Hallille lämimään

Ensin tuli Miesten vuoro, sitten Kovasikajuttu ja syksyllä Kuningas Litmanen.

Kaksi ensimmäistä olen nähnyt ja kolmasta odotan kuin kuuta nousevaa. Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee näkemykseni mukaan hyvin.

Miksi? No, leffat on toki tehty hyvin ja ammattitaidolla, mutta jos nyt ajattelee nuita aihealueita, niin onko mahdollista, että sellainen elokuva floppaisi, jossa suomalaiset miehet puhuvat tunteistaan saunassa? Tottakai se voisi, jos se olisi tehty tosi huonosti, mutta aihevalinta on väistämättä sellainen, joka kiehtoo lähes kaikkia. Aina on toki vastarannan kiiskiä ja ihmisiä, jotka vain pitävät eri asioista, mutta kyllähän sauna on suomalaiselle dokumenttielokuvalle kenties myyvin mahdollinen aihe. Se on myyttinen suomalaisen viisauden ja luonteen synnyinsija, ja kun siihen vielä lisätään suomalaisen miehen tunteet, mikä aiheena kiinnostanee jotakuinkin kaikkia suomalaisia miehiä ja naisia, niin lähtökohta on yksinkertaisesti niin kutkuttava, että mikäli elokuva onnistutaan tekemään hyvin, niin siitä tulee väistämättä loistava.

Ja aivan sama tilanne on elokuvassa Kovasikajuttu. Kehitysvammaiset soittavat punkia ja kiroilevat. Ja puhuvat tahtomattaankin juuri siitä, kuinka se pieni ihminen ei tässä maailmassa merkitse mitään. Sympatiaa, empatiaa, liikuttumista ja ärtymystä asioiden tilasta väistämättä.

Kuningas Litmasesta ei toki vielä pysty sanomaan juuri mitään, mutta kyseessä on Suomen mittapuulla käsittämättömän kuuluisa ja arvostettu ihminen, josta diggailuun liittyy sekä suuri huumorisävytteinen kansanliike littipeukkuineen että aito liikutus kaikista niistä lukemattomista läpisyötöistä, jonka tämä hiljainen ja persoonana tuntematon velho on vuosikymmenien aikana kentällä pistänyt.

Aiheet ovat siis äärimmäisen iskeviä, ajankohtaisia ja mediaseksikkäitä, ja nimenomaan sellaisella terveellä tavalla, että itsenäisyyttä ja omaa ajattelua arvostava ihminenkin voi ylpeänä kertoa liikuttuneensa. Aivan kuten itsekin tein. Itkin Miesten vuorossa välillä kuin pikkulapsi ja Kovasikajuttukin sai useaan otteeseen kyyneleet silmiin, ja sitä tapahtuu kohdallani elokuvissa aika harvoin.

Eli olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä tietynlainen populismi on hieno asia. Mikä voisi olla suurempi ansio suomalaiselle dokumentille kuin se, että lukematon määrä ihmisiä saapuu elokuviin ja liikuttuu näkemästään poikkeuksellisella tavalla? Sehän on vastaansanomattoman upea asia.

Ajan henki tuntuu olevan se, että ollaan ajan hermolla. Kansallisteatteri iski välittömästi kiinni television homokeskusteluun Homo!-oopperallaan, tai Mika Myllylän kuolemaan Kansanhiihdollaan. Se on ehkäpä aivan oikea tie, sillä uskon ihmisten muuttuneen tässä mediamyllyssä sellaiseksi, että aiheessa täytyy olla seksiä, jotta jaksamme vääntäytyä kotiluolistamme teattereihin.

Mutta jotenkin kyllä myös hieman harmittaa huomata, että niin moni hieno taideteos on tiukasti sidoksissa aikaan ja ympäröivään kontekstiin. Että muussa ajassa teos voisi olla tylsä ja tyhjä. Toki esitys on aina asioiden soppa joka on pyörre taiteen ja tosielämän välillä, ja ne ovat väistämättä rinnasteisia ja riippuvaisia toisistaan.

Mikähän se minun lopputulema nyt tässäkin kirjoituksessa sitten oli?