Joo

Känniset taidekeskustelut, ah.

Illalla puhuin pitkät tovit erään vanhan tuttavan kanssa taiteen tekemisestä, ja omasta muuttuneesta suhteesta siihen.

Lyhyesti sanottuna tiivistäisin oman suhtautumiseni siten, että aikoinaan halusin, että kaikki kuulijat ja kokijat valaistuisivat ja heidän elämänsä muuttuisi taiteeni vuoksi, ja tekemiseni oli myös ehkä suoremmin agitoivaa ja ajatuksia syöttävää, kun taas nykyään pyrin ennemminkin siihen, että lopputulos kuulostaisi ja/tai näyttäisi ja/tai tuntuisi hyvältä.

Totesin keskustelun lopussa väsyneenä vahingossa, että "Jospa joku joskus jossain vaikuttuu.", ja nyt tässä lipsaustani pohtiessa tuntuu, että ehkäpä tuo juuri on sitä mitä toivon.

Aiemmin ehkä myös teki taidetta hieman enemmän itseään varten. Tai en nyt tiedä onko se vähän väärin sanottu. Taidetta teki, koska halusi muuttaa maailman, ja uskoi, että taiteella se myös muuttuu, mutta sitä synnytti jotenkin henkilökohtaisimmista tarpeista kuin nykyään.

Tein viitisen vuotta sitten levyn, joka on kyllä mielestäni erittäin onnistunut kokonaisuus, ja moni tuntuu pitävän siitä kovastikin. Mutta jos mietin jälkikäteen sitä tekoprosessia, niin kyllähän se aika lailla terapian korviketta on ollut. On iloinen sattuma, että muutkin ovat saaneet siitä levystä jotain, mutta tekstit ovat hyvinkin sisäänpäinkääntyneitä pohdiskeluja, joiden funktio on ollut käsitellä ongelmallisia ja traumaattisia asioita, jotka on aiemmin jättänyt käsittelemättä. Myöskin sävellyksellisesti kyse on hyvin henkilökohtaisista asioista ja niiden purkamisesta ja ratkomisesta.

Kuten sanottu, hienoa, että se on kaikessa epämääräisyydessään auennut monille hyvinkin vaikuttavana kokemuksena, joten ei auta olla kuin onnellinen ja kiitollinen, mutta nyt pohdinkin nimenomaan silloista tekotapaani, joka on lähtenyt ainoastaan henkilökohtaisista tarpeista, omien ongelmien ratkaisusta ja jonkinmoisesta taideagitaatiosta.

Ja vaikka tekemisen lähtökohta on ollut hyvin henkilökohtainen, jopa itsekäskin, niin sitä jotenkin ajatteli ja toivoi, että tämä on nyt niin kovaa tavaraa, että ihmisten taidekäsitys ja suhtautuminen maailmaan ja kaikkeen muuttuu. Että nämä ongelmani ovat nyt niin tärkeitä, että varmasti tuon ratkaisun muidenkin ongelmiin. Ja että tämä käsitykseni hyvästä musiikista on ehdottoman oikea. Sellaista kummallista epäsuoraa lähetystyötä.

Nykyään se menee jotenkin enemmän niin, että pyrkii tekemään asioita, joista ihmiset voisivat nauttia. Ja tietenkin tekemiseen suhtautuu aivan yhtä tosissaan kuin aina ennenkin, mutta sellainen agitointi ja valistus on karissut matkan varrella. Ajattelen, että oikein hieno homma, jos joku saa tekemisestäni jotain iloa tai ajatusvirtaa, mutta tehdessä haaveilen oikeastaan vain siitä, että jospa tästä tulisi mahdollisimman hyvä.

Onkohan tämä nyt vähän suttuisesti ja epämääräisesti ilmaistu ajatus?

Hop

Silloin, kun minä vietin lukioikäisen nuoruutta Kajaanin kaupungissa, niin kuuluin ilmiselvästi hippiporukkaan. Se ei ollut mitenkään valtavan suuri joukkio, mutta joukkiopa kuitenkin. Pitkiä tukkia ja värikkäitä vaatteita, kyllähän te tiedätte.

Viime vuosina on jotenkin vaivihkaa käynyt niin, että Helsingissä hipit on korvannut hipsterit. Toki en tiedä yhtään millaista Helsingissä oli vuonna 2004, mutta kun näittä viittä vuottani Helsingissä muistelen, niin minusta jotenkin tuntuu, että hippimuoti on muuttunut asteittain kohti hipsteriyttä.

Hippeys ja hipsteriys on minun mielestäni hyvinkin eri asiat. Hipsterillä on graafiset lasit, pillifarkut ja ironiset viikset, ja hän istuu mbarin ikkunapöydässä juomassa jotakin hyvä ja erikoista kahvia. Hipsteri on eräänlainen askel hipistä kohti kokoomuslaista, hipsteri on ehkä jonkinlainen elitistihippi. Arvomaailma on ehkä hyvin samankaltainen, mutta joku sellainen tyylikkyys ja kiireisyys ja tärkeily siihen kuuluu eri tavalla.

Molemmat ovat usein yhtä lailla feikkejä, mutta ehkä voisi myös ajatella hippeyden olevan hieman enemmän aate kuin taas hipsteriys on muoti-ilmiö. Hippi lähtee Intiaan, koska haluaa valaistua, ja koska lähteminen on mahdollista. Hipsteri lähtee Berliiniin, koska se on coolia, ja mahdollista. Ero on hiuksenhienohko, mutta ero kuitenkin.

En tiedä kumpaan kastiin itse kuulun, vai kuulunko kumpaankaan.

Mutta niin! Oikeastaan koko pohdinta lähti siitä, että tajusin tuossa Kauppakatua tallatessa, että Kajaanissa ei ole hipstereitä. Hippejäkin vain vähän, mutta se tämän kaupungin nuori liberaali kansanosa tallustelee haaremihousuissa ja tukka takussa aivan kuten vuonna 2004.

Ja voi miten hienoa se minusta on! Ihanaa suorastaan! Tulee oikein nuoruus mieleen.

Junatsetti

Kun olen tullut junalla Kainuuseen, niin Iisalmen jälkeen olen useasti istunut vaunussa yksin. Jos en yksin, niin joka tapauksessa väki vähenee reissun edetessä rutkasti. Se on tietenkin luonnollista, sillä suurin osa reissaajista matkustanee Helsingin ja jonkun pohjoisemman paikan väliä, joten tottahan toki juna matkan edetessä tyhjenee.

VR on myöskin pilannut maineensa viime vuosina aika tavalla. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään positiivista aikoihin. Liput on kalliita, yöjunat lakkautettu ja aikataulut myöhässä.

Mietin vaan joskus tuossa junamatkan viimeisen piinaavan tylsän tunnin aikana sitä, että mikä kumman juttu se on, että kainuulaiset valittaa junavuorojen lakkautuksista ja syrjäseutujen syrjinnästä, ja samaan aikaan matkustavat itse mielummin autolla.

Minä olisin itse valmis asettamaan ties mitä rajoituksia yksityisautoilulle ja tekemään joukkoliikenteen vaikka ilmaiseksi, mutta kun tämä maailma nyt tällä hetkellä tuntuu toimivan siten kuin toimii, niin tilanne on aika yksinkertainen: Jos matkustajia ei piisaa tarpeeksi, niin vuoroja lakkautetaan. Joten, lippujen hintojen kalleuden tai yleisen protestoinnin vuoksi autoiluun siirtyneet eivät tee kuin hallaa joukkoliikenteelle. Sellainen protesti ei tule kuulluksi, siitä seuraa vain se, että VR:n tyypit katsoo matkustajamäärien olevan entistäkin alhaisemmat, ja se tarkoittaa joko vuorojen karsimista tai lipunhintojen nostamista, tai molempia.

Että kun pieni ihminen marmattaa vääryyksistä, niin kannattaa myös hetki aina tuumata omia puuhiaan.

Järistystä hä

Mikäli ymmärrän oikein, niin maanjäristykset menevät sillä tavalla, että vääntö mannerlaattojen välillä lisääntyy koko ajan, ja kun se kasvaa kyllin suureksi, tulee maanjäristys ja mannerlaatat liikahtavat uuteen asentoon.

Minulla on ollut elämäni aikana aika ajoin hyvin hankalia vaiheita, ja olen tässä miettinyt, että ovatko ne maanjäristyksen kaltaisia muutoksia.

Olin aikanaan äärimmäisen skarppi. Muistin kaikki menoni, olin aina ajoissa ja minulla oli tarvittavat tavarat mukana. Minulla oli myös suuri luottamus omaan tarkkuuteeni, sillä sen kummempia tsemppaamatta hommat oli hanskassa.

Nuo piirteet eivät varmaan ensisijaisesti kuulu yleisiin taiteilijan ominaispiirteisiin. Ne ovat minun tapauksessani ilman muuta kotikasvatuksen myötä tulleita ominaisuuksia. Viimeistään Helsinkiin muutettuani huomasin olevani tavoiltani melko kummajainen, sillä esimerkiksi ajoissa oleminen ei oikein kuulu täällä tapoihin.

Tuossa muutama vuosi sitten kävin melko syvissä vesissä monien asioiden vuoksi, ja sen jälkeen olen ollut skarppiuden suhteen aivan toisenlainen jäbä. Matkakortin hävitän 3-4 kertaa vuodessa, pankkikortin vähintään kerran vuodessa, avaimet jää jatkuvasti kotiin sekä kännykät, ipodit ja muut ties mihin.

Ajattelin aluksi, että alamaissa olevalla ihmisellä hajamielisyys on täysin luonnollista. Että ei hoksaa tai jaksa tai halua keskittyä asioihin. Pohtii muita asioita, ja ajattelemattaan toheltaa omat selkärangasta tulevat rutiinitkin.

Nyt se elämänvaihe on kaukana takanapäin, mieli on freesi ja kepeä, mutta pahvipäisyyteni on ja pysyy. Eli teoria siitä, että hajamielisyys johtuisi muiden asioiden pohdinnasta, näyttäisi olevan väärä.

Mietinkin, että voikohan olla niin, että lapsena syntynyt ja oikeastaan koko opiskeluajan ympäristön myötä mukana kulkenut tietty vaatimustaso ja jatkuva aikataulujen mukaan meneminen on pitänyt yllä skarppia minäkuvaa, vaikka mieli on salaa taustalla homssuuntunut. Hajamielisyys on hiljalleen kytenyt ja itänyt, mutta oletus omasta skarppiudesta on pitänyt skarppiutta yllä kuin lumelääke. Ihmismielihän toimii hyvin kummallisilla tavoilla, ja parantumattomaksi oletettuja tauteja on parannettu siten, että potilaalle on valehdeltu tämän saavan lääkettä, joka parantaa.

Sitten kun kerran se oma skarppius on livennyt, niin oma persoona on muovaantunut kuin maanjäristyksessä. Vuosikausia kyteneet voimat ja väännöt pyörähtivät rytinällä kohdalleen.

Viime viikolla taas hukkasin avaimet ja kännykän, vaikken ollut alakuloinen, kiireinen taikka ylikierroksilla. Olen tässä odotellut, että milloin palaudun ennalleni, mutta ehkäpä sitä ei tapahdu. Ihminen muuttuu. Something's lost but something's gained in living every day.

Kaikki sellainen populaarimusiikkiin viittaaminen ja sillä fiilistely on tavallaan vähän kornia, mutta tulipa tässä pohtiessa päähän tuo lainaamani englanninkielinen lause Joni Mitchellin Both Sides Now -kappaleesta. Se on ihan mahtava biisi, jonka Joni teki joskus 60-luvulla, ja siinä käsitellään elämää hämmentävän hienosti ja kauniisti, ja muutama vuosi sitten Joni levytti sen vanhana ja monenlaista nähneenä uusiksi. Tämä ei nyt ihan sataprosenttisesti liity tämän bloggauksen aiheeseen, enkä toivottavasti ota linkkailua tavakseni, mutta tässäpä teille vanha neiti Mitchell viihteellisten jousien säestyksellä toteamassa hienoja asioita elämästä:

http://www.youtube.com/watch?v=aCnf46boC3I

Vääryys

Eilen oli ilmeisesti päivä, jolloin Kela peri opintotukia takaisin liikaa tienanneilta. Ainakin lukuisista vihaisista statuspäivityksistä päätellen.

Vähänhän tuo raivoaminen huvitti. Siitä nyt voi olla montaa mieltä, että onko Kelan perimä korko kohtuuton vaiko ei, tai siitä, että onko opiskelijoiden tulorajat oikealla tasolla vai ei.

Se minua huvittaa, että syy takaisinmaksuun on valittajissa itsessään. Ei Kela ole tehnyt asiassa mitään virhettä, se toimii säädösten mukaan kylmän matemaattisesti. Ihmiset itse mokailevat tulojensa kanssa ja pitävät tilannetta suurena oikeusmurhana ja riistona.

Moni on ehkä tietämätön rajoista, moni vaan liian laiska ottamaan asioista selvää. Yhtä kaikki, jos ei hoida hommia, niin on turha valittaa.

Noloa.

Kiipeilyä

Kävin eilen seinäkiipeilemässä. Siellä hallissa oli 27 metriä korkeita seiniä, joista osa vielä kallistui jyrkästi eteenpäin. Itse kiipesin seiniä, jotka olivat ehkä reilun kymmenen metriä korkeita, eikä ja kulmaltaan varsin tasaisia ja helppoja.

Vyötärölle kiinnitetään valjailla sellainen vaijeri, joka on turvana putoamista vastaan ja lopuksi sen varassa laskeudutaan takaisin alas.

Kiipeily tuntui aluksi melko kuumottavalta, mutta kun sai tolkutettua itselleen sen, ettei siinä olekaan hengenvaarassa, niin siitä pystyi lopulta nauttimaan suuresti.

Jotenkin luonnostaan käy niin, että kun yrittää epätoivoisesti saada otetta inhottavan muotoisista ja liian pienistä ulokkeista kymmenen metrin korkeudessa, niin ajatustoiminta fokusoituu pelkästään siihen. Seinissä on monenvärisiä ulokkeita vierekkäin, mutta reitit koostuvat aina ainoastaan yhdenvärisistä. Oli kummallista tajuta aina jälkikäteen, että vaikka oli tosi hankalassa tilanteessa, ja suuren epäuskon vallassa, niin silti ei oikein edes nähnyt niitä erivärisiä. Kaikki keskittyminen oli jännityksen myötä siinä, että pääsisi ylös oikeita ulokkeita pitkin.

En muista milloin olisin ollut yhtä tiukasti keskittynyt ainoastaan yhteen asiaan. Olen aiemmin pitänyt lenkkeilyä mahtavana mielen tyhjentäjänä, mutta juostessa mieli tyhjenee hitaan huuhtoutumisen ja aaltoilun kautta, mieleen tulee vaan uusia kepeämpiä asioita tiukkojen pohdiskelujen tilalle. Mutta kiivetessä ei ollut päässä mitään ylimääräisiä ajatuksia, ja se oli mahtava kokemus.

Minä tuumailen ja puuhailen koko ajan montaa asiaa päällekäin, mikä lopulta haittaa ihan kaikkea. En oikein osaa tyhjentää mieltäni missään tilanteessa, joten tuo kokemus oli uusi ja hieno.

Kiipeilyn todellisuuteen ajautuminen näkyi myös siinä, että pukuhuoneeseen kävellessä yritin väsymyksen vuoksi varata painoani vaijerin varaan, kunnes horjahdin ja tajusin, etten ole hetkeen enää ollut kiinni vaijerissa.

Kiiski

Kun minä olin kolmannella luokalla, niin Ristijärven pahikset kuunteli Nirvanaa ja Apulantaa. Muut kuunteli esimerkiksi Pandoraa.

Minä kuuntelin myös Nirvanaa ja Apulantaa, mutta ennen kaikkea Metallicaa. Oli kyllä muitakin ihmisiä, jotka siitä piti, mutta ainakin omassa tuttavapiirissä olin ainoa, jonka mielestä Metallica oli kaikista paras yhtye.

Minulla on ollut aina taipumusta olla musiikkimieltymyksissä vastarannan kiiskenä. Se nyt tuskin on kaltaiselleni änkyrälle taidelukion kasvatille mitenkään poikkeuksellista, mutta huomasin vastikään, että diggailu/diggailemattomuus syntyy aidoista tunnereaktioista, eikä tietoisesta muiden vastustamisesta.

Lukiossa minulla oli vaihe, jolloin kuuntelin aika lailla kaikkea mahdollista uutta. Olin Ristijärvellä elänyt niin suppean tarjonnan keskellä, että nähdessäni maailman olevan täynnä kaikenlaista musiikkia ryntäilin joka puolelle haalimaan kaiken mahdollisen. Muistan vihanneeni täydestä sydämestäni ainakin Norah Jonesia ja Rajatonta, koska ne edustivat minulle jotain kummallista kompromissia ja yleisön kosiskelua. Olin täysin ulkona silloisesta populaarikulttuurista, ja minulle sitä edusti kaikki sellainen mitä musiikkilukiossa pidettiin yleisesti hyvänä musiikkina, ja se aiheutti minussa voimakkaita vastareaktioita ja inhotusta.

En myöskään tullut tutustuneeksi mihinkään populaarikulttuurin klassikoihin. En Ristijärvellä ollut kuullut juurikaan Michael Jacksonia tai Whitney Houstonia, jopa Beatlesia. Ja koska lukioaikana olin kiinnostunut lähinnä sellaisesta, jota pidin uutena ja tutkimattomana, niin kyseiset artistit jäivät minulle täysin tuntemattomiksi.

Kuuntelin ja hamstrasin etenkin kaikkea Balkanin materiaalia, mutta myös mitä tahansa kummallista. Hollantilaista vampyyrimusiikkia tai nepalilaisten munkkien murinaa. Mutta joka tapauksessa se johtui siitä, että olin äärimmäisen kiinnostunut löytämään jotakin uskomattoman hienoa. Ostin hirveästi levyjä ja osa niistä oli aivan hirveätä sontaa, mutta yritin löytää niistä jotakin suurta totuutta taiteen tekemisestä. Siihen aikaan jaoin musiikin ehkä jaotuksella uusi ja vallankumouksellinen vastaan tylsä, taantumuksellinen ja populääri.

Porissa vietetyn vuoden aikana kuuntelin ja treenasin tosi paljon jazzia. Olin oikeasti todella innoissani jostain Coltranen Giant Stepsistä. Sielläkin osasyynä oli varmasti se, että opiskelijatovereideni keskuudessa jazz ei ollut mikään ykkösjuttu. Minä istuin kahdeksan tuntia treenikopissa soittelemassa jazzlevyjen kanssa. Koin, että jazz on vapautta ja energiaa. Saatoin fiilistellä jotakin symbaalisaundia tuntikausia.

Kun tulin Helsinkiin, niin kyllästyin jazziin ihan täysin. Kuuntelen sitä edelleen joskus, mutta en ole vähääkään kiinnostunut sen soittamisesta. Koen jazzin aivan äärimmäisen konservatiivisena ja elitistisenä musiikkityylinä. Ympäristöni muuttui jazzille myönteiseksi, minusta tuli anti-jazz.

Täällä asuessa tapahtui hiljalleen jonkinlainen täyskäännös. Ympärillä oli ihmisiä jotka soittivat kaikenlaista musiikkia. En ollut koskaan aiemmin ollut paikassa, jossa muut ihmiset tykkäisivät soittaa vaikkapa juuri jazzia, tai progea. Koulussa oli workshoppeja ties minkämoisista kansanmusiikin lajeista. Olin aina taistellut niiden tyylien diggaamisen kanssa tuulimyllyjä vastaan, enkä juuri koskaan ollut saanut soittaa kenenkään kanssa haluamaani musiikkia. Kun sitten ympäristö muuttui myönteisemmäksi ja helpommaksi, aloin menettää kiinnostustani niihin, ja innostuin Jaakko Tepon tai N.W.A.:n kaltaisista artisteista, joilla ei ole mitään tekemistä minkään taiteellisuuden tai korkeakulttuurin kanssa. Eikä kukaan tuttavapiiristäni kuunnellut niitä.

Suuri rakkauteni Balkania kohtaankin on jotenkin vähän hiipunut, kun nykyään joka juttuun tungetaan kebab-komppi ja haitari.

Kiinnostavaa tässä on mielestäni se, että tyylien vaihtelut ovat aina syntyneet tunnereaktioiden kautta, eikä päätöksistä olla tykkäämättä siitä, mistä ympärillä tykätään. Voi aivan hyvin olla, että mieleni toimii juurikin niin, että se saa minut olemaan vastahankaan, mutta tietoisia päätöksiä muiden mieltymysten vastustamisesta en muista ikinä tehneeni. Olen aina diggaillut siitä, mikä on tuntunut hyvältä, mutta kummasti ne näyttävät vaihtelevan ympäristön mieltymysten mukaan.

Mietin, että voisiko olla niin, että haluan löytää artistini itse. Muistan, kun tässä jokunen vuosi sitten kaveripiirini innostui Fleet Foxesista, ja itsekin ostin niiden levyn, mutten jotenkin sitten jaksanutkaan siitä innostua, vaikka se kuulostikin aika hyvältä. Ei vaan tuntunut missään. Mietin, että olisinkohan innostunut siitä, mikäli olisin törmännyt yhtyeeseen jotakin muuta kautta.

Mutta toisaalta taas useimmat minulle tärkeimmät artistit, esimerkiksi Joanna Newsomin, olen tainnut löytää muiden ihmisten suosittelun kautta.

Sinänsä on hienoa, että tekemieni täyskäännösten ja loputtoman uuden tutkimisen myötä olen löytänyt valtavasti hienoja artisteja, joihin en olisi muuten törmännyt. Ja nyt kun tässä on muuttunu tämmöseksi lepposaksi kotihupsuksi, niin ei tule enää ajauduttua mihinkään kinastelutilanteisiinkaan.

Mutta sitä kuitenkin vähän myös kaipaisi semmoista, että Jacksonin tai Houstonin kuollessa voisi ottaa osaa joukkosuremiseen. Tai että voisi juosta etunenässä flow-lippuja ostamaan Björkin takia.

Musiikissa on paljon erilaisia voimia. Yksilötasolla saan tosi suurista tunteista kiinni, ja on kyllä myös monia hetkiä, että on jonkun toisen ihmisen tai muutaman ihmisen kanssa intoillut jostakin, mutta sellainen suuren joukon voima minulla on kokonaan kokematta. Ja siitä olen vähän harmissani.

Soittokunta ja soittokunto

On jännä miten tässä parin vuoden aikana valmistumisen jälkeen on ajatutunut hiljalleen siihen tilanteeseen, että on aika vähän tullut soitettua uutta materiaalia. Bändien kanssa kyllä tekee uutta, mutta sekin on omaehtoista sikäli, että jutut kehittää itse. Että haasteellisen materiaalin haasteetkin ovat lopulta itse asetettuja.

Nyt tuossa pitkästä aikaa soitin täysin itselle uudenlaista materiaalia, ja huomasin, että jopas on muuttunut oma soittajuus. Muistan aiemmin olleeni esimerkiksi nuottien lukemisessa aika hyvä, ja myöskin uuteen tyyliin tai tekotapaan sopeutuminen oli aiemmin helppoa. Mutta nyt kun teki pitkästä aikaa jotakin itselle täysin ennenkokematonta, niin oli aika hämmentynyt olo. Ja se tuli ehkä juurikin jostain sellaisesta, että oletti osaavansa tietyt asiat tosi hyvin, koska oli aiemmin osannut, mutta kun ne sitten tuntuivatkin haasteellisilta, niin mieli löi paniikkijarrua.

Soittotaito taantuu, jos ei soita. Näemmä myös sopeutumiskyky taantuu, jos ei joudu sopeutumaan.

-----

Eilen oli A-Studiossa pitkä ja tunteisiin vetoava reportaasi varuskuntien lakkautuksista. Päällimmäisenä jäi mieleen jonkun komentajan sotilaille kurkku suorana huutama "Hyvää lomaa!", se oli herkkää ja toi varmasti lomafiiliksen.

Puolustuspoliittisiin kysymyksiin en halua ottaa kantaa, koska en tiedä asiasta mitään, ja olen siitä huolimatta kovasti puolueellinen, mutta reportaasi keskittyi suurelta osin sotilassoittokuntiin, joita myös ollaan lakkauttamassa useita.

Voi olla, että olen väärässä, mutta ymmärrykseni mukaan sotilaiden eläkeikä on alle viidessäkymmenessä, tästä joku komentaja eilisessä ohjelmassa puhuikin. Soittokunnissa on toki ymmärtääkseni soittajina myös freelanceja tiettyjen periodien mittaisilla sopimuksilla, mutta joka tapauksessa käsitykseni mukaan soittokunnassa ikänsä soittava soittaja pääsee eläkkeelle alle viisikymppisenä. Jos tästä on jollakin parempaa tietoa, niin kertokaa ihmeessä.

Olipa tätä eläkemahdollisuutta tai ei, niin pidän silti hyvin absurdina sitä, että joku Karjalan prikaatin trumpetisti oli tippa linssissä televisiossa valittamassa sitä, että on talo juuri vaimon kanssa laitettu talo, eikä nyt tiedetä mitä tehdä, kun musiikin alalta on niin vaikea saada töitä. Argumenttina oli esimerkiksi se, että kun kaupunginorkestereihin saa hakea myös ulkomaalaiset, niin taso on todella kova, eikä niistä tahdo löytyä töitä.

Ok, se on aina jonkinmoinen tragedia, että ihmisiä jää työttömäksi, ja ensimmäinen reaktioni katsoessa oli aito myötätunto.

Mutta. Oikeista töistä taikka sotilastöistä en todellakaan ymmärrä mitään, mutta musiikista ja muusikkona olemisesta ymmärrän jotakin. Noin periaatteessa on ihan hienoa, että isoja orkestereita olisi olemassa pitkin Suomea. Ja vaikka julkisen tuen suhde on aivan naurettava, niin on ihan ymmärrettävää, että kaupunginorkestereiden tai soittokuntien kaltaiset orkesterit eivät voi tulla toimeen omillaan. Ja on hienoa, että on ollut olemassa taho, joka on järjestänyt musiikkia ties mihin iltamiin ja vanhojentansseihin. Elävän musiikin kannalta soittokuntien lakkauttaminen on varmasti huono homma, sillä se supistaa maakuntien musiikkitarjontaa kovasti.

Mutta kysyntä ja tarjonta kohdannevat jatkossakin. Mikäli alueilla tarvitaan big bandia, niin sellainen sinne syntyy, ehkäpä UMO:n kaltaisille orkestereille tulee lisää kysyntää, ja maahan syntyy muutama maakunnissa kiertävä orkesteri.

Uutisessa oli mielestäni kyse lähinnä henkilökohtaisista tragedioista, jotka ovat seurausta siitä, että sotilassoittajat elävät tilanteessa, joka on taiteen tekemisen kannalta luonnoton. Soittokunnissa soittajat saavat kuukausipalkkaa. Heillä ei ole tulosvastuuta siinä mielessä kuin muusikoilla yleensä. Tehtävä on tulla paikalle ja soittaa homma pois kuleksimasta. Painetta kehittymiselle ei ole. Jos musiikkia ajatellaan työnä ja toimeentulona, niin he ovat täysin poikkeuksellisessa asemassa (kuten myös kaupunginorkesterien soittajat).

Taide on kuulkaa omalla tavallaan ihan saatanan vakava asia. Sitä kuuluu tehdä aina tosissaan. Siinä mielessä tosissaan, että sen eteen tulee aina tehdä parhaansa. Se riittää tai ei riitä, mutta lopputulos on se, mikä ratkaisee. Siinä mielessä pidän täysin oikeutettuna sitä monen taiteilijan tilannetta, että työn laatu ratkaisee toimeentulon. Se on henkisesti raskasta, ja keskiluokkaisen elämän perusrakennuspalikoiden hankkiminen on hankalampaa kuin ns. normaalien ihmisten, mutta paskalle taiteelle ei ole mitään tarvetta. Se on yhtä tarpeetonta kuin ydinjäte. (Ehkäpä minkä tahansa alan paskasti tehty työ on turhaa, mutta niistäpä en oikeastaan osaa sanoa mitään.)

Sen vuoksi vastustan ehdottomasti sitä, että taiteessa on virkoja. Opetustyön ja ammattiorkestereissa toimimisen tulee käytännön vuoksi ilman muuta olla kuukausipalkallisia töitä, mutta niidenkin tulisi mielestäni olla aina määräaikaisia, ja esimerkiksi vuoden välein tulisi tarkistaa tilanne ja pitää yllä sitä, että taiteilijan täytyy pysyä vireänä tekijänä. Orkestereissa kiinnityksillä olevien kaltaisille vapaamatkustajille ei pitäisi suoda mahdollisuutta laitostua ja taantua.

Mikäli itse saisin joskus jonkun kuukausipalkkaisen viran, niin työnkuvan kiinnostaessa ottaisin sen vastaan tietenkin mielihyvin, mutta pitäisin äärimmäisen tärkeänä sitä, että pitäisin itseni koko ajan liikkeellä. Tämä taide on todellakin niin vakava asia, että jokainen, jolle kyse on ensisijaisesti asuntolainan maksamisesta voisi painua helvettiin.

Olenkin sitä mieltä, että vaikka on tosiaan paska homma, että julkinen tuki orkestereille painottuu Suomen mittakaavassa jatkossa yhä epätasaisemmin, niin soittokuntien lopettaminen on monilta osin oikein hieno asia. Hyvälle musiikille on aina kysyntää, ja mikäli soittokunnissa on hyviä ja innokkaita soittajia, niin heillä on loistava mahdollisuus käyttää alueensa musiikillinen tyhjiö hyödyksi.

----

Kolmas asia:

"Joko toisten vahingoittaminen on väärin, jolloin jumala on tarpeeton, tai toisten vahingoittaminen hyväksyttävää, jolloin jumalan kehotukset ovat erheellisiä." sanottiin yhdessä kirjassa.

Kepeät aamuterveiset

Olen aina karsastanut harjoituksissa yhteisiä lämmittelyjä. Kuorotreenien äänenavauksia tai teatteritreenien yhteispomppimisia ja leikkejä. Olen kuvitellut, että kyse on laiskuudesta, mutta nyt kun tuossa pitkästä aikaa sellaiseen osallistuin, niin ymmärsin, että niiden vastenmielisyys johtuu epämääräisestä käsityksestäni niiden luonteesta. Vaikka taidetta tekisi kuinka keveistä lähtökohdista ja huumorin kautta pelleillen, niin tekijänä koen siinä olevan aina jotakin todella arvokasta ja pyhää. Että kepeinkin perseily on samalla aivan äärimmäisen vakavaa. Kun sitten kuorotreenien alussa lauletaan porukassa jotakin laulunpätkiä, niin en osaa nähdä sitä vastaavalla tavalla tärkeänä. Eikä sen tarkoitus tietenkään olekaan olla tärkeää muuten kuin lämmittelymielessä, mutta minulle sen ongelma on se, etten kykene suhtautumaan siihen ns. oikeana tekemisenä, vaan on yhdentekevää osallistunko siihen vai en, joten se itse lämmittelyhyötykin jää vajaaksi.

--------

Nyt kun vakavat aiheet on käsitelty, on aika käsitellä kuolemaa.

Eilen muuan äärimmäisen herttainen kissanpentu joutui parantamattoman taudin vuoksi piikille. Kuolemahan täältä lopulta korjaa itse kenetkin, ei sitä koskaan lopulta voine epäreiluna pitää. Olipa kyse puolivuotiaasta kissasta, joka ei olisi mitenkään edes kyennyt pahoihin tekoihin tai Argentiinassa piilottelevista vanhoista natsikomentajista.

Olen pohtinut kuolemaa aika paljon jo lapsesta asti, koska se on lähipiirini myötä ollut monella tapaa läsnä elämässäni aina. Kuitenkaan minulla ei ole lähipiiristä kokemusta siitä mitä kutsuttaisiin luonnolliseksi kuolemaksi. Aina on lähdetty ns. liian nuorena, milloin syövän, oman käden tai toisen käden kautta.

Toki tiedän vanhuksia, jotka ovat kuolleet vanhuuteen, mutta ne ihmiset eivät ole olleet minulle läheisiä. Joten tunnepuolen omakohtaisen kokemukseni mukaan kuolema on aina ollut epäreilu ja ennenaikainen.

Ihminen (tai eläin) vaikuttaa elämänsä ajan maailmaan, muuttaa sitä. Kaikki mahdolliset pienet valinnat muuttavat maailmaa hieman. Kuollessa se loppuu, ei voi enää itse vaikuttaa mihinkään. Toki kuolleet vaikuttavat maailmaan toisten muistojen ja mielikuvituksen kautta. Vedotaan siihen, että "Hän olisi halunnut minun tekevän näin." tai nähdään ilmestyksiä ja enkeleitä. Sellaiseenhan tietenkin vaikuttaa kaikki se, mitä elämässään on tehnyt ja millaisen kuvan itsestään antanut, mutta kaikki tapahtuu kuitenkin lopulta henkiinjääneiden päissä.

Mutta jokainen olento on tekemisiensä tai tekemättä jättämisiensä kautta osa maailman historiaa. Tuskin merkittävä, mutta osa silti.

Kuoleman jälkeen tilanne on jäljelle jääneiden käsissä. Mitä haluamme nähdä. Näemmekö kissanpennun kuollessa sen, että se loi enemmän iloa ympärilleen kuin moni ihminen sadassa vuodessa vai epäreiluuden siitä, ettei sitä kyetty parantamaan. Ja koska kuolema on aina ehdoton ja lopullinen, niin kuolleen osalta vaikutus maailmaan loppuu, vaikka häntä ajattelisimmekin. Subjekti vaihtuu kuolleesta ajattelijaan. Eli tässä tapauksessa iloa tuottaneesta kissanpennusta minuun, joka sitä ajattelen.

Ja koska kaikilla tekemisillämme vaikutamme maailmaan, on läheisen kuollessa suorastaan velvollisuus kokea ennen kaikkea kiitollisuutta kuollutta kohtaan.

Kuolema ei ole epäreilu. Se vain on, ja se vain tapahtuu. Ja siitä eteenpäin kaikki on meidän käsissämme, joskin vaan toistaiseksi.

Kai tiesitte, että Haavisto on homo?

Kauheasti ei enää tätä jaksaisi, mutta.

Moni väittää, että tässä presidenttikilvassa Haaviston homoudella ei saisi olla merkitystä. Että sillä ei ole tekemistä presidenttiyden kanssa. Paskapuhetta, sanon minä.

Olen siis täysin puolueellinen Haaviston kannattaja, enkä näin ollen osaa tarkastella tilannetta objektiivisesti.

Presidentillä on toki työhön kuuluvia tehtäviä, joiden hoitamisen suhteen olen jokseenkin luottavainen kumpaankin ehdokkaaseen. Presidentti on myös arvojohtaja, joka voi mielipiteillään vaikuttaa kansakunnan asioihin.

Arvojohtajuuteen jollain tavalla linkittyy myös se, että koska presidentin olennaisin funktio on olla jonkinlainen henkilö, eikä niinkään jonkin alan erikoisosaaja, niin esiin tulee kaikista merkittävin ja oleellisin ero kahden ehdokkaan välillä. Toinen olisi kaikkea sitä, mitä perinteisen käsityksen mukaan presidentin tulee olla, ja toinen olisi taustojensa vuoksi täysin poikkeuksellinen presidentti maailmassa. Sivarius, kasvissyönti ja vihreys ovat myös osia tästä erikoisesta imagosta, mutta homous on se asia, jonka vuoksi Haaviston valinta voisi olla New York Timesin kannessa.

Niinistön valinta ei olisi muutos, vaikka pitkän demarikauden jälkeen tulisikin oikeistolainen presidentti, tai naisen jälkeen miespresidentti. Isossa kuvassa mikään ei muuttuisi. Mutta mikäli Haavisto valittaisiin, niin se olisi suoranainen vallankumous. Toinen juttu on sitten, että halutaanko ylipäätään sitä muutosta.

Haaviston valinta ei varmaankaan vaikuttaisi suoranaisesti kovinkaan paljon suomalaisten arkeen, koska presidentillä ei tosiaan sitä valtaa ole juuri lainkaan, mutta presidenttiytenä se olisi vallankumous. Vihreä homo presidenttinä. Se olisi valtava pommi sekä Suomessa että maailmalla.

Oletan Haaviston menettävän ääniä tosi paljon homoutensa vuoksi, ja kyse on nimenomaan siitä punaniskaisesta kansanosasta, jotka vitsailevat ruskean reiän ritareista. Heidän olennaisin ja kenties ainoa ero ehdokkaiden välillä on se, ettei Haavisto heidän mielestään ymmärrä mihin se slaikkari pitää laittaa. Ja toisaalta, mikäs siinä, jos heille se kerran on tärkein ihmistä määrittävä tekijä, ja toisaalta myös en tiedä kuinka moni suomalaisista haluaisi Suomen presidentin olevan maailmanlaajuinen puheenaihe ja suuri askel suvaitsevaisuuden puolesta.

Mutta joka tapauksessa minun mielestäni Haaviston presidenttiyden kohdalla on kysymys nimenomaan siitä, että hän on homo. Se kenties jopa ratkaisee vaalit, mutta luultavasti siksi, että homous on sairaus tai homot vittuun. Mutta olipa valinta mikä hyvänsä, niin lopputuloksen erona on se, että Suomella on joko hyvin tavallinen tai hyvin poikkeuksellinen presidentti, vaikkei vaalitenteissä heidän välilleen isoja eroja saatukaan.

Kiire

Kiire on sitä, että ihminen on väärässä paikassa.

Lausahdus löytyi aforismien aarreaitasta ja länsimaisen filosofian merkkiteoksesta eli tämän viikon Urheilulehdestä.

Hauska ajatus. Jos tuota nyt ajattelee konkreettisesti, niin kiiressä on fyysisellä tasolla täysin kysymys tuosta, se syntyy ainoastaan siksi, ettei ihminen ole siellä missä pitäisi.

Ja ylipäätäänkin, olipa syynä sitten epärealistisen suuri työtaakka tai pakkasten takia myöhässä olevat junavuorot, kiire syntyy siitä, että ihminen ei ole siellä missä hänen kuuluisi olla fyysisesti tai tehtäviensä osalta.

Joskus oli aika, jolloin lihavuus oli menestyksen merkki. Nykyään menestyksen merkki on ehkä ennen kaikkea kiire. Ihminen, joka syö kävellessään Picnicin patonkia ja kirjoittaa toisella kädellä sähköpostia on ulkoisesti tarkasteltuna kiireinen. Miksi ihminen söisi tai tekisi töitä kävellessään, ellei olisi kiireinen? Toki kyse voi olla oikean kiireen lisäksi myös imagokiireestä.

Asioiden haaliminen ei rajoitu materiaan, vaan kaikkeen tekemiseen. Pitää tehdä ja nähdä ja kokea. Olipa kyse sitten liikemiehistä tai hipeistä. Tuntuu, että aika on syytä määritellä kalenterimerkinnöiksi, jotta se saa merkityksen. Eipä toki kukaan liene aina ja iankaikkisesti kiireinen, mutta jollain tapaa siihen kiireeseen tunnutaan pyrkivän. Toki täysi kalenteri tarkoittaa luultavasti myös taloudellista toimeentuloa, eli kiire on kyllä kovastikin liitoksissa konkreettisen pääoman hankintaan, mutta jännää on se, että myös kaikenlaisen henkisen pääoman ja minkä tahansa slowdown-kokemuksienkin suhteen ollaan jotenkin kiireisiä. Varataan kalenterista viikonloppu joogaamiseen tai mitä ikinä.

Loma ja rentoutuminenkin kuuluu tehdä suunnitelmallisesti. Päätetään, että ensi helmikuussa minä lähden sitten Etelä-Amerikkaan. Tehdään kalenteriin merkinnät ja hahmotellaan lomankin aikatauluja. Vaikka tarkoitus olisi käyttää viikko yhdessä paikassa makoiluun, niin sekin määritellään tarkoitushakuiseksi lepäilyksi, tietoiseksi vastapainoksi sille arkiselle kiireelle.

Mutta jos makaa kotonaan muutaman viikon tekemättä mitään, niin se ei oikeastaan olekaan sitten ok, koska se on määrittelemättömyytensä vuoksi hukkaan mennyttä aikaa (tosin taiteilijahan ajattelisi tuollaisenkin ajan jonain eksperimenttinä ja jonkun hiton systeemin vastaliikkeenä). Ylipäätään on vähän kummallinen ajatus, että joku viettäisi nykyään parin viikon vapaan kotonaan. Vapaat jotenkin pitäisi viettää Berliinissä tai mökillä.

Ihanneihminen on liikkeessä ja matkalla johonkin. Vaikkei tietäisi määränpäätänsä, niin on ihailtavaa napata reppu selkään ja lähteä tien päälle. Luodaan se kiire. Ja vaikkei jossain maailman ääressä bussin kyydissä istuessa välttämättä koe oloaan kiireiseksi, pikemminkin päinvastoin, niin silti haaveilee olevansa mahdollisimman pian siellä jossakin, tietämättä yhtään missä se sijaitsee. Jossain on aina paremmat bileet, ja siksi on syytä pysyä kiireisenä niin reppureissauksessa kuin työelämässä.

Jos kiire on sitä, että ihminen on väärässä paikassa, niin onko kiireetön ihminen sitten oikeassa paikassa?

Itse koen olevani kiireetön sellaisissa tilanteissa, jossa ei hoksaa ajatella mitä kuuluisi tehdä seuraavaksi. Tällä hetkellä tilanne on vähän niin ja näin. Vietän tässä hidasta aamua kotosalla kaikessa rauhassa, mutta vilkaisen jatkuvasti kelloa, koska parin tunnin päästä täytyy olla toisaalla. Mutta usein kyllä kotona saavuttaa kiireettömyyden, ja toisaalta myös lavalla. Olisikohan kiireettömyys sitten tuollaista ajatuksen levollisuutta sen suhteen, että mitä minun kuuluu tämän jälkeen tai huomenna tehdä.

Luin tuon alun lausahduksen eilen, joten en ole kerennyt tarkkailemaan omaa käytöstäni nyt pitkällä aikavälillä, mutta äkkiseltään tuntuisi, että kiireettömyys liittyy vahvasti siihen, että on jossain tilanteessa tai paikassa, joka tuntuu luontevalta ja helpolta. Sinänsä hassua, että lavalla oleminen kuuluisi sellaisiin, koska tietyissä tapauksissa siellä pyrkii olemaan kaikkea muuta kuin oma itsensä.

Minä kyllä toisaalta myös nautin kiireestä. Täysi kalenteri on ihana asia, ja kiireisinä päivinä tuntee jotenkin olevansa paljon enemmän hengissä kuin muuten, aivot surraa ja uni maittaa. Kyllä tämä loppujen lopuksi minulle tuntuu luontevammalta kuin tuollainen loputon loma, mitä kissojen elämä ulkopuolisen silmiin näyttää. Että kaikessa rauhassa etsitään lämpöpatterin päältä se mukavin mahdollinen köllöttelypaikka ja sitten hiljalleen silmät vaipuu kiinni, kunnes on vaihtelun vuoksi aika etsiä uusi paikka.

Preesens

Kaarina Hazardin ja Raimo Summasen kirjassa Lätkä puhutaan siitä, että kaiken sen yksilö- ja joukkuetasolla treenauksesta, ruokavalion ja unirytmin tarkkailusta, joukkueen aiemmasta menestyksestä ja muusta aiemmin tapahtuneesta huolimatta kaikista oleellisin kysymys on aina "Ketäs meillä on tänään?".

Kaikki riippuu aina ensisijaisesti siitä ketä kulloinkin paikalla on, ja mikä on sillä hetkellä kulloisenkin tekijän tilanne.

Tämähän on täysin totta myös taidetta tehdessä. Kaikista oleellisin tekijä on kulloisetkin olosuhteet. Teatteria tehdessä kyse voisi olla esimerkiksi ryhmän koostumuksesta, esitystilasta ja vallitsevasta yhteiskunnan tilasta, ja päinvastoin vähemmän oleellisia tekijöitä esityksen kannalta on se mitä kukakin on aiemmin tehnyt ja mitkä kenenkin taidot on, ja missä halutaan olla vuoden kuluttua. Toki kaikki nuo vaikuttaa kaikkeen tekemiseen, mutta jos nyt ajattelen aivan sitä kaikkein olennaisinta.

Yksinkertaistaisin tämän niin, että kysymys on preesensistä. Joku sanoi joskus, että nuoret ihmiset elävät ajatuksissaan tulevaisuudessa, futuurissa, haaveilevat siitä mitä haluaisivat saavuttaa, lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Ja vanhat ihmiset elävät menneisyydessä, imperfektissä, muistelevat jo tapahtunutta ja miettivät mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä kaikkea jäi saavuttamatta.

Varmaan se ihanteellisin fokus tosielämässäkin olisi nykyhetkessä, mutta ainakin tuon kirjan ajatuksen myötä koin, että urheilun ja taiteen lainalaisuudet ovat tuolta osalta samat, nykyhetki on kaikista oleellisin tekijä, ja se määrittää kaiken.