Must be funny, I'm the richest girl

Tämä taloustilanne on mulle suurensuuri mysteeri. En tiedä aiheesta oikeastaan mitään, enkä jaksa itse asiassa kauheasti ottaa selvääkään.

Mutta mielestäni jotakin mätää tässä nyt täytyy olla. En juurikaan tiedä Kreikan tilanteesta tai joka puolella vellovan talouskurimuksen ratkaisuista yhtään mitään, mutta minua hämmentää ennen kaikkea se, että yli 50-vuotiaiden sukupolvi (tai ainakin suuri osa sen edustajista) saa palkkansa lisäksi ikälisiä ja muita bonuksia, mistä seuraa sellainen tilanne, että kun he ovat aikanaan ostaneen asunnon ja perustaneet perheen, ja muutamassa vuosikymmenessä kasvattaneet lapset maailmalle ja maksaneet asuntolainan pois, niin he ovat tilanteessa, jossa he tienaavat enemmän kuin koskaan ja samaan aikaan tarvitsevat rahaa vähemmän kuin koskaan, mikä tuo heille mahdollisuuden sijoittaa vaikkapa asuntoihin, joita vuokrata eteenpäin, ja antaa vuokralaisen maksaa asuntolaina pois.

Olen ajattelutavaltani tietyllä tapaa työ tekijäänsä kiittää- ja jokainen on oman onnensa seppä- osaston tyyppejä, enkä ainakaan varauksetta lähde liputtamaan esimerkiksi perustulon puolesta. Ja vaikken ihan tiedäkään millä perusteella ihmisen poliittinen väri määräytyy, niin lienen ilmiselvästä vasemmistolaisuudestani huolimatta tietyiltä osin selvästi oikeistolainen, enkä tosiaan kauheasti välitä marmattaa siitä, miten pienellä ihmisellä on niin pohjattoman kurjaa.

Mutta en millään keksi järkevää perustetta, että ihmisen tulot ovat kovimmillaan siinä vaiheessa, kun hän ei rahaa tulenpalavasti mihinkään tarvitse.

Käytännössä asia on seurausta varmaankin siitä, että ammattiyhdistysliikkeet ovat iät ja ajat hoitaneet hommansa huolella. Sekin lienee kaikille aivan päivänselvä asia, että ihmiset haluavat aina mahdollisimman paljon massia, ja ääriluterilaisessa maassa, jossa sotaveteraatin ovat jumalallisia sankareita, on hyvin helppo eettisesti perustella se, että vuosikymmeniä työssä raataneet alkavat saada parempaa palkkaa, eikä perusteeksi tarvita sitä, että tekisi työtään pätkääkään paremmin kuin alottaessa.

Mutta jos ihmetellään, että missä se kaikki raha luuraa, niin se luuraa suurten ikäluokkien henkilökohtaisessa omaisuudessa.

http://www.youtube.com/watch?v=fPK0g_O3DMc

Vivaldi

Minä se sitten pidän aivan tavattomasti vuodenajoista.

Odotan aina innolla ensilunta ja ensimmäistä ruohonleikkuria. Kesän ensimmäiset ukkoset on myös pieni juhlan paikka, ja kroonisena palelijanakin haluaisin joka talvi kokea yli kolmenkymmenen asteen pakkaset. Ensimmäiset silmut puissa tai ruskan värjäämät puut, ai että.

Kaupungissa (ja vähän etelässä ylipäätään) jää osa vuodenaikojen hienouksista monesti huomaamatta. Yksi vaikuttavimmista hetkistä on sellainen pysähtynyt pilvinen päivä joskus marraskuussa ennen ensilumia. Kaupungissa talot tekevät niin ison osan maisemasta, että lehdettömiä puita ei kauheasti välttämättä noteeraa, mutta vaikkapa Ristijärvellä sellainen näkymä on totaalisen alaston ja koruton.

En vähääkään pidä kylmästä tai kosteasta. Palelen lähes aina, ja jos aamulla tulee bussipysäkillä vilu, niin se ei välttämättä lähde koko päivänä pois, ellei pääse saunaan tai urheilemaan itsensä lämpimäksi. Mutta jotakin hirveän viehättävää pakkasessa, sateessa, tuulessa ja myrskyissä on. Ehkä olen romantikko kaikenlaisen dynamiikan suhteen, ja ensimmäinen hellepäivä ei tuntuisi missään, ellen olisi palellut sitä ennen kuukausikaupalla.

En ole koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, oikeastaan päinvastoin. Vaikka reissaamisesta pidänkin, niin matkoilla ollessa alan viimeistään viikon jälkeen kaivata jo kotiin. En oikeastaan ole varma mistä se johtuu, mutta ainakin osasyy on se, etten ole ikinä osannut täysin rentoutua ulkomailla. Kaikki on siellä niin kummallista, ja ruokakaupassa käyminenkin vaatii skarppaamista, jos haluaa löytää haluamansa asiat. Ja se ottaa pidemmän päälle voimille.

Mutta jos ajattelisi ihan ulkomaille muuttamista tai oikein pitkiä reissuja, niin ehkä suurin estävä syy olisi juuri Suomen vuodenajat. En minä halua lähteä talvea pakoon lämpimään, vaan mielummin vapisen topattuna täällä, jotta näen sen jumalaisen kaaren talvipäivän seisauksen ja kesäpäivän seisauksen välillä kokonaan.

Hallille lämimään

Ensin tuli Miesten vuoro, sitten Kovasikajuttu ja syksyllä Kuningas Litmanen.

Kaksi ensimmäistä olen nähnyt ja kolmasta odotan kuin kuuta nousevaa. Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee näkemykseni mukaan hyvin.

Miksi? No, leffat on toki tehty hyvin ja ammattitaidolla, mutta jos nyt ajattelee nuita aihealueita, niin onko mahdollista, että sellainen elokuva floppaisi, jossa suomalaiset miehet puhuvat tunteistaan saunassa? Tottakai se voisi, jos se olisi tehty tosi huonosti, mutta aihevalinta on väistämättä sellainen, joka kiehtoo lähes kaikkia. Aina on toki vastarannan kiiskiä ja ihmisiä, jotka vain pitävät eri asioista, mutta kyllähän sauna on suomalaiselle dokumenttielokuvalle kenties myyvin mahdollinen aihe. Se on myyttinen suomalaisen viisauden ja luonteen synnyinsija, ja kun siihen vielä lisätään suomalaisen miehen tunteet, mikä aiheena kiinnostanee jotakuinkin kaikkia suomalaisia miehiä ja naisia, niin lähtökohta on yksinkertaisesti niin kutkuttava, että mikäli elokuva onnistutaan tekemään hyvin, niin siitä tulee väistämättä loistava.

Ja aivan sama tilanne on elokuvassa Kovasikajuttu. Kehitysvammaiset soittavat punkia ja kiroilevat. Ja puhuvat tahtomattaankin juuri siitä, kuinka se pieni ihminen ei tässä maailmassa merkitse mitään. Sympatiaa, empatiaa, liikuttumista ja ärtymystä asioiden tilasta väistämättä.

Kuningas Litmasesta ei toki vielä pysty sanomaan juuri mitään, mutta kyseessä on Suomen mittapuulla käsittämättömän kuuluisa ja arvostettu ihminen, josta diggailuun liittyy sekä suuri huumorisävytteinen kansanliike littipeukkuineen että aito liikutus kaikista niistä lukemattomista läpisyötöistä, jonka tämä hiljainen ja persoonana tuntematon velho on vuosikymmenien aikana kentällä pistänyt.

Aiheet ovat siis äärimmäisen iskeviä, ajankohtaisia ja mediaseksikkäitä, ja nimenomaan sellaisella terveellä tavalla, että itsenäisyyttä ja omaa ajattelua arvostava ihminenkin voi ylpeänä kertoa liikuttuneensa. Aivan kuten itsekin tein. Itkin Miesten vuorossa välillä kuin pikkulapsi ja Kovasikajuttukin sai useaan otteeseen kyyneleet silmiin, ja sitä tapahtuu kohdallani elokuvissa aika harvoin.

Eli olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä tietynlainen populismi on hieno asia. Mikä voisi olla suurempi ansio suomalaiselle dokumentille kuin se, että lukematon määrä ihmisiä saapuu elokuviin ja liikuttuu näkemästään poikkeuksellisella tavalla? Sehän on vastaansanomattoman upea asia.

Ajan henki tuntuu olevan se, että ollaan ajan hermolla. Kansallisteatteri iski välittömästi kiinni television homokeskusteluun Homo!-oopperallaan, tai Mika Myllylän kuolemaan Kansanhiihdollaan. Se on ehkäpä aivan oikea tie, sillä uskon ihmisten muuttuneen tässä mediamyllyssä sellaiseksi, että aiheessa täytyy olla seksiä, jotta jaksamme vääntäytyä kotiluolistamme teattereihin.

Mutta jotenkin kyllä myös hieman harmittaa huomata, että niin moni hieno taideteos on tiukasti sidoksissa aikaan ja ympäröivään kontekstiin. Että muussa ajassa teos voisi olla tylsä ja tyhjä. Toki esitys on aina asioiden soppa joka on pyörre taiteen ja tosielämän välillä, ja ne ovat väistämättä rinnasteisia ja riippuvaisia toisistaan.

Mikähän se minun lopputulema nyt tässäkin kirjoituksessa sitten oli?

Tasavallassa tapahtuu

Jos Iltalehden kannen pääuutinen kertoo siitä, että Roman Schatz on istunut alasti Suomen lipun päällä, niin tavallaan voinee olla onnellinen siitä, että edellisenä päivänä ei liene sitten tapahtunut kauhean kamalia asioita.

Hop hepo

Palkkasoturit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, joilta ei edellytetä mitään muuta kuin sitä, että he hoitavat työnsä. Tunnesidettä tekemiseen ei tarvita, pikemminkin varmaan päinvastoin. Homma kuntoon ja rahat tilille, hyvin yksinkertaista.

Mitäpä jos ateisti tekisi lähetystyötä tai soittaisi gospelia? Tekisi työnsä hyvin, levittäisi sanomaa ja käännyttäisi ihmisiä, mutta ei itse uskoisi asiaan pätkääkään. Mikäli asia tulisi ilmi, niin luultavasti työtarjoukset seurakunnilta loppuisivat siihen, mutta olisiko se typerää hurskastelua, mikäli työ olisi hoidettu hyvin?

Taiteessa paasataan myös siitä, että sielun pitää olla mukana tai hommassa ei ole mitään järkeä, eikä lopputulos voi olla mistään kotoisin. Ajatelkaa, jos paljastuisi, että Ismo Alanko tai vaikka David Bowie olisivat vihanneet musiikkia koko ikänsä, mutta keksittyään kännipäissään sattumalta freesin tekotavan he päättivät hankkia elantonsa siitä, koska näkivät olosuhteiden olevan otolliset juuri sen kaltaiselle tekemiselle, mitä he rupesivat uransa alussa tekemään. Jos tilanne olikin se, että he olivat vain työttömiä, jotka tarvitsivat jostakin rahaa? Olisiko heidän tekemät levyt siinä valossa jotenkin huonompia? Saako taiteilija olla palkkasoturi?

Kukko on kuollut

Nykyään milloin kukakin legendaarinen rokkari julistaa rockmusiikin tai musiikin ylipäätään kuolleeksi. Viimeisimpänä muistan lukeneeni Jack Whiten tilitystä aiheesta.

Lyhyesti itse väittämästä. Vitut se mihinkään ole kuollut.

Sitten syihin. Kaikki varmaan tietävät miltä tuntuu kuulla pitkän ajan takaa jotakin sellaista musiikkia, jonka myötä on ylipäätään innostunut musiikista. Itselleni esimerkiksi Nirvana on sellainen yhtye. Siinä ei kertakaikkiaan voi olla mitään vikaa, ja musiikki kuulostaa ihan rehellisestikin sanottuna täysin jumalaiselta yhä. Se kuulosti jumalaiselta nelosluokalla, kun kuuntelin sitä salaa takapenkissä korvalappustereoilla, ja se kuulostaa nykyään, jos mahdollista, vielä paremmalta. Enkä usko, että tulen koskaan kuulemaan parempaa rockbändiä.

Kaikki varmaan ovat myös keskustelleet tai kuulleet joidenkin keskustelevan esimerkiksi Metallican tai YUP:n tuotannon muuttumisesta, ja siitä, kuinka ne eivät enää ole sitä mitä ennen.

Meidän kaikkien ja myös Jack Whiten kohdalla on kyse siitä, että sitä adrenaliinivyöryä, minkä esimerkiksi Nirvana on minussa saanut aikaan, ei luultavasti ole mahdollista ylittää, sillä se on lokerossaan minulle ensimmäinen ja voimakkain ja suurin. Jack White on nuorena innostunut jostain (en tiedä lainkaan mistä, en ole kovinkaan perehtynyt kyseisen jätkän tekemisiin), ruvennut soittamaan siitä innostuneena rockia ja lyönyt läpi maailmanlaajuisesti jatkamalla sitä samaa energiaa, mistä on itse inspiroitunut. Se energia voi hyvinkin olla hänen osaltaan kuollut, mutta eihän se tarkoita, että rockmusiikki olisi ylipäätään kuollut!

Kaikki tällaiset mielipiteet liittyvät mielestäni nostalgiaan ja leipääntymiseen. Haluttaisiin kokea se nuoruuden innostuminen, mutta ei saada sitä enää mistään, joten syytetään nykyajan musiikkikulttuuria, vaikka todellisuudessa on kysymys siitä, että ensirakkauden voi kokea vain kerran, ja jos siihen kyllästyy, niin suotta etsimään uutta ensirakkautta.

Minun ikäiseni ihmiset tulevat varmaan hautaansa asti nauramaan Smurffien levyille. Muistamme miten menee Pattismurffi tai Tähdet yllä Smurffimaan, koska olemme olleet juuri siinä iässä, että siitä on kollektiivisesti innostuttu, vaikka se on hyvin pian tiedetty myös totaaliseksi paskaksi. Kuitenkin se on jättänyt sellaisen jäljen, jota ei muut voi ottaa. Jos kuulemme Hevisaurusta, niin saatamme hyvinkin pitää siitä paljon enemmän, mutta vastaavaa nostalgista tunnereaktiota se ei tule herättämään.

Schindlerin ja meikän listat

Asioiden järjestämisen ja priorisoinnin hankaluus saa minut usein tekemään mielen sopukoihin listoja. Listoja päivän tekemisistä, rästissä olevista asioista, valmistautumisrutiineista ennen keikkoja tai ylipäätään oikeaksi kokemiani tapoja olla maailmassa.

Omaan ajatusvarastoon tehtävät henkilökohtaiset muistilistat on sikäli hieman tyhjänpäiväisiä, että niiden sivuuttaminen ja muuttaminen on hyvin helppoa, mutta on niistä myös hyötynsä. Kaltaiseni tuuliviiri sompailee herkästi sinne tänne, ellei ajatusta ole täsmennetty ja hahmotettu jonkinlaista missiota, edes sitten muunneltavissa olevaa. Ja niin hippiromanttista kuin se tuulen mukana seilaus ja asioiden intuitiivinen toteutus olisikin, niin ei se pidemmän päälle ihan tunnu toimivan. Jos kämppä pitää siivota, eikä lainkaan suunnittele tehtävien hommien järjestystä, niin herkästi päätyy sohvalle katselemaan pihalle. Pihalle tuijotellessa voi toki tajuta jotain suuria asioita elämästä, mutta jos asunto on täyttä kaaosta, niin vitutus ei suurenmoisista eksistentialistisista oivalluksista huolimatta välttämättä katoa.

(Mistä nyt voisi taas loikata siihen, että ihmiset potivat nälästä ja kulkutaudeista huolimatta huomattavasti vähemmän masennusta ja maailmantuskaa ennen kuin tiede todisti jumalan tarpeettomaksi. Uskonto toi elämään selkeän listan oikeista asioista, joiden mukaan elää, ja päästä sitä myötä taivaaseen tai paratiisiin neitsyiden seuraksi tai seuraavassa elämässä ylhäisemmän olennon ruumiiseen. Mutta jääköön tämä sivujuonne nyt tähän.)

Tällaisessa ajattelutavassa on ongelmana se, että alkaa ottaa pitkällä tähtäimellä missiokseen muuttua jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Että miettii mielessään ihanteellisen ihmisen tunnuspiirteet, ja tekee niiden mukaan itselleen jonkinlaisen listauksen tavoista toimia eri tilanteissa.

Sekin voi tietenkin olla ihan hyvä tapa päästä eroon huonoista toimintatavoista, mutta huomasin jossain vaiheessa tehneeni itselleni listan ihanneminän ominaisuuksista, jotka olisivat sitä ja tätä, kunnes tajusin, että muutoksen pitää tapahtua oman persoonan kautta, eikä muuttumalla joksikin muuksi. Jos panda haluaa muuttua luonteeltaan väkivaltaiseksi mielipuoleksi tai jos tyrannosaurus rex muuttua kaikkien kaveriksi, niin tuskin olisi onnistunut.

Enkä todellakaan tarkoita, ettei ihmisen kannata muuttua, mutta jos moisella oikeaoppisuuden listalla pyrkii saavuttamaan onnellisen elämän, niin voi jäädä haaveeksi. Niin kliseistä ja nollatason informaatiota kuin se onkin, niin onnellisuus ei kyllä taida olla mahdollista, ellei ole oma itsensä. Se on vähän niinkuin blues ilman sielua, ei vaan toimi.

Viinoa pittää juuva

Juttelin tuossa erään 80-luvulta asti veivanneen suomirokkarin kanssa ja vähän hämmästyin, kun se puhui siihen malliin, että ei oikein enää maksa kestä keikkailua. Tässä on joku melkoinen sukupolviero. Tai sitten minusta on koulutettu todellinen rock-asenne pois.

En siis väitä, etteikö viinaa nykyäänkin juoda, mutta minusta ei edes tunnu erityisen kummalliselta, että räyhäkkään rock-triomme eräällä keikalla takahuonetarjoiluja käytimme kolmeen pekkaan yhteensä yhden olutpullon.

Mutta etenkin koen hyvin kummallisena sen, että aikanaan jätkät on veivanneet keikatkin ihan sikakunnossa! Tämä on varmaan juuri joku koulutettujen muusikoiden juttu, mutta minusta tuntuisi hyvin kummalliselta, jos joisin yhtään ennen keikkaa. Samoin kokisin tosi kummallisena, jos joku bänditovereistani olisi humalassa lavalla. Ja aikoinaan tyypit on ilmeisesti aika poikkeuksetta olleet päissään kiertueet alusta loppuun.

Eipä sillä, kyllähän sen jostakin Martti Syrjän naamasta näkeekin, ja että nuo yli viisikymppiset rokkihirmut on aika isolla prosentilla ruvenneet absolutisteiksi.

No, se nyt on sanottava, että kun tässä kuuntelin Billie Holidayn Lady In Satin -levyä, niin on se kyllä niin, että on myös tapauksia, joissa alkoholi parantaa suoritusta huikeasti. Hankala toki sanoa, miltä Billie olisi loppuaikoinaan kuulostanut ilman viinaa, mutta ainakin ympäripäissään hän on aivan maaginen, ja erikoista siinä on se, että levy on myös uskomattoman kaunista kuultavaa, vaikka neiti oli tarinoiden mukaan juonut aikamoisen sammiollisen giniä äänityspäivänä.

Sydän lyö bum bum bum

Minulla on kirjahyllyssä rivi elämäkertoja, joista suurin osa käsittelee jotakuta historian hirmumiestä.

Maon elämäkerran kirjoittaja Jung Chang kirjoittaa esipuheessa sukunsa kokemista järkyttävistä vääryyksistä, ja Che Guevaran elämäkerran kirjoittanut Jon Lee Anderson kertoo tyttärensä ensimmäisen sanan olleen "Che".

Ei liene yllätys, että luettuani taannoin kyseiset kirjat olen saanut Maosta käsityksen maailmanhistorian julmimpana ja idioottimaisimpana ihmisenä ja Chestä typerästäkin idealismistaan huolimatta jonkinlaisen vapauden symbolin kuvan. Kumpikaan kuva ei välttämättä ole väärä, mutta aivan varmasti käsitykseeni on vaikuttanut kummankin kirjailijan henkilökohtainen suhtautuminen aiheeseen.

Siispä tässä mietin, että onko tietokirjallisuudessa hyväksyttävää kirjoittaa asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Taiteessahan se lienee jopa ensisijainen kriteeri.