Nykyään milloin kukakin legendaarinen rokkari julistaa rockmusiikin tai musiikin ylipäätään kuolleeksi. Viimeisimpänä muistan lukeneeni Jack Whiten tilitystä aiheesta.
Lyhyesti itse väittämästä. Vitut se mihinkään ole kuollut.
Sitten syihin. Kaikki varmaan tietävät miltä tuntuu kuulla pitkän ajan takaa jotakin sellaista musiikkia, jonka myötä on ylipäätään innostunut musiikista. Itselleni esimerkiksi Nirvana on sellainen yhtye. Siinä ei kertakaikkiaan voi olla mitään vikaa, ja musiikki kuulostaa ihan rehellisestikin sanottuna täysin jumalaiselta yhä. Se kuulosti jumalaiselta nelosluokalla, kun kuuntelin sitä salaa takapenkissä korvalappustereoilla, ja se kuulostaa nykyään, jos mahdollista, vielä paremmalta. Enkä usko, että tulen koskaan kuulemaan parempaa rockbändiä.
Kaikki varmaan ovat myös keskustelleet tai kuulleet joidenkin keskustelevan esimerkiksi Metallican tai YUP:n tuotannon muuttumisesta, ja siitä, kuinka ne eivät enää ole sitä mitä ennen.
Meidän kaikkien ja myös Jack Whiten kohdalla on kyse siitä, että sitä adrenaliinivyöryä, minkä esimerkiksi Nirvana on minussa saanut aikaan, ei luultavasti ole mahdollista ylittää, sillä se on lokerossaan minulle ensimmäinen ja voimakkain ja suurin. Jack White on nuorena innostunut jostain (en tiedä lainkaan mistä, en ole kovinkaan perehtynyt kyseisen jätkän tekemisiin), ruvennut soittamaan siitä innostuneena rockia ja lyönyt läpi maailmanlaajuisesti jatkamalla sitä samaa energiaa, mistä on itse inspiroitunut. Se energia voi hyvinkin olla hänen osaltaan kuollut, mutta eihän se tarkoita, että rockmusiikki olisi ylipäätään kuollut!
Kaikki tällaiset mielipiteet liittyvät mielestäni nostalgiaan ja leipääntymiseen. Haluttaisiin kokea se nuoruuden innostuminen, mutta ei saada sitä enää mistään, joten syytetään nykyajan musiikkikulttuuria, vaikka todellisuudessa on kysymys siitä, että ensirakkauden voi kokea vain kerran, ja jos siihen kyllästyy, niin suotta etsimään uutta ensirakkautta.
Minun ikäiseni ihmiset tulevat varmaan hautaansa asti nauramaan Smurffien levyille. Muistamme miten menee Pattismurffi tai Tähdet yllä Smurffimaan, koska olemme olleet juuri siinä iässä, että siitä on kollektiivisesti innostuttu, vaikka se on hyvin pian tiedetty myös totaaliseksi paskaksi. Kuitenkin se on jättänyt sellaisen jäljen, jota ei muut voi ottaa. Jos kuulemme Hevisaurusta, niin saatamme hyvinkin pitää siitä paljon enemmän, mutta vastaavaa nostalgista tunnereaktiota se ei tule herättämään.
Lyhyesti itse väittämästä. Vitut se mihinkään ole kuollut.
Sitten syihin. Kaikki varmaan tietävät miltä tuntuu kuulla pitkän ajan takaa jotakin sellaista musiikkia, jonka myötä on ylipäätään innostunut musiikista. Itselleni esimerkiksi Nirvana on sellainen yhtye. Siinä ei kertakaikkiaan voi olla mitään vikaa, ja musiikki kuulostaa ihan rehellisestikin sanottuna täysin jumalaiselta yhä. Se kuulosti jumalaiselta nelosluokalla, kun kuuntelin sitä salaa takapenkissä korvalappustereoilla, ja se kuulostaa nykyään, jos mahdollista, vielä paremmalta. Enkä usko, että tulen koskaan kuulemaan parempaa rockbändiä.
Kaikki varmaan ovat myös keskustelleet tai kuulleet joidenkin keskustelevan esimerkiksi Metallican tai YUP:n tuotannon muuttumisesta, ja siitä, kuinka ne eivät enää ole sitä mitä ennen.
Meidän kaikkien ja myös Jack Whiten kohdalla on kyse siitä, että sitä adrenaliinivyöryä, minkä esimerkiksi Nirvana on minussa saanut aikaan, ei luultavasti ole mahdollista ylittää, sillä se on lokerossaan minulle ensimmäinen ja voimakkain ja suurin. Jack White on nuorena innostunut jostain (en tiedä lainkaan mistä, en ole kovinkaan perehtynyt kyseisen jätkän tekemisiin), ruvennut soittamaan siitä innostuneena rockia ja lyönyt läpi maailmanlaajuisesti jatkamalla sitä samaa energiaa, mistä on itse inspiroitunut. Se energia voi hyvinkin olla hänen osaltaan kuollut, mutta eihän se tarkoita, että rockmusiikki olisi ylipäätään kuollut!
Kaikki tällaiset mielipiteet liittyvät mielestäni nostalgiaan ja leipääntymiseen. Haluttaisiin kokea se nuoruuden innostuminen, mutta ei saada sitä enää mistään, joten syytetään nykyajan musiikkikulttuuria, vaikka todellisuudessa on kysymys siitä, että ensirakkauden voi kokea vain kerran, ja jos siihen kyllästyy, niin suotta etsimään uutta ensirakkautta.
Minun ikäiseni ihmiset tulevat varmaan hautaansa asti nauramaan Smurffien levyille. Muistamme miten menee Pattismurffi tai Tähdet yllä Smurffimaan, koska olemme olleet juuri siinä iässä, että siitä on kollektiivisesti innostuttu, vaikka se on hyvin pian tiedetty myös totaaliseksi paskaksi. Kuitenkin se on jättänyt sellaisen jäljen, jota ei muut voi ottaa. Jos kuulemme Hevisaurusta, niin saatamme hyvinkin pitää siitä paljon enemmän, mutta vastaavaa nostalgista tunnereaktiota se ei tule herättämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti