa sitten oli?

Tasavallassa tapahtuu

Jos Iltalehden kannen pääuutinen kertoo siitä, että Roman Schatz on istunut alasti Suomen lipun päällä, niin tavallaan voinee olla onnellinen siitä, että edellisenä päivänä ei liene sitten tapahtunut kauhean kamalia asioita.

Hop hepo

Palkkasoturit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, joilta ei edellytetä mitään muuta kuin sitä, että he hoitavat työnsä. Tunnesidettä tekemiseen ei tarvita, pikemminkin varmaan päinvastoin. Homma kuntoon ja rahat tilille, hyvin yksinkertaista.

Mitäpä jos ateisti tekisi lähetystyötä tai soittaisi gospelia? Tekisi työnsä hyvin, levittäisi sanomaa ja käännyttäisi ihmisiä, mutta ei itse uskoisi asiaan pätkääkään. Mikäli asia tulisi ilmi, niin luultavasti työtarjoukset seurakunnilta loppuisivat siihen, mutta olisiko se typerää hurskastelua, mikäli työ olisi hoidettu hyvin?

Taiteessa paasataan myös siitä, että sielun pitää olla mukana tai hommassa ei ole mitään järkeä, eikä lopputulos voi olla mistään kotoisin. Ajatelkaa, jos paljastuisi, että Ismo Alanko tai vaikka David Bowie olisivat vihanneet musiikkia koko ikänsä, mutta keksittyään kännipäissään sattumalta freesin tekotavan he päättivät hankkia elantonsa siitä, koska näkivät olosuhteiden olevan otolliset juuri sen kaltaiselle tekemiselle, mitä he rupesivat uransa alussa tekemään. Jos tilanne olikin se, että he olivat vain työttömiä, jotka tarvitsivat jostakin rahaa? Olisiko heidän tekemät levyt siinä valossa jotenkin huonompia? Saako taiteilija olla palkkasoturi?

Kukko on kuollut

Nykyään milloin kukakin legendaarinen rokkari julistaa rockmusiikin tai musiikin ylipäätään kuolleeksi. Viimeisimpänä muistan lukeneeni Jack Whiten tilitystä aiheesta.

Lyhyesti itse väittämästä. Vitut se mihinkään ole kuollut.

Sitten syihin. Kaikki varmaan tietävät miltä tuntuu kuulla pitkän ajan takaa jotakin sellaista musiikkia, jonka myötä on ylipäätään innostunut musiikista. Itselleni esimerkiksi Nirvana on sellainen yhtye. Siinä ei kertakaikkiaan voi olla mitään vikaa, ja musiikki kuulostaa ihan rehellisestikin sanottuna täysin jumalaiselta yhä. Se kuulosti jumalaiselta nelosluokalla, kun kuuntelin sitä salaa takapenkissä korvalappustereoilla, ja se kuulostaa nykyään, jos mahdollista, vielä paremmalta. Enkä usko, että tulen koskaan kuulemaan parempaa rockbändiä.

Kaikki varmaan ovat myös keskustelleet tai kuulleet joidenkin keskustelevan esimerkiksi Metallican tai YUP:n tuotannon muuttumisesta, ja siitä, kuinka ne eivät enää ole sitä mitä ennen.

Meidän kaikkien ja myös Jack Whiten kohdalla on kyse siitä, että sitä adrenaliinivyöryä, minkä esimerkiksi Nirvana on minussa saanut aikaan, ei luultavasti ole mahdollista ylittää, sillä se on lokerossaan minulle ensimmäinen ja voimakkain ja suurin. Jack White on nuorena innostunut jostain (en tiedä lainkaan mistä, en ole kovinkaan perehtynyt kyseisen jätkän tekemisiin), ruvennut soittamaan siitä innostuneena rockia ja lyönyt läpi maailmanlaajuisesti jatkamalla sitä samaa energiaa, mistä on itse inspiroitunut. Se energia voi hyvinkin olla hänen osaltaan kuollut, mutta eihän se tarkoita, että rockmusiikki olisi ylipäätään kuollut!

Kaikki tällaiset mielipiteet liittyvät mielestäni nostalgiaan ja leipääntymiseen. Haluttaisiin kokea se nuoruuden innostuminen, mutta ei saada sitä enää mistään, joten syytetään nykyajan musiikkikulttuuria, vaikka todellisuudessa on kysymys siitä, että ensirakkauden voi kokea vain kerran, ja jos siihen kyllästyy, niin suotta etsimään uutta ensirakkautta.

Minun ikäiseni ihmiset tulevat varmaan hautaansa asti nauramaan Smurffien levyille. Muistamme miten menee Pattismurffi tai Tähdet yllä Smurffimaan, koska olemme olleet juuri siinä iässä, että siitä on kollektiivisesti innostuttu, vaikka se on hyvin pian tiedetty myös totaaliseksi paskaksi. Kuitenkin se on jättänyt sellaisen jäljen, jota ei muut voi ottaa. Jos kuulemme Hevisaurusta, niin saatamme hyvinkin pitää siitä paljon enemmän, mutta vastaavaa nostalgista tunnereaktiota se ei tule herättämään.

Schindlerin ja meikän listat

Asioiden järjestämisen ja priorisoinnin hankaluus saa minut usein tekemään mielen sopukoihin listoja. Listoja päivän tekemisistä, rästissä olevista asioista, valmistautumisrutiineista ennen keikkoja tai ylipäätään oikeaksi kokemiani tapoja olla maailmassa.

Omaan ajatusvarastoon tehtävät henkilökohtaiset muistilistat on sikäli hieman tyhjänpäiväisiä, että niiden sivuuttaminen ja muuttaminen on hyvin helppoa, mutta on niistä myös hyötynsä. Kaltaiseni tuuliviiri sompailee herkästi sinne tänne, ellei ajatusta ole täsmennetty ja hahmotettu jonkinlaista missiota, edes sitten muunneltavissa olevaa. Ja niin hippiromanttista kuin se tuulen mukana seilaus ja asioiden intuitiivinen toteutus olisikin, niin ei se pidemmän päälle ihan tunnu toimivan. Jos kämppä pitää siivota, eikä lainkaan suunnittele tehtävien hommien järjestystä, niin herkästi päätyy sohvalle katselemaan pihalle. Pihalle tuijotellessa voi toki tajuta jotain suuria asioita elämästä, mutta jos asunto on täyttä kaaosta, niin vitutus ei suurenmoisista eksistentialistisista oivalluksista huolimatta välttämättä katoa.

(Mistä nyt voisi taas loikata siihen, että ihmiset potivat nälästä ja kulkutaudeista huolimatta huomattavasti vähemmän masennusta ja maailmantuskaa ennen kuin tiede todisti jumalan tarpeettomaksi. Uskonto toi elämään selkeän listan oikeista asioista, joiden mukaan elää, ja päästä sitä myötä taivaaseen tai paratiisiin neitsyiden seuraksi tai seuraavassa elämässä ylhäisemmän olennon ruumiiseen. Mutta jääköön tämä sivujuonne nyt tähän.)

Tällaisessa ajattelutavassa on ongelmana se, että alkaa ottaa pitkällä tähtäimellä missiokseen muuttua jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Että miettii mielessään ihanteellisen ihmisen tunnuspiirteet, ja tekee niiden mukaan itselleen jonkinlaisen listauksen tavoista toimia eri tilanteissa.

Sekin voi tietenkin olla ihan hyvä tapa päästä eroon huonoista toimintatavoista, mutta huomasin jossain vaiheessa tehneeni itselleni listan ihanneminän ominaisuuksista, jotka olisivat sitä ja tätä, kunnes tajusin, että muutoksen pitää tapahtua oman persoonan kautta, eikä muuttumalla joksikin muuksi. Jos panda haluaa muuttua luonteeltaan väkivaltaiseksi mielipuoleksi tai jos tyrannosaurus rex muuttua kaikkien kaveriksi, niin tuskin olisi onnistunut.

Enkä todellakaan tarkoita, ettei ihmisen kannata muuttua, mutta jos moisella oikeaoppisuuden listalla pyrkii saavuttamaan onnellisen elämän, niin voi jäädä haaveeksi. Niin kliseistä ja nollatason informaatiota kuin se onkin, niin onnellisuus ei kyllä taida olla mahdollista, ellei ole oma itsensä. Se on vähän niinkuin blues ilman sielua, ei vaan toimi.

Viinoa pittää juuva

Juttelin tuossa erään 80-luvulta asti veivanneen suomirokkarin kanssa ja vähän hämmästyin, kun se puhui siihen malliin, että ei oikein enää maksa kestä keikkailua. Tässä on joku melkoinen sukupolviero. Tai sitten minusta on koulutettu todellinen rock-asenne pois.

En siis väitä, etteikö viinaa nykyäänkin juoda, mutta minusta ei edes tunnu erityisen kummalliselta, että räyhäkkään rock-triomme eräällä keikalla takahuonetarjoiluja käytimme kolmeen pekkaan yhteensä yhden olutpullon.

Mutta etenkin koen hyvin kummallisena sen, että aikanaan jätkät on veivanneet keikatkin ihan sikakunnossa! Tämä on varmaan juuri joku koulutettujen muusikoiden juttu, mutta minusta tuntuisi hyvin kummalliselta, jos joisin yhtään ennen keikkaa. Samoin kokisin tosi kummallisena, jos joku bänditovereistani olisi humalassa lavalla. Ja aikoinaan tyypit on ilmeisesti aika poikkeuksetta olleet päissään kiertueet alusta loppuun.

Eipä sillä, kyllähän sen jostakin Martti Syrjän naamasta näkeekin, ja että nuo yli viisikymppiset rokkihirmut on aika isolla prosentilla ruvenneet absolutisteiksi.

No, se nyt on sanottava, että kun tässä kuuntelin Billie Holidayn Lady In Satin -levyä, niin on se kyllä niin, että on myös tapauksia, joissa alkoholi parantaa suoritusta huikeasti. Hankala toki sanoa, miltä Billie olisi loppuaikoinaan kuulostanut ilman viinaa, mutta ainakin ympäripäissään hän on aivan maaginen, ja erikoista siinä on se, että levy on myös uskomattoman kaunista kuultavaa, vaikka neiti oli tarinoiden mukaan juonut aikamoisen sammiollisen giniä äänityspäivänä.

Sydän lyö bum bum bum

Minulla on kirjahyllyssä rivi elämäkertoja, joista suurin osa käsittelee jotakuta historian hirmumiestä.

Maon elämäkerran kirjoittaja Jung Chang kirjoittaa esipuheessa sukunsa kokemista järkyttävistä vääryyksistä, ja Che Guevaran elämäkerran kirjoittanut Jon Lee Anderson kertoo tyttärensä ensimmäisen sanan olleen "Che".

Ei liene yllätys, että luettuani taannoin kyseiset kirjat olen saanut Maosta käsityksen maailmanhistorian julmimpana ja idioottimaisimpana ihmisenä ja Chestä typerästäkin idealismistaan huolimatta jonkinlaisen vapauden symbolin kuvan. Kumpikaan kuva ei välttämättä ole väärä, mutta aivan varmasti käsitykseeni on vaikuttanut kummankin kirjailijan henkilökohtainen suhtautuminen aiheeseen.

Siispä tässä mietin, että onko tietokirjallisuudessa hyväksyttävää kirjoittaa asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Taiteessahan se lienee jopa ensisijainen kriteeri.

Vappushow

Tiedättekös sen kummallisen tunteen, kun on ollut yökylässä jossakin, ja poislähtiessä miettii, että petaisiko sängyn vaiko ei. Lakanat menee joka tapauksessa pyykkiin, joten petaaminen on käytännössä täysin turhaa. Kuitenkin sitä mielellään petaisi, koska juuri sen turhuuden vuoksi se on ainoastaan ylimääräinen kiitos isäntäväelle. Se, joka tulee ottamaan lakanat pois saattaa ilahtua.

Se on ehkä samalla tapaa turha asia kuin tervehtiminen. Siitä ei ole mitään konkreettista hyötyä, mutta se luo kenties mukavamman tunnelman.

Minusta tuollaiset turhaan tehdyt asiat on hirvittävän kiinnostavia ilmiöitä. Ne ovat jonkinlainen todiste ihmisten empaattisuudesta.

Terveisten lähettäminen on ehkä myös tätä osastoa, vaikka ainakin taidealalla kysymys tuntuu olevan verkostoitumisesta ja tarpeesta vaikuttaa mukavalta.

---------

Mietin tuossa Kainuussa ollessani amisautojen poppivehkeitä, ja aloin haaveilemaan siitä, että laittaisin auton ja käsittämättömät äänentoistolaitteet, joista sitten luukuttaisi vaikkapa Erik Satieta. Mutta toisaalta, se olisi kyllä todella turhaa. Eikä siinä olisi empaattisuuden häivääkään.

No van, vappubuugia vaan kaikille.

Autumn leaves start to fall

Minä ja moni muu ympärilläni tuntuu olevan tiedostavuuden kurimuksessa. Ollaan mielettömän huolissaan milloin mistäkin yhteiskunnallisesta tai maapallon tulevaisuutta koskevasta asiasta. On jopa tietynlainen velvollisuus tiedostaa ja ahdistua, koska tiedämme, ja ne muut ei.

Pidän hyvänä asiana, että asioista huolehditaan, ja että niihin pyritään vaikuttamaan. Mielestäni on hyvin terveen inhimillistä olla huolissaan muustakin kuin omista henkilökohtaisista asioista.

Luulen, että aika moni meistä maailmantuskaa potevista haaveilee siitä, ettei tarvitsisi olla jatkuvasti ahdistunut tuollaisista asioista. Omista ajatuksista ja muiden puheista päätellen olemme lopen kyllästyneitä tähän, ja tuntuu, että tietynlaisena ihannehenkilönä pidettäisiin ihmistä, joka pystyisi elämään vailla murhetta äärioikeiston noususta tai napajäätiköistä. Koska tiedämme myös sen, että ahdistuminen ei ainakaan auta vähääkään.

Joskus synkän teini-iän syövereissä etsin valtavasti sellaista ihannehenkilöä, johon samaistua. Koin valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen jotenkin väärin. En kuitenkaan koskaan löytänyt ihmistä, jonka tapa olla maailmassa tuntuisi täydelliseltä, ja toisaalta tajusin, että en minä taida sillä tavalla muuttua paremmaksi ihmiseksi, että päätän taikaiskusta muuttaa suhtautumisen maailmaan. Joten se ihanteellisen olemisen tavan metsästäminen jäi.

Eilen näin jonkun uutisotsikon Saana Parviaisesta. Tajusin, että ainakin oman käsitykseni mukaan juuri hänen kaltaiset henkilöt elävät ilman maailmantuskaa. Voi olla, että olen ihan väärässä, ja voi olla, että heillä on murheita paljon enemmän kuin minulla, mutta jotakin mahtavaa siinä on, että elämä pyörii silikonien hankkimisen ja nollajulkkisten edustusbileiden tasolla. Ehkä bb-julkkikset sun muut elävät valtavien menestyspaineiden ja itsetunto-ongelmien kanssa, mutta jos tuossa turhien julkkisten suuressa laumassa on yksikin, jolla ei ole huolta huomisesta, vaan mielessä on ainoastaan taksimatka Fox-kanavan avajaisbileisiin ilmaiselle skumpalle, niin on siinä jotakin sellaista kepeyttä, josta haluaisin hyppysellisen. Henna Kalinainen, olet Suomen dalai lama.

Välihuomio

On olemassa ihmisiä, jotka ovat samanlaisia seurasta riippumatta. Jotkut ovat lempeitä ja mukautuvia joka tilanteessa, toiset taas eivät mukaudu vähääkään.

Sitten on niitä, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan asettuvat siihen tilaan, joka on vapaana. Huomasin pari päivää sitten olevani sellainen. Olen luultavasti aika oma itseni riippumatta tilanteesta, ainakaan en koe kauheasti sensuroivani sanomisiani, mutta persoonassani on monia puolia, jotka vaihtelevat ystävällisen sovittelijan ja despoottimaisen provokaattorin välillä. Olen kuvitellut olevani aika hallitseva persoona, mutta nyt hämmästyksekseni huomasin, että se taidankin olla minä, joka mukautuu ryhmätilanteessa.

Minulla on kaksi yhtyettä, joissa tämä ilmenee selvästi. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä, ja suhtaudun molempiin äärimmäisellä vakavuudella ja intohimolla.

Toisessa työskennellään kolmen hyvin erilaisilla musiikkimieltymyksillä varustetun ihmisen kesken, jossa kaikki ovat luonteeltaan liidereitä, ja huonoja tekemään kompromisseja. Ideoita piisaa yllin kyllin, ja asioita saadaan aikaiseksi kovalla tahdilla. Olen asettunut hyvin sovittelevaan rooliin. Tavoistani poiketen tuon omia ideoitani esiin aika varoen ja vähin äänin.

Toisessa taas on kysymys enemmän harmonisesta ystäväporukasta. Siinä taas olen paljon kärkkäämpi kaikenlaiseen härnäykseen ja vastarannankiiskeyteen.

Uskon, että luovan bänditoiminnan kannalta ihanteellinen tilanne olisi sellainen, jossa on sopivassa suhteessa yhteneviä ja eriäviä näkemyksiä. En ole tehnyt mitään tietoisia roolivalintoja, mutta näemmä pyrin asettumaan sellaiseen rooliin, joka tasapainottaa kokonaisuutta ihanteellisempaan suuntaan.

Hauskaa on myös se, että samoissa yhtyeissä olen aiemmin ajatellut hyvinkin tarkkaan samantyyppisesti musiikillisessa mielessä, eli että täytän siellä olevat aukot. Toisin sanoen pyrin olemaan siellä, missä äänialan, rytmiikan, estetiikkojen ja saundien puolesta on minulle tilaa siten, että lopputuloksessa olisi sopivasti vääntöä ja väännöttömyyttä. Mutta tämä rooliasia oli aivan uusi huomio.

Pitkälauantai

En voi sille mitään, että tarkasti tyylejä seuraavat ihmiset näyttävät silmissäni Kummeli-hahmoilta.

Eilen Kurvissa oli joku hipsterijätkä. Tiedättehän, ironiset viikset jne. Ja miksi pitää käyttää semmoisia 80-luvun mummolaseja? Mikä ihmeen juttu se on? Jotenkin tajuan, että siinä tyylissä on paljon vastalausetta kliinisille nykyihanteille, ja varmaan rumat lasit ja rumat viikset on because we can -tyyppistä statementtia, mutta siltäkin jutulta ja sen vastavoimaisuudelta menee pohja, kun se on muuttunut muoti-ilmiöksi. Vastakulttuurin edustajat ovat aivan yhtä kiinni tyylisäännöissään kuin ihmiset, joille he haluavat olla vastavoimana.

Kun tuollaisen jäbän irrottaa mukavuusalueeltaan, esimerkiksi Siltasen brunssipöydästä, niin se näyttä tavattoman hassulta. Hartiat lysyssä bussipysäkillä ja ajatuskuplassa lukee "Nauraakohan nuo minun viiksille..".

No, vaikka hipstereitä ei voi ikinä mollata kylliksi, niin antaapa niiden nyt olla.

Minulle on tavallaan aivan yhdentekevää miltä kukakin haluaa näyttää, ja jos joku haluaa olla tyylisuuntansa karikatyyri, niin mikäs siinä. En vaan voi sille mitään, että alkaa naurattaa, kun sellaisen ilmestyksen näkee harhailemassa joukoistaan erillään.

Näin tuossa joku aika sitten junassa sellaisen goottitytön (Pahoittelut, jos käytän väärää termistöä.), jolla oli valtavat neonväriset tekorastat, silmiä ja huulia lukuunottamatta aivan vitivalkoinen naama, todella korkeakorkoiset pornosaappaat ja jotakin korsettityyppistä osastoa. Tavallaan tyylinsä mukaan oikein näyttävästi pukeutunut, mutta kun hän sulloi laukkuaan ylös säilytystilaan, istui järsimässä jotakin evässämpylää ja ojensi ujosti konduktöörille lipun, niin se oli jotakin tavattoman huvittavaa.

Luulen, että kyse on jostakin sellaisesta, että näen sellaisilla ihmisillä herkästi valtavan määrän ulkonäköpaineita, ja mikäli he näyttävät yhtään epävarmoilta, niin silmissäni he ovat absoluuttisen epävarmoja kaikesta itseensä liittyvästä. Ja kun vaikkapa goottius on silmissäni aika arvonsa tunteva ja arvokas tyyli, joka tavallaan edellyttäisi itsevarmuutta, niin hartiat lysyssä sämpylää haukkaileva gootti näyttää yhtä absurdin huvittavalta kuin sammakkopukuinen mies kaljatuopin ääressä.

Sitä en tarkoita, että ihmisten pitäisi mielestäni näyttää jotenkin normaalimmilta, päinvastoin. Ja on kannaltani aika hauskaa, että näen jatkuvasti sketsihahmoja milloin missäkin. Kyllähän ne piristää.

Karta över Oslo

Meidän makuuhuoneen seinällä on iso kartta. Katselin sitä eilen pitkään ja mietin, että Andeilla olisi kyllä varmasti kaunista. Olen ollut ihan pikkupojasta asti kartta- ja maantietoaddikti, ja Andit on ollut minulle jonkinlainen saavuttamaton unelma.

Hetken haaveiltuani tajusin, että minähän voisin halutessani lähteä sinne. Aikataulut ja rahoitus olisi kyllä säädettävissä, jos päättäisin lähteä, ja mikäpä tässä muutenkaan aikuista ihmistä estäisi lähtemästä käymään yhtään missään. Hetken haaveiltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkäpä olen kuitenkin mieluummin kotona.

Olenkohan minä jotenkin henkisesti keski-ikäistynyt vai onko tässä vaan kyse sisäisen änkyräni tiedostamattomasta tarpeesta vastustaa matkustelubuumia? En siis ajatellut Andeja sen kummemmin rationaalisin perustein, mietin ainoastaan, että lähtisinkö vai olisinko mieluummin kotona.

Minusta tuntuu, että suuri osa elämäni valinnoista on perustunut sille, että tietoisesti tai tiedostamatta vastustan muiden tai itseni aiempia valintoja. Teoreettisesti tarkasteltuna koko tieni pieneltä paikkakunnalta ja körttisuvusta nykypäivään kaikkine koukeroineen on joidenkin vanhojen asioiden vastustamista ja niistä irtaantumista, olipa sitten kyse ympäristön asettamista odotuksista tai oman persoonan piirteistä. Enkä oikeastaan koskaan ole ollut kiinnostunut minkäänlaisista muoti-ilmiöistä tai valinnut suuntia mitenkään hirveän tietoisesti, mutta jälkikäteen vaan huomaa tekemisissään selkeitä täyskäännöksiä.

Nyt kun olen monelta osin rauhoittunut ja irtaantunut paljolti provosointitaipumuksista, niin tuntuu hassulta huomata edelleen monella tavoin asettuvansa poikkiteloin. Tämä Andeista haaveilu on ehkä yksi esimerkki siitä. Omia ajatuskulkuja on toki hankala tarkkailla analyyttisesti.

Tykkään tosi paljon olla kotona, ja olen ison osan ajasta myös erakko, joten tämä kotona tuumailu on oikein mukavaa. Silti olen tämänkin päivän miettinyt, että olisipa mukava tehdä jotakin, nähdä ja kokea, ja kun tosiaan olen lapsesta asti haaveillut Andeista, niin minkä kumman takia en lähtisi?

Joko olen laiskistunut ja taantunut ja lopettanut olemasta nuori huimapää, joka hyppää sokeasti milloin mihinkin, tai sitten puolitiedostamattani vastustan ympärillä vellovaa kulttuuria, jonka mukaan ihmisen arvo jotenkin kummasti lisääntyy kaikenlaisten hienojen ja uniikkien eksperimenttien myötä. Enkä siis koe, että Andeille karkaaminen olisi jotenkin paheksuttavaa, mutta sen ihannointi ehkä mielestäni on. Tuntuu joskus, että ihmiset on niin hukassa perusolemisensa ja arkensa kanssa, että elämän merkitys haetaan reissuista tai harrastuksista, jostain sellaisesta, joka on helppo postata nettiin näennäisen huolettomasti muiden ihailtavaksi. Tai ei välttämättä edes tarvitse olla nettiaktiivi, mutta kyllä kaikkia hevonhemmettin yllättäen karanneita tai muuta yllättävää tehneitä ihmisiä tunnutaan ihailtavan aika sokeasti.

Niin mietin tässä vain, että onko tässä omassa nykyisyydessäni jotenkin kyse vain tarpeesta olla taas kerran jotenkin erilainen. Nimittäin aika montaa juttua olen jo kokeillut, mutta en ehkä koskaan aiemmin ole ollut tylsä. Siis sellainen, joka on mieluiten kotona kissojen kanssa. Ja vaikka tosiaan kaikki tämä taantumuksellisuus tuntuu hirveän luontevalta, niin samalla sitä miettii, että onkohan tässä nyt vaan luomassa jonkinlaista hetkellistä roolia itselleen. Että kun kaikilla jotenkin pitäisi olla joku juttu aina, niin onkohan tämä nyt minun kohdallani se tämänhetkinen buumi.

Ja se nyt on ainakin ilmiselvää, että koska kaikilla kuuluisi se juttu olla, niin moni myös valitsee sen, ettei mitään juttua ole. Aivan samoin kuin vaikkapa epäaktiivisuus sosiaalisessa mediassa on monelle todellisuudessa todella suuri statement.

On tämä kyllä. Jokaisen ihmisen elämä on muuttunut niin julkiseksi, että laiskotellen vietetystä päivästäkin saa analysoimalla ties minkälaisen kannanoton nykymenoon.

Seuraavaksi ajattelin mennä johonkin kuppilaan katsomaan jääkiekkoa ja sitten katsomaan ainakin yhden keikan, ehkä useammankin. Saa nähdä onnistunko missään näistä tavoitteistani, kun olen nykyään niin armottoman tylsä ja keski-ikäinen (toim. huom. olen muuten edelleen lähempänä teini-ikää kuin kolmeakymppiä).

Pauli Räsänen

Minun mielestäni esiintyjä ei saa missään nimessä antaa yleisölle aplodeja. Asia ei luultavasti ole oikeasti kauhean vakava. Esiintyjä kiittää yleisöä kumartamalla, katsoja kiittää esiintyjää aplodeilla. Esiintyjä esiintyy, katsoja katsoo.

Myös lyömäsoittimien kutsuminen perkussioiksi, tai vielä pahempaa, perkoiksi on mielestäni ehdottoman paheksuttava asia.

Lyömäsoittimissa on ikävää myöskin se, että teoreettisesti tarkasteltuna ne käsittävät valtavan laajan soitinkavalkadin, mutta väärinymmärrysten välttämiseksi on usein syytä mainita erikseen esimerkiksi rumpusetti ja malletsoittimet.

Taideihmisten kanssa kapakassa istuessa keljua on se, että kollegasuhdetta pidetään syvimpänä mahdollisena toveruutena. Tässä jokunen ilta sitten piruuttani testasin ihmisten reaktioita. Olin liikkeellä yhden nuoruudenystävän kanssa, ja ihmisten kysyessä mistä tunnemme vastasin vuorotellen, että nuoruudesta tai työn kautta, ja jälkimmäinen vaihtoehto sai aikaan aina innostuneen keskustelun, kun taas ensimmäinen tyrehdytti keskustelun.

Tähän liittyen on ylipäätään harmillista, että baarista etsitään täytettä omaan cv:hen. Ihmisiin tutustuessa vaivihkaa referoidaan oma cv ja tiedustellaan kanssakeskustelijoiden työhistoriasta.

Harmillista tämä on etenkin siksi, että ulos lähtiessä mieluusti lähtisi viettämään vapaa-aikaa edustustehtävien sijaan.

Minun pitäisi tiskata. Kahdella kolmesta kissastamme on kiima, ja alan olla aika kypsä tuohon huutamiseen. Päätin tehdä tällaisen testinpoikasen, että laitoin vielä huonoa musiikkia soimaan vähän liian kovalle ja rupesin vatvomaan tympeitä asioita, joita olen viime päivinä harmitellut.

Äkkiseltään on sanottava, että vituttaa vielä enemmän kuin äsken. Lähtötilanne oli siis se, että ihan hyväntuulisena kotiin tullessa tiesin, että tiskit odottavat, ja nyt tässä pari tuntia erinäisiä asioita säädettyäni ja kissojen mouruamista kuunneltuani olen saanut lietsottua itseni siivoamisen sijaan ennemminkin tilaan, jossa haluaisi juosta kotoa pois.

Tämä testi taisi olla aika typerä.

Paksu poika laulaa

Näin tuossa videon brittien Talent-kisasta, jossa semmonen paksu poika laulaa kaverinsa kanssa oopperameiningillä lyöden tuomarille ja yleisölle jauhot suuhun. Poika alkaa vieläpä laulamaan aluksi tahtia liian aikaisin ja kaikki näyttää katastrofilta, mutta kun laulu alkaa, niin koko sali nousee seisomaan huutoaplodien kanssa.

Liikutuin. Onhan se hienoa, että ihmiset jäävät kiinni ennakkoasenteistaan ja joutuvat myöntämään, että kaunis laulu on kaunista laulua tulipa se minkänäköisestä ihmisestä hyvänsä.

Hieno asia ujolle pojalle, joka on koko ikänsä saanut kuulla lihavuudestaan, ja voisi kuvitella, että moni muukin ujo ihminen rohkaistuu olemaan oma itsensä ulkoisista paineista huolimatta.

Mutta toisaalta on hyvin hankala sanoa, että onko tuollainen Susan Boyle -ilmiö kokolailla hyvä asia. Ensiksikin paksu poika ei olisi saanut vastaavaa suosiota, jos hän olisi ollut Tomi Metsäkedon näköinen. Hänen suosioonsa liittyy aina jossakin määrin sääliminen. Laulat hienosti, vaikka olet.. Ja siinä on jotakin irvokasta, vaikka on ilman muuta hienoa ja tärkeää, että minkä tahansa näköinen ihminen voi olla tähti.

Toiseksi, television laulukilpailujen ikävin puoli lienee ylipäätäänkin se, että täydestä tyhjyydestä julkisuuteen nouseva henkilö rohkaisee lukemattomia muita ihmisiä kuvittelemaan, että heistä on samaan. Rohkaistumisessa ja yrittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ihmisiltä jää ymmärtämättä, että tuossa kyse on poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja/tai valtavasta määrästä työtä. Ja sinänsä on aivan sama mistä lähtökohdista kukakin tulee ja onko hän hyvä vai huono, mikäli ihmiset vaan nauttivat.

Optimistisesti ajatellen paksun pojan suosiossa voi nähdä rohkaisun kaikille itsestään epävarmoille ihmisille olla rohkeasti sitä mitä ovat. Pessimistisesti ajatellen tähteyden ihannointi vain korostuu, kun kuka tahansa ihminen kuvittelee pystyvänsä räjäyttämään konserttisalin ja youtuben, ja kun siinä onnistuu miljoonasta yrittäjästä vain yksi, niin lopputuloksena on 999 999 epäonnistunutta ja entistäkin epävarmempaa ihmistä.

Sekä formaatin viehätys että sairaus perustuvat siihen, että ohjelmaan halutaan todella huonoja ja todella hyviä. Hyvää viihdettä ja hyvää bisnestä, mutta ei muuta.

Boikottiin kaikki vittu

Protestoinnin ja vastarinnan ykkösvälineeksi tuntuu nousseen boikotointi. No, ehkä nettiadressit myös.

Jos jossain on vääryys, niin boikotilla hoidetaan homma. Mitä milloinkin. VR, kirkko, Kiina, McDonalds.

Uskon kyllä ostoboikottiin sinänsä, vähemmän rahaa vääriin kirstuihin, mutta boikotointi vaikuttaisi olevan aina jonkin yksittäisen tahon vastustamista, eikä niinkään tietynlaisten arvojen puolustamista tai pyrkimistä suurempiin muutoksiin. McDonaldsin boikotoijat voivat käydä Hesburgerissa. Ja vaikka noiden yritysten toiminnassa on ymmärtääkseni hyvinkin suuria eroja joiden väliin boikotointirajan saa vedettyä, niin ylipäätään boikotoinnissa on usein kyse oman imagon luomisesta.

Kun kuulee uutisia Venäjän homolainsäädännöstä tai vaalivilpeistä, niin helposti tulee ajatelleeksi, että en enää ikinä matkusta Venäjälle, pitäköön tunkkinsa. Näinkö sitä maailmaa todella muutetaan? Kuinka paljon Venäjällä mahdetaan itkeä tulemattomuuttani?

Arki nappaa

Yksi kaveri tuossa totesi, että hän tarvitsee alkoholia aika ajoin, koska sen avulla voi rentoutua kunnolla. Olin itsekin sattumalta samana päivänä tullut ajatelleeksi, että humalassa pystyy joskus harvinaisen stressittömään olemiseen, se on vähän samoin kuin kuumeessa, eli silloin antaa itselleen luvan ottaa rennosti, koska ei siinä olotilassa pysty tekemään mitään kuitenkaan.

En tiedä kummemmin faktoja alkoholin haitoista, joten en viitsi ruveta nyt spekuloimaan sellaisista, mutta kohtuukäyttönä ainakin vaikuttaa siltä, että humala on tietynlainen loma.

Miksi ihmiset kaipaavat niin paljon rentoutumista ja lomaa? Ihan yhtä lailla humalaa kuin ulkomaanmatkaa. Joskus tuntuu, että tuollaisten arjen vastapainoksi tehtävien asioiden odottelu määrittää koko elämää. Onko se arki oikeasti niin kurjaa?

Voi tietty olla, että ihminen tarvitsee tietynlaisen balanssin työn ja huvin välille ollakseen onnellinen, mutta jotakin aika irvokasta siinä on, että sinnitellään töissä väkisin ja odotellaan viikonloppuvapaata tai kesälomaa.

Minun on tietenkin helppo arvostella, kun tämänhetkinen arkeni muodostuu vapaamuotoisesta laiskottelun ja huvittelun yhdistelmästä, ja työnteko tuntuu yhtä lailla lomailulta, kun pääsee tekemään mukavia asioita mukavien ihmisten kanssa mukaviin paikkoihin. Ymmärrän kyllä, että oma työnkuvani ei vastaa millään tavalla ns. normaalin työssäkäyvän arkea, enkä ole koskaan sellaista arkea kokenutkaan, mutta silti täytyy hämmästellä sitä, että kuinka ihmeessä ihmiset jaksavat elää elämiään, jos onnellisuus asuu aina siellä arjen vastapainoksi tehtävissä asioissa.

Ja hassua on, että itse tässä tilanteessa ennemminkin kaipaisi tuollaista rutiininomaista arkea. En minä tiedä montako päivää jaksaisin iloita vakituisista työajoista, mutta ideatasolla se kuulostaisi mahtavalta.

Nostalgiat peruttu

Nyt on pakko todeta se, että eilen kirjoittamani nostalgisointia käsittelevä teksti osoittautui tänään vääräksi. Olin tuossa toissakesänä kuukauden Lapissa tekemässä erästä projektia, ja minulla oli autossa mukana ainoastaan Screamin' Jay Hawkinsin Somethin' Funny Goin' On -levy, jonka olin saanut käsiini juuri ennen pohjoiseen lähtöä.

Laitoin levyn tänäaamuna soimaan ja tuli niin hurjia flashbackeja pohjoisen maanteiltä, että on kyllä sanottava, että näemmä tuo trippailu onnistuu uudemmillakin muistoilla.

Eipä muuta. Hitto, voisin ruveta kirjoittamaan aina seuraavana päivänä vastineen edellisen päivän kirjoitukselle.

Nostalgiatragedia

Jos kuuntelen peruskouluaikojeni suosikkiyhtyeitäni kuten Nirvana, Metallica, Kingston Wall ja Jimi Hendrix, koen valtavaa nostalgiaa. Sitä suorastaan tuntee itsensä hyvin nuoreksi. Yksittäiset kappaleet ovat pureutuneet tunnemuistiin. Esimerkiksi Nirvanan Aneurysm assosioituu ala-asteen puutyötunnille, Metallican Devil's Dance todella voimakkaasti erääseen aurinkoiseen talvipäivään noin vuodelle 1998, Kingston Wallin I'm Not The One Ristijärven Pappilanrannan uimarannalle ja Jimi Hendrixin Castles Made of Sand yhdeksännen luokan toukokuun viimeisten viikkojen koulumatkojen pyöräilyyn.

Aivan samalla tapaa lukion ensimmäiseltä ja toiselta luokalta on joitakin tarkkoja mielleyhtymiä, jotka palaavat aina hyvin selkeinä, kun kuuntelen kappaleita. Taraf de Haïdouksin Dumbala Dumba vie Generaattorin saliin, YUP:n Leppymättömät talviaurinkoiselle Kajaanijoen sillalle, Pekka Strengin Kesämaa Linnan lukion portaikkoon ja Liisa Tavin Vaeltava sydän alkusyksyn mahjong-tuokioon Louhikadulle erään keltaisen puutalon kellariin.

Mutta johonkin niille main tuollaiset tarkat assosiaatiot ja nostalgiaryöpyt loppuvat. Sain Joanna Newsomin Ys-levyn muistaakseni kevättalvella 2007 ja muistan kuunnelleeni sitä autossa Ristijärven raitilla, ja oli pakko pysäyttää auto hetkeksi tien laitaan, kun kuulosti niin hyvältä, mutta nyt äkkiseltään en muista muita vastaavia muistoja lukion jälkeiseltä ajalta, joihin kappaleet yhä linkityisivät.

Kyse ei ole siitä, ettenkö enää vaikuttuisi, sillä vaikutun yhä musiikista jatkuvasti ja voimakkaasti. Se on vaan jotenkin muuttunut. Voi olla, että jossain vaiheessa oli kuullut jo niin monenlaista, ettei enää samalla lailla saanut uusista asioista niin suuria elämyksiä. Siis sellaisia elämyksiä, jotka tuntuvat muuttavan elämän suunnan. Kun taas voin täysin vakavissani sanoa, että kolmosluokalla c-kasetilta kuultu Smells like teen spirit muutti minun elämäni peruuttamattomasti.

Voi myös olla, että nostalgisten tuntemusten syntymiseen vaaditaan tietty määrä vuosia väliin, ja että näissä esimerkeissä nyt hieman sekoitan asioita, sillä ehkä varhaisissa suosikeissani on kysymys ylipäätään ensimmäisistä musiikin myötä tulleista suuremmista tunnetiloista ja Joannan kohdalla kyse on siitä, että vastaan sattui vaan tulemaan jotain niin upeaa, etten ollut aiemmin enkä sen koommin parempaa kuullut. Ihminen voi muistaa hetken, jolloin oppi ajamaan polkupyörää ilman apurattaita, tai hetken, jolloin meni naimisiin, mutta niissä muistoissa on kuitenkin aika iso ero.

Sanotaan, että ihminen kokee olevansa kotoisin sieltä, missä hän asui 15-vuotiaana. Ehkäpä aivan samoin toimii musiikki. Tarkoitan sitä, että ei voi tulla enää uutta Metallicaa, joka aiheuttaisi minulle samanlaisia tuntemuksia, nuoruuden tuntemukset ovat uniikkeja. Ja tähän ehkä perustuu se, miksi tietty kansanosa kaihoaa Metallican 80-luvun levyjä tai tietty kansanosa kaihoaa Beatlesia: Ne ovat tulleet aikaan, jolloin kyseiset henkilöt ovat olleet nuoria ja vastaanottavaisia.

No. Hieman minua kuitenkin harmittaa, että en oikein muista lukion jälkeisiä vuosia samalla tapaa musiikillisessa mielessä. En pysty sanomaan tarkkaan mitä olen kuunnellut vaikka asuessani Porissa 2006-2007. Minulla on tosin sikäli aika hyvä muisti, että jos katselen levyhyllyäni, niin pystyn muistamaan hyvin usein ostopaikan ja -ajan tarkkaankin, mutta jos ajattelen vaikka muutaman vuoden takaista gangsta-rap -innostustani, niin en kyllä osaa sanoa, että onko siitä kaksi, kolme vai neljä vuotta, kun taas YUP:n Leppymättömät ostin Tammikuussa 2004 Kajaanin Anttilasta.

Siinä on jotakin kaunista, että voi ponnahtaa jonnekin vuoteen 2002 laittamalla jonkin kappaleen soimaan. Nuoruuden lähde ja kuolemattomuuden ihanne?

Kevyttä kelailuapa vaan

Eräällä ystävälläni ja kollegallani on tapana toistella jatkuvasti: "Taiteessa on olennaista, että tuntuuko, ja jos tuntuu, niin kuinka paljon."

Tämän voisi tavallaan sanoa myös siten, että keskinkertaisuus on pahinta. Teos on onnistunut, mikäli se herättää tunteita, puolesta tai vastaan.

Olen toistellut vastaavanlaisia mantroja itselleni lukioiästä asti. Ja vaikka lauseen taustalla olisikin taiteilijan tarvetta perustella itselleen miksi tekee taidetta, josta kukaan ei nauti, niin siinä on varmasti paljonkin perää, että taiteen olennaisimpia tarkoituksia on tuntua joltakin ja herättää jotakin tuntemuksia ja ajatuksia.

Muutama vuosi sitten aloin hieman karsastamaan ajatusta, en oikein tiedä edes mistä se lähti. Ehkäpä kyse on minulle ominaisesta tarpeesta kääntää mielipiteeni aika ajoin päälaelleen ja suhtautua perustettomallakin kriittisyydellä omiin pinttyneisiin ajatustapoihini.

Kuulin tänään pizzeriassa radiosta Haloo Helsingin kappaleen Maailman toisella puolen. Olen kuullut sen silloin tällöin aiemminkin jostakin, mutta koska en kuuntele radiota, niin en oikein ole perillä tuollaisista populaarikulttuuriasioista. Kappale ei herättänyt minussa mitään muita ajatuksia kuin sen, että se on hyvä (tämä pohdinta alkoi vasta hieman myöhemmin). Se edustaa minun näkökulmastani tavallaan kaikkea mahdollista keskinkertaisuutta, mutta voi pojat, että se on hyvä laulu. En kuullut tarkkaan mistä siinä lauletaan, mutta kertosäkeen melodia on niin hyvä, että olen nyt tässä kolmisen tuntia miettinyt sitä.

No, tästä voisi ajatella, että tuo musiikkihan nimenomaan herätti minussa voimakkaita tunteita, kun sitä edelleen pohdin. Totta. Tuon esimerkin myötä tarkoitinkin sitä, että musiikin pyrkimyksenä ei tarvitse olla vallankumous, jotta vallankumous syntyisi. Oletan, että biisin kirjoittanut henkilö on jonkin biisilinnaviikonlopun aikana pyrkinyt vaan tekevän kertosäkeen, joka saisi musiikkituottajan innostumaan. Mutta yhtä kaikki hän on tehnyt aivan loistavan kappaleen.

Rupesin sitten bussiin hypättyäni miettimään tuota aivan alussa lainaamaani lausetta. Tajusin, että musiikin kuluttajana etsin hyvin usein musiikkia, joka ei varsinaisesti tuntuisi yhtään miltään. Toki levyhyllyssäni on lukuisia levyjä, joita rakastan yli kaiken, mutta jos mietin hetkiä, jolloin pistän kotona levyn soimaan, niin yleensä en halua kuunnella musiikkia, joka herättäisi minussa valtavan suuria tunteita tai ylipäätään tunteita. Radiota en pysty kuuntelemaan, koska se herättää minussa negatiivisia tunteita.

Haen usein katseellani levyhyllystä nimenomaan sitä keskinkertaista musiikkia, mikäli siis musiikin laatukriteerinä on tunteiden herättäminen. Olen mielialoiltani hyvin herkästi ailahteleva henkilö, enkä kovinkaan usein halua saada musiikista tai muustakaan taiteesta mitään suuria tunne-elämyksiä, sillä koen ihan kyllin laajan tunnekirjon normaalin bussimatkan aikana. Siksi ajatuksia tai tunteita herättävä musiikki on usein hyvin raskasta kuunneltavaa.

Tietenkin kuuntelen mielummin hyvää kuin huonoa musiikkia, mutta olen huomannut, että yleensä suurin tunne, jota kaipaan on juurikin sellainen kuin tänään pizzeriassa koin. Että ompa hyvä melodia.

Tulin myös ajatelleeksi aika syvällisen filosofisesti musiikkia, ja jos nyt ajattelen tätä tilannetta, kun istun kalsarit jalassa olohuoneen matolla lauantai-iltana kuunnellen jotakin artistia, jonka nimeä en edes muista, niin kaiuttimista raikuva musiikki yhdistää tämän ympärilläni olevan tilanteen. Se on tietynlainen liima. Minä, kissat ja tavarameri jaamme tämän saman tunnelman, jota musiikki osaltaan luo, ja omalla tavallaan se on aivan äärimmäisen arvokasta ja ainutkertaista, vaikkei se sen kummempia tuntemuksia minussa herätäkään.

Eli ehkäpä lopputulemani on se, että musiikki on jo itsessään hieno asia.

Parta

Kirjoitin tuossa vähän aikaa sitten siitä, kuinka ihminen unelmoi ja haaveilee tulevaisuudesta niin kauan, kunnes on kyllin vanha haikailemaan ja muistelemaan menneitä.

Olennaisimpana ajatuksena oli se, että ihminen ei koskaan tunnu olevan tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Tai ehkä voi olla tyytyväinen, mutta siltikin ajatellaan, että tulevaisuudessa tulee olemaan paremmin tai että menneisyydessä oli paremmin.

Tuossa aamulla partaa ajaessani olin tympeissäni. Olen täysin kyllästynyt ajamaan parran kerran päivässä. Minulla ei edes ole mikään maailman huikaisevin parrankasvu, mutta kuitenkin sellainen, että aamulla höylätty sänki alkaa illalla tympimään. Sitten muistin kuinka teinipoikana parrankasvun yltymistä oikein odotti ja toivoi, koska se oli jotenkin miehistä ja aikuismaista, että joutui ajamaan partaa.

Eli odotin jotakin, jonka saatuani olen tympeissäni, ja haaveilen, ettei sitä olisi.

Joku voisi toki ajatella, että miksipä ei nauttisi elämästä ja antaisi parran kasvaa vapaasti ja huolettomasti, mutta kun en ole vähääkään innostunut partahommista enää.

Onko tämä nyt täydellinen vertauskuva sille, että joku saatuaan kaksi lasta ja omakotitalon haaveilee paluusta villiin nuoruuteen?

Veri on vettä sakeampaa

Luin Greg Graffinin kirjan Anarkia = Evoluutio. Greg Graffin tunnetaan parhaiten Bad Religionin laulajana, mutta hän on myös evoluutiobiologi, ja kirja oli kokolailla kiinnostava. Siinä liikutaan kiinnostavasti ristiin tieteen ja taiteen maailmassa.

Siinä oli yksi erityisen kiinnostava juttu, joka meni jotakuinkin niin, että 2000-luvun alkupuolella oli tehty joku tutkimus, jonka mukaan muutama vuosituhat eteenpäin kaikki maailman ihmiset ovat minulle sukua, mikäli saan jälkikasvua. Tämä ei tietenkään koske eristyksissä eläviä heimoja, mutta muualla maailmassa, jossa ihmiset liikkuvat ja risteytyvät, näin tapahtuu. Ihmisten jälkikasvut risteytyvät niin voimakkaasti, että muutaman vuosituhannen päästä kantaisä on sukua kaikille maailman ihmisille. Jälkeläisten määrä kasvaa eksponentiaalisesti, minkä vuoksi jokaisen ihmisen jälkeläisten määrä on usean sukupolven jälkeen valtava, ja sukulaisuussuhteet kasvavat valtaviksi, mikäli ei seurata pelkkää isälinjaa. Minkä vuoksi tässä ei ole oikeastaan kysymys olettamuksesta, vaan matemaattisesta faktasta, joka vaatii toteutuakseen vain sen, että ihminen saa jälkikasvua, ja jossain vaiheessa joku muuttaa paikasta toiseen.

Saman teorian mukaan tutkijat olettivat, että muutama tuhat vuotta ennen meitä eläneet ihmiset ovat sukua meille kaikille. Julius Caesar tai Kongfutse. Tai Jeesus ja Magdalan Maria, mikäli he saivat lapsia, kuten Dan Brown väittää.

Melko kiinnostavaa.

Meikä

Oman persoonan tarkkailu on hämmentävää puuhaa. Sitä luulee tuntevansa itsensä läpikotaisin, mutta silti joutuu jatkuvasti yllättymään.

Aiempi käsitykseni itsestäni on perustunut sille, että olen sekä hyvässä ja pahassa äärimmäisen rehellinen, suora ja naivi. Minusta näkee heti, jos valehtelen, enkä ole oikein ikinä oppinut olemaan ihmisille mukava ja kohtelias, mikäli satun olemaan vähänkin huonolla tuulella. Ailahtelen myös ääripäiden välillä nopeasti, ja suollan ailahtelujen tulokset ympärilleni vailla kykyä sensuuriin. Ja mielestäni minulla ei ole ollut eri persoonia eri ihmisten kanssa toimiessa. Olen myös ajatellut, että olen vaikkapa pukeutumis- ja puhetyyliltäni hyvin omapäinen ja luonnonlapsi. Että en varsinaisesti tee mitään valintoja minkään asian suhteen, vaan kaikki vaikutteet soljuvat ja tulevat ulos sellaisena kuin sattuvat tulemaan.

Suurelta osin kaikki tämä pitää edelleenkin paikkaansa, mutta huomasin tuossa asian, joka hämmensi minäkuvaani. Olen ruvennut käyttämään sanaa meikä. Kun muutin 15-vuotiaana Kajaaniin, niin pidin meikää täysin typeränä tapana puhua ja assosioin sen pelkästään Kajaanin Hokin nuuskahuulisiin b-junnuihin. En missään nimessä suostunut käyttämään sitä sanaa, koska se ei kuulunut omaan luontaiseen sanavarastooni, ja pidin sitä kaikin puolin halveksittavana.

Nyt kun olen asunut muutamassa muussakin kaupungissa, niin olen huomannut napanneeni sieltä vaikutteita mukaani, esimerkiksi paljon slangisanoja. Mutta hämmentävintä tässä on itselleni se, että en käytä meikää kotikielessäni. Ehkä joskus äärimmäisen harvoin saattaisin vitsillä sanoa kotona itseäni meikäksi, mutta se olisi poikkeuksellista. Sen sijaan esimerkiksi lavalla ollessani käyttäisin sitä sanaa hyvinkin luontevasti.

En ole tehnyt mitään tietoista valintaa asian suhteen. Muistan jossain vaiheessa fiilisteltyäni meikää ja alkaneeni hiljalleen käyttää sitä, mutta se on tapahtunut hyvin luonnollisesti jonkinlaisen vitsailun kautta, ja edelleenkin käytän sitä ehkä pääasiassa vitsaillessa ja vouhottaessa. Mietin kuitenkin, että olenko vaivihkaa ja vahingossa tullut luoneeksi itselleni jonkinlaisen erillisen julkisen persoonan, joka käyttäytyy ja puhuu eri tavalla kuin kotiminäni?

Olen kyllä kokenut, että jollakin tavalla esimerkiksi lavalla ollessani karrikoin itseäni ja esiinnyn, mutta se kaikki on kuitenkin omasta persoonastani lähtöisin. Että olen oma itseni, mutta yritän olla vähän ulospäinsuuntautuneempi ja energisempi ja mikä nyt mihinkin esiintymistilanteeseen sopii. Mutta olen huomannut, että astuessani lavalta pois se lavalla olemisen tapa ei oikeastaan muutu miksikään, vaan sompailen menemään itseni karikatyyrinä, ainakin kaikissa tilanteissa, jotka jotenkin liittyvät taiteilijuuteeni tai isommassa joukossa vietettyyn sosiaaliseen elämään.

Enkä vähääkään koe esittäväni mitään, vaan pyrin aina olemaan täydellisen oma itseni joka tilanteessa, sillä kuten jo alumpana totesin, kohdallani feikkaaminen ja valehtelu paistaa läpi räikeästi. Hämmentäväksi tilanteen tekee se, että jos koko ajan kokee olevansa sataprosenttisesti oma itsensä, ja silti on käytökseltään ja vaikkapa puhetyylivivahteiltaan kaksi erilaista persoonaa, niin onko silloin väistämättä jotakin muuta kuin oma itsensä, ainakin osan aikaa?

Ehkäpä on niin, että ihmisellä on monia puolia. Ainakin uskon, ettei itseäänkään voi tuntea läpikotaisin. Ja vaikka kuinka päättäisi olla vaikkapa kainuulainen tai jotakin muuta väkisin ja olosuhteista välittämättä, niin sitä väistämättä muuttuu ja kehittyy hiljalleen. Oman persoonallisuuden kontrollointi on ehkäpä aika väkivaltaista puuhaa. Vaikka uskonkin, että monenlaisia moraalisia päätöksiä ihmisen on syytä tehdä, niin ylipäätään sellaiset päätökset, että "olen iloinen ihminen" tai "tästä lähtien tulen kaikkien kanssa toimeen" ovat mahdottomia päätöksiä. Ihmisen persoonassa ja sen kehityksessä on aina suurensuuri hallitsematon sattuman osuus mukana, joten ei kannata päättää persoonansa suhteen muuta kuin, että meikä on meikä.

Life is so life

Yleensä ihminen haaveilee tulevaisuudesta, ajattelee futuurissa, kunnes on niin vanha, että alkaa muistelemaan menneitä, ajattelemaan imperfektissä. Kuulemma.

Ei ehkä ihan noin yksiselitteisesti, kyllähän sitä moni parikymppinen muistelee kaiholla lapsuuttaan tai keski-ikäinen haluaisi olla jälleen 18-vuotias. Mutta ilmeisesti ylipäätään nuori ihminen muodostaa ajatteluaan hyvin voimakkaasti sen kautta, mitä hän haluaa tulevaisuudelta. Yksittäisinä asioina voi olla kyse mopokortista, täysi-ikäisyydestä, omasta talosta, perheestä, hyvästä työpaikasta tai jopa eläkkeelle pääsystä, mutta myös isommissa kuvissa ajatellaan asioita esimerkiksi sitä kautta, että missä haluaisi elämänsä olevan vuoden tai viiden vuoden päästä. Mutta jossain vaiheessa ihmisestä tulee vanha. Ja silloin aletaankin muistella, kaivata, katua ja kaihota.

En muista mistä tästä luin, mutta kuulemma suurimman osan ajatusmalli toimii karrikoidusti elämänkaaren aikana näin. Enkä muista, että oliko kyse ainoastaan länsimaisista ihmisistä, mutta tässä pohtiessani käsittelen nimenomaan tätä meidän kulttuuriamme.

On vähän huvittavaa, että pitkä elämä on ihanne samaan aikaan, kun suuri osa elämästä vilahtaa tulevaisuuden odotteluun, ja ne muutamat ylimääräiset vuosikymmenet, jotka länsimainen terveydenhuolto meille suo, kuluvat muisteluun ja pohtimiseen, että olisikohan se ja se pitänyt tehdä toisin.

Pitäisiköhän olla joku laki, joka määräisi ihmiset kerran vuodessa täyttämään itsearviointilomakkeet. Sitten joku taho, vaikka Kela, kävisi ne läpi ja kertoisi ihmisille mitä kaikkea hienoja asioita kukin on saanut aikaan. Jokaisen olisi pakko löytää tietty määrä onnistumisia ja parannettavaa edellisen vuoden ajalta tai joutuisi vaikka vankilaan. Tai passi vietäisi. Tai lyötäisi kymmenen prosentin nihkeän tyypin lisävero. Tai laitettaisi purkka tukkaan.

Tai jos ei nyt nuin virallista ja vaivalloista järjestelmää, niin ainakin presidentti voisi arvojohtajana olla joka ilta televisiossa sellaisen "Varokaa heikkoja jäitä!" -tyyppisen lyhyen kehotuksen kanssa sanomassa, että käykääpä kaikki ennen nukkumaanmenoa läpi ne asiat, joita olette saaneet tänään kokea ja olkaa niistä kiitollisia.

Mitä Titanicilla todella tapahtui

Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen yksiavioisuus on kehittynyt samoihin aikoihin, kun ihminen on alkanut viljelemään maata.

Sitä ennen on eletty laumoissa, jonka jäsenet ovat paritelleet keskenään, ja lapsista on huolehdittu yhdessä. Tästä oli paljon todisteita, ja esimerkiksi naisen kyky useisiin orgasmeihin johtuu siitä, että sen myötä naiset ovat jaksaneet paritella useiden miesten kanssa peräjälkeen, mikä on ollut suvunjatkamisen kannalta paras vaihtoehto, sillä terveimmät ja vahvimmat siittiöt ovat hedelmöittäneet munasolun.

Tämä tutkimus oli sikäli minusta aika kiinnostava, että se todistaa sen, ettei ihminen luonnostaan ole yksiavioinen. Että jos nykyistä parisuhdeihannetta peilataan muinaisaikoihin, niin tilanne on hyvinkin epäluonnollinen.

En kuitenkaan vähääkään usko siihen, etteikö nykyihminen voisi olla hyvinkin luontevasti yksiavioinen. En tiedä johtuuko se päähämme iskostetusta mallista vai mistä, mutta ihmisten kanssa keskusteltuani olen kokenut, että tuossa mielessä onnellisimmat ovat olleet nimenomaan ne, jotka elävät vakaassa ja perinteisessä parisuhteessa. Toki kyse voi olla tosiaankin myös siitä, että se on kulttuurimme luoma ihanne, ja vakaan parisuhteen saavuttaneet kokevat onnea myös siksi, että se on oikein. Ja vastavuoroisesti vapaana laukkailevat sielut omatunnon tuskia siitä, että se on väärin. Tavallaanhan meneväisen sinkkuihmisen elämä on hyvinkin lähellä sitä, mitä laumaelämä on ollut, tosin ilman yhteistä vastuuta jälkikasvun hoitamisesta ja sitä kautta syntyvästä kiinteämmästä yhteydestä. Mutta varsinaisesti ainakaan länsimaisessa kulttuurissa ei tuollaista muinaista mallia ole ensinkään.

Fyysistä evoluutiota tapahtuu koko ajan, sehän on selvää, ja älyllistä kehitystä myös, mikä johtunee siitä, että saamme jatkaa siitä mihin edellisen sukupolven kehitys on jäänyt. Mutta kiinnostavaa tässä mielestäni on se, että evoluutiota tapahtuu myös ihmisen luonteessa.

Uskoisin, että rakkaudessa ja seksuaalisuudessa on kysymys hyvin vähän rationaalisesta toiminnasta. Toki on paljon ulkopuolelta tulevia normeja, joiden mukaan moni haluaa kulkea, mutta ihmisen sisällä syntyvät mielihalut ovat varmaan aika primitiivisiä. Tai no, primitiivinen on nyt ehkä väärä sana. Sanotaan ei-älyllisiä ja ei-kulttuurisia.

Alun alkaen kahden ihmisen parisuhde ei ole ollut luonnollinen malli, ja nykyään se on ihmisille selvästikin jo jokseenkin luonteva. On toki monia ihmisiä, joille se ei näytä olevan millään tavoin luonnollinen, ja yritykset osua nykyihanteisiin ovat kuin köyttä työntäisi. Mutta selvästi on myös ihmisiä, joille nykyihanne on luonteva, ja se todistaa sen, että evoluutiota tapahtuu myös ihmisten luontaisten halujen ja vaistojen saralla.

Ja se on myös yleisemmin aika lohdullista. Kehitymme hiljalleen alkukantaisesta raakalaisesta poispäin. Monilta osin selvästikään emme ole vielä kaukana, mutta joka tapauksessa ihmisluonto voi evoluution myötä muuttua.

Kuninkaalliset onnittelut

No ei nyt sentään, vaikka Prinsessa Victorialle syntyi lapsi.

Uutisointi maailman kuninkaallisista on mielestäni uutisarvoltaan kaikista lähimpänä nollaa. En keksi mitään järkevää perustetta sille, miksi kukaan olisi kiinnostunut, mutta niin vain tuntuu olevan. Joku kaveri taivasteli, että sataa Vickan-uutista vastasi yksi uutinen Lähi-Idän tilanteesta.

Rupesin sitten kuitenkin asiaa pohtimaan hieman objektiivisemmin. Nuo vauvauutiset olivat minun mielestäni tyhjänpäiväisintä hevonpaskaa sitten uutisten prinssi Albertin pikavisiitistä.

Mutta jos tätä ajattelee ihan siltä kantilta, että millä tavalla maailma muuttuu paremmaksi, niin tapahtuuko se niin, että näennäisesti onnellisille suomalaisille keskiluokkaisille tarjotaan kuvia sodan jalkoihin jääneistä orpolapsista? Kuinka moni tekee asialle jotakin ja kuinka moni ahdistuu ja vittuuntuu? Ja mitä uutinen uudesta kuninkaallisvauvasta aiheuttaa? Onko ihmiset sitä lukiessaan onnellisia?

Onko se iltapäivälehdistön funktio valistaa kansaa? On tietenkin ihan paskaa, että lehdistö perustuu silkkaan rahastukseen ja sensaatiohakuisuuteen, minkä avulla ihmiset tietyllä tapaa manipuloidaan kiinnostumaan milloin mistäkin, mutta jos ei ajattele sitä, niin onko tärkeämpää, että esimerkiksi minä olen koko ajan tietoinen ja tarkkaan kärryllä maailman kriisitilanteista vai että saan nenäni eteen tyhjänpäiväisiä uutisia onnellisista asioista?

En jaksa uskoa, että maailma muuttuisi, jos iltapäivälehdet toitottaisivat joka ikinen aamu nälänhädästä. Työpäivän jälkeen ruokakaupan kassajonossa hikoileva perheenäiti on vittuuntuvassa olotilassa, ja lehtitelineestä huudettu valistus ja agitointi siinä vaiheessa aiheuttaisi ehkä sen, ettei lehteä ostaisi, eikä haluaisi miettiä hankalia asioita vähääkään.

Uskon ylipäätään siihen, että maailmanparantajien ongelmana on huono tilannetaju. Jos haluaa käännyttää ja valistaa ihmisiä, niin se pitäisi tehdä silloin kun he ovat onnellisia ja alttiita innostumiselle.

Joo

Känniset taidekeskustelut, ah.

Illalla puhuin pitkät tovit erään vanhan tuttavan kanssa taiteen tekemisestä, ja omasta muuttuneesta suhteesta siihen.

Lyhyesti sanottuna tiivistäisin oman suhtautumiseni siten, että aikoinaan halusin, että kaikki kuulijat ja kokijat valaistuisivat ja heidän elämänsä muuttuisi taiteeni vuoksi, ja tekemiseni oli myös ehkä suoremmin agitoivaa ja ajatuksia syöttävää, kun taas nykyään pyrin ennemminkin siihen, että lopputulos kuulostaisi ja/tai näyttäisi ja/tai tuntuisi hyvältä.

Totesin keskustelun lopussa väsyneenä vahingossa, että "Jospa joku joskus jossain vaikuttuu.", ja nyt tässä lipsaustani pohtiessa tuntuu, että ehkäpä tuo juuri on sitä mitä toivon.

Aiemmin ehkä myös teki taidetta hieman enemmän itseään varten. Tai en nyt tiedä onko se vähän väärin sanottu. Taidetta teki, koska halusi muuttaa maailman, ja uskoi, että taiteella se myös muuttuu, mutta sitä synnytti jotenkin henkilökohtaisimmista tarpeista kuin nykyään.

Tein viitisen vuotta sitten levyn, joka on kyllä mielestäni erittäin onnistunut kokonaisuus, ja moni tuntuu pitävän siitä kovastikin. Mutta jos mietin jälkikäteen sitä tekoprosessia, niin kyllähän se aika lailla terapian korviketta on ollut. On iloinen sattuma, että muutkin ovat saaneet siitä levystä jotain, mutta tekstit ovat hyvinkin sisäänpäinkääntyneitä pohdiskeluja, joiden funktio on ollut käsitellä ongelmallisia ja traumaattisia asioita, jotka on aiemmin jättänyt käsittelemättä. Myöskin sävellyksellisesti kyse on hyvin henkilökohtaisista asioista ja niiden purkamisesta ja ratkomisesta.

Kuten sanottu, hienoa, että se on kaikessa epämääräisyydessään auennut monille hyvinkin vaikuttavana kokemuksena, joten ei auta olla kuin onnellinen ja kiitollinen, mutta nyt pohdinkin nimenomaan silloista tekotapaani, joka on lähtenyt ainoastaan henkilökohtaisista tarpeista, omien ongelmien ratkaisusta ja jonkinmoisesta taideagitaatiosta.

Ja vaikka tekemisen lähtökohta on ollut hyvin henkilökohtainen, jopa itsekäskin, niin sitä jotenkin ajatteli ja toivoi, että tämä on nyt niin kovaa tavaraa, että ihmisten taidekäsitys ja suhtautuminen maailmaan ja kaikkeen muuttuu. Että nämä ongelmani ovat nyt niin tärkeitä, että varmasti tuon ratkaisun muidenkin ongelmiin. Ja että tämä käsitykseni hyvästä musiikista on ehdottoman oikea. Sellaista kummallista epäsuoraa lähetystyötä.

Nykyään se menee jotenkin enemmän niin, että pyrkii tekemään asioita, joista ihmiset voisivat nauttia. Ja tietenkin tekemiseen suhtautuu aivan yhtä tosissaan kuin aina ennenkin, mutta sellainen agitointi ja valistus on karissut matkan varrella. Ajattelen, että oikein hieno homma, jos joku saa tekemisestäni jotain iloa tai ajatusvirtaa, mutta tehdessä haaveilen oikeastaan vain siitä, että jospa tästä tulisi mahdollisimman hyvä.

Onkohan tämä nyt vähän suttuisesti ja epämääräisesti ilmaistu ajatus?