Lätkätsetti

Muutama katkelma Kaarina Hazardin ja Raimo Summasen kirjasta Lätkä:

Rohkeasti on annettava kulloisenkin tunnetilan vallata olemus ja muutettava se lihaksi, yksinkertaisiksi teoiksi, vaikka mikä olisi.

...

Joskus matkan varrella urheilija joutuu heittäytymään johonkin, mistä ei ole mitään takeita, että miten tässä käy. Siihen harjaantuu. Oppii valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan johonkin mistä ei tiedä.

Aivan samoin taiteessa. Muista taiteenaloista kokemukseni on hatarahkoja, mutta musiikista voinen jo ihan huoletta puhua jonkinlaisella kokemuksen tuomalla tietämyksellä.

Musiikistakin on toki vaikea sanoa mitään yleisesti päteviä totuuksia, mutta ainakin oman soittokokemukseni mukaan muusikko on hyvin usein tilanteessa, jossa täytyy heittäytyä johonkin, mistä ei ole mitään takeita.

Tietenkin siinä tilanteessa taitaa olla lähes jokainen taiteentekijä koko uransa ajan, jos haluaa tarkastella asiaa hieman kauempaa, mutta tarkoitankin enemmän esimerkiksi yksittäisiä hetkiä keikalla tai missä tahansa soittotilanteessa.

Kouluja käymällä oppii sanavarastoa, ja oppii paljon erilaisista estetiikoista ja tyyleistä. Freelance-muusikkouden ihanteena pidetään sitä, että osaa kaikki tyylit tyylinmukaisesti. Eli toisin sanoen oletetaan, että soittaja ottaa instrumenttinsa haltuun mahdollisimman monipuolisesti. "You gotta learn from the masters." on koko opetuksen ydin. Ennenkuin olet opiskellut Parkeria ja Coltranea, et voi soittaa jazzia.

Ja sinänsä ihan hyvä niin, kyllä mestareiden juttuja kannattaa tutkia, ja mitäpä muutakaan koulut lopulta voisivat opettaa kuin historiaa, muuhan on meidän käsissä.

Mutta soittimenhallinta ei auta loputtomiin siinä tilanteessa, kun tajuaa olevansa tuuliajolla ilman kompassia. Jos pedaali irtoaa bassorummusta ja jäljellä olisi vielä muutama minuutti nostatusta tehtävänä, niin tarvitaan ilman muuta soittimenhallintaa, mutta myös kykyä sopeutua tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista tehdä sitä, mitä pitäisi.

Tuontyyppisissä tilanteissa koen jotakin tuollaista, mistä Hazard ja Summanen kirjassaan puhuvat, mutta kaikkein eniten tuota tilannetta vastaa ne hetket, jolloin on vaan henkisesti hukassa. Sellaiset hetket toki syntyy usein epävarmuuden kautta, mikä taas syntyy siitä, että virvelin matto löystyy tai bassorumpu luistelee karkuun tai kapula alkaa halkeilla tai niveliin sattuu tai janottaa tai nälättää tai ei kuule muita tai yleisössä jutellaan tai mietityttää käynnissä olevien jääkiekkopelien tilanteet, mutta kyse ei ole ainoastaan pienistä pielessä olevista yksityiskohdista, vaan pikemminkin siitä, että tilanne on aina uusi. Vaikka soittaisi kappaletta, jota on soittanut jo vuosia. Ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo vuosia.

Silti tilanne on aina uusi. Ja toisaalta tutuilta tuntuvissa tilanteissa pienikin asia voi tuntua suurelta ja yllättävältä muutokselta, ja kokee olevansa täysin hukassa.

Minun kokemus soittamisesta on sitä, että suurimman osan ajasta kokee olevansa soittamisessaan kuskin paikalla ja kaikki on niinkuin pitääkin, mutta hyvin usein tulee hetkiä tai jopa kokonaisia keikkoja, joissa ei tunnu tajuavan mistään mitään. Eikä kysymys ole oikeastaan sellaisesta, että soittaisi hyvin tai huonosti, vaan siitä, että tilanne tuntuu joskus vieraalta. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tuota kirjaa lukiessa on tullut aiemminkin hauskoja oivalluksia, että urheilijan ja taiteilijan kokemukset ovat usein hyvin lähellä toisiaan. Tuokin asia on sellainen, jota olen viime aikoina kovasti miettinyt ja yrittänyt sanallistaa. Se on ehkä myös isoimpia oivalluksia soittamisen suhteen, mitä viime vuosina minulta on tullut. Että oppii nauttimaan epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä ja hallitsemattomista tilanteista, ja sitä kautta saa niihin samanlaista itsevarmuutta kuin muihinkin tilanteisiin.

Täytynee turinoida tästä kanssasoittajien ja -taiteilijoiden kanssa, liekö muillakin samoja kokemuksia.

-----

Tekisi mieleni sanoa jotakin nokkelaa joulun pakanallisista juurista, mutta en oikein keksi nyt mitään, niin taidan käydä aamiaiselle.

Settitsetti

Viime vuosina useat lapsuudesta tutut pariskunnat ovat eronneet ja/tai muuttaneet pois Ristijärveltä. Vaikka nyt jo jotakin tietää parisuhdeongelmista, ja ymmärtää sen, että paskasta parisuhteesta ei hyödy kukaan, niin tuntuu aina tosi hurjalta kuulla jostain klassikkopariskunnan erosta.

Muistan kyllä, että lapsenakin oli joitakin kavereita, joiden vanhemmat oli eronneet, mutta se oli ilman muuta harvinaista. En tiedä onko se joka paikassa samanlaista, mutta Ristijärvellä eroaminen tuntui olevan aika korkean kynnyksen takana.

Jotenkin sitä sitten aina lähtökohtaisesti olettaa, että pariskunta x on hyvin onnellinen ja toistensa kanssa viihtyvä. Vaikka toisaalta on nyt aikuisiällä nähnyt lukuisia pariskuntia, joiden ei kertakaikkiaan pitäisi olla yhdessä, ja on hyvinkin helppo nähdä, että joillakin ei ole hyvä olla yhdessä.

Mutta jos ajattelee vaikka jotakin lapsuuden naapurin perhettä, niin ei oikein mitenkään pysty vieläkään kuvittelemaan, että sellaisilla pariskunnilla voisi olla ongelmia.

Lapsena syntyneet kuvat tietyistä ihmisistä on selvästikin hyvin vaikeasti muuntuvaa sorttia, vaikka oma käsitys ihmisistä ylipäätään muuttuisi rajustikin.

Faceleaks

Facebook-vuodot on jännä ilmiö. Se on selvää, että kahdenkeskeisiä keskusteluja ei kukaan halunne julkisiksi, ja kyllä sitä käy itsekin välillä vainoharhaiseksi sen suhteen, että uskaltaako tuolla enää käydä, saati kenellekään mitään sanoa.

Kiinnostavaa on se, että moni ihminen reagoi tuohon kuin kyseessä olisi pahin mahdollinen katastrofi.

Minusta tuntuu, että ihmiset ovat nykyään tavattoman tarkkoja omasta julkisuuskuvastaan, ja myös halukkaita luomaan itselleen julkisuuskuvan. Sitä en tiedä, että vaikuttaako asiaan myös tosi-tv ja se, että kenestä tahansa voi tulla silmänräpäyksessä julkkis, mutta ainakin tuntuu, että halutaan luoda tietynlainen kuva itsestä niille muutamalle sadalle facebook-kaverille. Ennenkaikkea niille, jotka ovat juuri sitä harmaata ryhmää, jotka "ei ees tervehi minua kadulla, en tiiä miks ollaan kavereita".

Oma julkisuuskuva voi olla myös sellainen, ettei koskaan puhu facebookissa mitään. Tai se voi sellainen, jossa oma arki on avoinna kaikille kavereille. Joka tapauksessa se halutaan pitää hyvin tarkassa kontrollissa. Ei haluta tulla merkityksi valokuviin, joissa ei näytetä hyvältä, ja muutenkin halutaan näkyville ainoastaan sellaiset asiat, jotka halutaan näyttää.

Enkä nyt tarkoita, että mielestäni olisi hyvä, että facebookista löytyisi asioita, joita ihmiset ei halua sieltä löytyvän, vaan kummastelen sitä, että miksi täytyy olla foorumi, jossa kuka tahansa voi luoda itsestään ulospäin ihanteellisen kuvan. Ihmiset alkavat jo olla enemmän sosiaaliseen mediaan synnyttämiään mielikuvituspersooniaan kuin todellisia lihallisia olentoja.

Siksi tuntuu, että suurimpien salaisuuksien paljastuminen facebookissa on jo pahempaa kuin niiden paljastuminen tosielämässä. Koska arki-minä on kuitenkin vain tavallinen kuolevainen, kun taas facebook-minä on synnyttämäni luomus, jonka heikot puoletkin ovat tietoinen valinta.

Massitsetti

Raha ja hinnat on siitä kiinnostava juttu, että tuloista huolimatta monet ihmiset pitävät samoja asioita tosi kalliina. Sekä työttömyystuella tai opintotuella elävä että pari tonnia kuussa tienaava ihminen valittavat kolmostuopin hintaa, vaikka toisella on kuukaudessa pakollisten menojen jälkeen käyttörahaa 200e ja toisella 1200e.

Olen usein miettinyt, kuinka jollain köyhyyttään valittavalla kaverilla on mahdollisuus istua koko ilta baarissa ja mennä taksilla kotiin. Luulen sen johtuvan siitä, ettei ihmisillä ole kykyä tai halua suhteuttaa asioiden hintaa omiin tuloihinsa. Pankkitilin saldosta huolimatta ollaan yhtä mieltä siitä että baarissa ja ruokakaupassa on liian kallista ja lennot on halpoja, mikä ei sitten varsinaisesti vaikuta käyttäytymiseen, vaan se on yleisempi fakta maailmasta. Samanlainen tosiasia kuin se, että kuu kiertää maata.

Joskus lapsuudessa on opittu tietyille asioille tietty arvo, ja nyt oma tulotaso on muuta kuin viikkorahat ja rahan arvo on ihan toista kuin silloin. Silloin kyse oli siitä, että lauantaipussi maksoi 4 markkaa 70 penniä, ja nyt mietitään kuudensadan euron kuukausivuokraa tai haaveillaan sadanviidenkymmenentuhannen euron omistusasunnosta. Asioiden hinnat on niin täysin eri tasoilla, ettei niitä oikein ymmärrä tai osaa hallita.

Ne asiat, jotka oman kaveripiirin tapojen mukaan elämiseen kuuluu, ovat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Baari-illat ja reissut Berliiniin. Vaikka sitten työkkärissä ravaillen ja kavereilta vippaillen.

Itsellä on nyt ollut viime aikoina tulot sellaisia, että jonakin kuuna on saanut tosi paljon rahaa ja seuraavina kuukausina ei juuri mitään. Eli pitäisi osata hahmottaa menonsa suunnilleen niin, että jos vaikka kolme kertaa vuodessa saa enemmän sitä rahaa, niin sitten laskeskelisi mihin asti sillä pitää pärjätä. Mutta kun raha tuntuu niin pelottavalta ja vastuullisuutta vaativalta. Olo on levollisin siinä vaiheessa kun tilillä on alle sata euroa, niin tuntuu, että kaikki olisi hyvä kuluttaa mahdollisimman nopeasti pois. Ja miettiä vasta sitten seuraavien kuukausien vuokranmaksu.

Superhankalia nuo massihommat.

Money money money, must be sunday, I'm the richest girl.

You've changed, dear

Kävelin Rautatientorin metroasemalta kohti Forumia maanalaista käytävää pitkin. En muista milloin olen mennyt siitä ekan kerran, mutta ainakin yhdeksännen luokan luokkaretkeltä on tarkat muistikuvat kyseisestä paikasta.

Jotenkin alkoi huvittamaan, kun muistin sen fiiliksen. Joku sellainen, että nyt olen kyllä ihan todella coolissa paikassa. Sitä yritti kaikilla aisteilla imeä sisäänsä kaiken mahdollisen tuosta Helsingin ydinkeskustasta, koska se oli jotakin niin fantastisen upeaa.

Helsinkiin muuttamisen jälkeen suhtautuminen on jotenkin salakavalasti muuttunut. On siinä tietenkin myös joku kulutushysteriakammokin taustalla. Että ei mene Kamppikeskukseen, jos ei ole pakko. Mutta jotenkin se on kiinnostavaa, että miten joku ennen niin jännittävä paikka muuttuukin täydellisen tylsäksi.

En edes ole hirveästi keskustassa ollut, että en usko mitenkään varsinaisesti kyllästyneeni. Voi mennä viikkokausia, etten käy Pitkänsillan eteläpuolella. Yöelämässä en käy siellä oikeastaan koskaan, mitä nyt saapastelen keskustan halki yöbussiin silloin tällöin.

Sama kaava on varmaan kaikessa, mistä ikinä innostuu. Että jos nyt ei välttämättä aina krapulaa, niin ainakin jonkinlainen tylsistyminen iskee. Olipa sitten kyse Helsingin keskustasta, parisuhteesta, ystävyyssuhteesta, yhtyeistä, mahjongista, kiinalaisesta ruuasta tai Forrest Gumpista. Totuus alkaa valjeta.

Kai minä nyt tästä Helsingistä aika tavalla pidän. Ei se ole tämän kaupungin vika, että ostoskeskuksissa on vastenmielistä hyörinää. Olemme Helsingin kanssa olleet viime vuodet vaiheessa, jossa ihastus muuttuu arjeksi.

Tämä on vaikkapa nyt ystävyyssuhteissa se vaihe, jolloin joidenkin ihmisten kanssa ei sitten jossain vaiheessa enää pidetäkään yhteyttä. Ilman mitään sen kummempaa syytä ajaudutaan kauemmas, ja toisaalta usein ihan hyvä niin. Ajaudutaan itselle oikeampien ihmisten seuraan. Kasvot katoavat uusien kasvojen luo, kuten eräs nuori taiteilija kerran runoili.

Olen tapaillut viime aikoina monia vanhoja kavereita. Sellaisia, jotka tunnen vaikkapa lukion alusta tai vielä kauempaa. Osa on tyyppejä, joita tulee nähtyä viikottain, ja osa taas sellaisia, joita tapaa vaikka kerran vuodessa. Jonakin sellaisena yhdistävänä piirteenä olen näissä veijareissa nähnyt sen, että kaikkien kanssa välit ovat säilyneet ihan yhtä läheisinä välimatkasta tai kohtaamisten harvinaisuudesta huolimatta, vaikka samasta kaveripiiristä muita ihmisiä on käynyt etäämmiksi.

Jotkut tyypit ja jutut vaan on hyviä, vaikka itse muuttuu ja maailma ympärillä muuttuu. Ehkäpä meistä tulee Helsinginkin kanssa kaverukset, jotka aina tavatessaan voivat alottaa siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Tai ehkä meistä tulee vanha aviopari, joka tallustaa tasatahtiin Töölönlahtea. Nähtäväksi jää.

Pressatsetti

Jännä, kun tuota presidenttipeliä seuratessa tuntuu, että populismi ei lainkaan rajoitu siihen yhteen Läski-Timoon.

Tai nyt tietenkin voisi miettiä, että mitä populismi tarkoittaa, ja että täytyykö sen olla kuinka suoraa ja kansaa kiihottavaa. Mutta ainakin jonkinlaista piilopopulismia on ilmassa, ja sellaista, että tietyillä aiheilla aivan ilmiselvän läpinäkyvästi halutaan saada jonkun kansanryhmän päät kääntymään. Sellaisia laskelmoituja täsmäiskuja.

Esimerkiksi Pisto-Sauli totesi eilen, että Suomella ei ole tarvetta Natolle kymmeneen vuoteen. Niinistön ei oikeastaan tarvinnut edes sanoa omaa kantaansa tai sitä, mihin suuntaan hän haluaisi Suomen menevän. Voi vain antaa lausunnon, jonka voi hätäisesti lukea niin, että Niinistö ei aja Suomea Natoon. Ja kun kyseessä on varmaan suurimpia negatiivisia asioita kyseisen ehdokkaan imagossa monen silmiin, niin kyllä maar ääniä ropisee.

Toinen kenties vähän harmittomampi, mutta äärimmäisen ilmeinen kalastelu on tullut Homo-Pekalta sekä Uutisvuodossa että uusimmassa Veikkaajassa. Hän on nimittäin puhunut kovasti olevansa formulafani. Mikäpä olisikaan parempi keino kiillottaa kuvaansa häntä eniten vastustavan ihmisjoukon silmissä, eli siis tavallisen suomalaisen heteromiehen. Formulat! Eihän se voi olla ihan mikään tyhjä ukko, jos se kerta puunhalailun ja homostelun lisäksi kannustaa Kimiä!

Nykypäivänä on myös valtavan tehokas tapa antaa joku lausunto, josta tietää saavansa netinkäyttäjiltä paljon huomiota ja klikkauksia ja tykkäyksiä. Vaikka itse asia olisikin aiheellinen, niin sen esille tuominen tietyllä tavalla tuntuu siltä, että nyt halutaan ääniä nimenomaan niiltä, jotka minua vihaavat. Kuten nyt vaikka Jeesus-Sarin näennäisen kriittinen kommentti siitä, että eduskunnan voisi lakkauttaa, kun päätösvalta on muutenkin jo Brysselissä. Kyllä tulee kuulkaa nettifoorumeilla klikkauksia ja peukkua, kun tuo esille tällaisen epäisänmaallisen epäkohdan. Taaskaan ei tarvitse sanoa mitään siitä, että onko se hänen mielestään hyvä asia vai ei, riittää että valitsee sanansa siten, että siitä saa hyvän otsikon aikaan. Vaikka oma asuinpaikka onkin se nimenomainen Bryssel, ja omat kymmenykset kilahtelee Belgian kassaan.

Mikäpä siinä toisaalta. Pakkohan nuiden ehdokkaiden on jostakin jauhaa, ja bisnes on bisnestä. Ääniä on pakko haalia mistä vaan. Tuntuu vaan, että ei sitä nyt tarvitsisi ihmisiä pitää ihan noin tyhminä. Ja voihan olla, että media vääristää totuutta vaikka kuinka, mutta kuitenkin tuntuu, että kyse ei ole siitä, että sopivin ehdokas voittaa, vaan se, joka onnistuu huijaamaan mahdollisimman monta vastakkaisten arvojen ihmistä puolelleen.

Perusjorinaa, ei kummempata

Tuntuu, että meikkaus, kropan kunnossapito ja kaikenlainen muu vastakkaisen (tai saman) sukupuolen suoraan tai epäsuoraan miellyttämiseen tähtäävä tälläytyminen nähdään länsimaisen paskakulttuurin tuotoksena. Että muoti- ja pornoteollisuus ovat ainoat syypäät ihmisten sairaalloiseen tarpeeseen näyttää hyvältä, ja sitä kautta syömishäiriöihin ja punttipenttien douppaukseen.

Minua ei kiinnosta puolustella mainitsemaani nykyistä paskakulttuuria, mutta itse ilmiössä on nähdäkseni kysymys siitä, että ihmisillä on luontainen taipumus soidinmenoihin. Nykyiset länsimaiset kauneusihanteet ovat syypäitä moniin kauheuksiin, aivan kuten yhtälailla Mauritaniassa naisen kuuluu olla mahdollisimman lihava, mikä on aivan yhtälailla sairas ulkonäköihanne kuin meidän langanlaihat mallinaisemme.

Näissä ilmiöissä on ulkoa tulevaa painostusta, mutta ilman muuta kysymys on siitä, että ihmiset itse haluavat näyttää muiden silmissä viehättävältä, ja ovat sen vuoksi valmiita tekemään mitä hyvänsä. On toki myös olemassa erilaisia sairaita kauneusihanteita, joissa kyse ei ole lainkaan omasta tahdosta, kuten se, kun aikoinaan Kiinassa tyttölasten jaloissa pidettiin minimaalisen pieniä kenkiä, jottei jalkaterät mahtuisi kasvamaan, mutta vaikkapa laihuuden ihannointi on kuitenkin jollain tasolla myös yksilön valinta.

Ihmisillä on luontainen pyrkimys näyttää mahdollisimman hyvältä, jotta suku jatkuisi. Se ei ole vähääkään kulttuurimme synnyttämä ilmiö. Itse asiassa kulttuurimme lienee synnyttänyt lähinnä vastailmiön, ja esimerkiksi naisihanteen vaihtoehdot tuntuvat olevan joko ulkonäköönsä panostava, tälläytyvä, sporttinen ja muotitietoinen tai sitten luonnonlapsi, jonka tärkeimmät ominaisuudet ovat oikeastaan edellisen ominaisuuksista pidättäytyminen.

Ilman muuta ja varauksetta on kamalaa, että paine olla laihempi ja/tai lihaksikkaampi ja kaikin puolin viehkompi on mennyt aivan liian pitkälle, sehän on selvä. Mutta kiinnostavaa on se, että ylipäätään halu (tai ainakin selkeä pyrkimys) miellyttää toisia ihmisiä ulkonäöllään mielletään jonkinlaiseksi pinnallisuudeksi.

Tyylejä ja makuja ja muoti-ilmiöitä on toki lukuisia, mutta jotenkin on joko annettava aivan kaikkensa, uhrauduttava ja näytettävä mahdollisimman mahtavalta, tai sitten oltava tietoisesti ja näkyvästi mahdollisimman erillään koko systeemistä.

Ja ehkäpä sen vuoksi kaikilla on kovat paineet viehätysvoimansa puolesta. Jopa niillä, jotka näennäisesti veisaavat moisesta viis.

Skruudaustsetti

Evoluutio ei ole tainnut ihan pysyä länsimaisen elintason kehityksen perässä. Eliitti lienee aina ollut asia erikseen, mutta jos tarkastelee rahvasta, niin elämme ensimmäistä kertaa aikakautta, jolloin ruokaa on tarjolla yli tarpeen. Tämä tulee ilmi esimerkiksi siinä, että uutisotsikoita selaillessa tulee hyvin usein vinkkejä siihen, kuinka kaloreita saa helposti kulutettua.

Tilanne on melko absurdi. Jos poissulkee kulinaristiset näkökannat, niin ihmisen tarvitsee ravintoa samaan tapaan kuin auto tarvitsee polttoainetta, eli käyttötarpeen mukaan. Bensaa kuluu kilometrien myötä. Nyt on valtava tarve tankata se tankki piripintaan ja sen jälkeen pitää keksiä paikka, jossa kävisi ajelemassa, jotta pääsisi tankkaamaan lisää.

Nykyihminen ei toki kuluta energiaa ja kaloreita luonnostaan yhtä paljon kuin aiemmin ihmiset ovat kuluttaneet, sillä kulutus nousee monella ainoastaan vapaa-ajan harrasteiden myötä. Myöskin nykyinen kauneusihanne patistaa kaloritarkkailuun, etenkin naisilla. Miehiltä taidetaan edellyttää lähinnä kohtuutonta määrää tarpeetonta lihasmassaa.

Mutta nämä seikat eivät aivan täysin poista sitä kummallista ilmiötä, että melkeimpä jokainen länsimainen ihminen käyttää ravintoa paljon enemmän kuin tarvitsee. Ja samainen ihminen puhuu ruoan hinnan noususta, ja kenties vihreistä arvoista ja kulutuksen vähentämisestä.

Ruoan poisheittämisen puolesta puhutaan paljon, niin yksityishenkilöiden kuin ravintoloiden ja kauppojen osalta. Luulen, että kaikki ihmiset allekirjoittavat sen, että ruokaa ei pidä heittää hukkaan. (Uskon, että dyykkausta vastustavilla kauppiailla on kysymys vain oman myynnin turvaamisesta.)

Mutta sitä ei pidetä niinkään paheksuttavana, että ihminen tempaisee wok-pannullisen sapuskaa yhdeltä istumalta. Se on pikemminkin hassua.

Itse olen aika ajoin hyvinkin kova syömään, ja mikäli ruoka on oikein hyvää, niin sitä saattaa syödä vaikka kuinka paljon. On suuri nautinto syödä, jos ruoka maistuu hyvältä. Mutta onko mitään muuta syytä syödä yli oman kulutuksensa kuin se, että tekee mieli syödä?

Joku karppauskriitikko tuossa puhui, että ylipainoon on nyt keksitty vihdoinkin tehokas ratkaisu: liikunta. Voisin siihen vielä lisätä sellaisen vallankumouksellisen ratkaisun kuin syöntimäärien asettamisen kulutuksen tasolle.

Niin. Karppaus. Herranen aika. On taas keksitty täydellinen tuote telkkaria katsoville perheenäideille, joilla on jäänyt vähän raskauskilot päälle. Et liho, vaikka syöt enemmän ja et liiku.

Minulla on henkilökohtaiset eettiset syyni manailla lihansyöntiä ja lihatuontantoa alimpaan helvettiin, mutta ilman niitäkin on kyllä sanottava, että karppausbuumi on aika kehno juttu ympäristön kannalta. Paitsi tietenkin jos ajattelee linkolalaisittain, niin ehkäpä saamme tuon avulla karsittua pidemmän päälle maapallon väestöä mukavasti. Jopa minun ravintotietämyksellä voi tehdä päätelmän, että pidemmän päälle kyseessä ei ole ihan kauhean terveellinen ruokavalio, nääs.

Skiditsetti

Eilen tuli telkkarista ruotsalainen dokumentti, joka käsitteli joskus 40-luvulla tapahtuneita lasten vaihtumisia jossain sairaalassa. Lapsia ei siis silloin merkattu mitenkään, joten moni sai väärän lapsen mukaansa.

Koko soppa alkoi selvitä, kun vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen pariskunta sai ruskeasilmäisen ja tummatukkaisen pojan. Ensin epäiltiin tietenkin äidin siveyttä muutamia vuosia, mutta lopulta se jotenkin selvisi, että lapsi on vaihtunut.

Lopulta oikeuslaitos päätti, että 6-vuotiaat pojat täytyy vaihtaa takaisin biologisille vanhemmilleen. Toinen perheistä kannatti, ja toinen vastusti. Lopulta poliisin hakiessa lasta pois asiaa vastustaneelta perheeltä, he ilmoittivat, etteivät halua biologista lastaan. Syynä oli ilmeisesti se, että kyseisen perheen isä oli lapsena joutunut useaan otteeseen siirretyksi perheestä toiseen, ja hän koki, että yhdenkin lapsen vieminen perheestään vasten tahtoaan on liikaa.

Joku siinä arvioi johonkin tietoon perustuen, että lapsia olisi vaihtunut Ruotsissa 100 000. Joku vaihtunut nainen siinä sanoi, että onneksi hän sai tietää vaihtuneensa ja pääsi biologisten vanhempiensa luo.

Jäi mietityttämään, että miten kummassa tuollaisen asian paljastuminen on onni. Tottakai on suuri tragedia, että sairaalahenkilökunta suhtautuu asiaan niin huolimattomasti, että lapset pääsevät vaihtumaan, mutta tarkoitankin nyt sitä tilannetta, että kukaan ei tiedä lapsen vaihtuneen, ja perheet kasvattavat lasta vuosia omanaan. Ketä auttaa siinä vaiheessa tieto siitä, että kyseessä ei ole jonkun perheen biologinen lapsi?

Minä en toki tiedä lapsista, lapsen kasvatuksesta ja siinä syntyvästä siteestä omakohtaisesti yhtään mitään. Mutta voisi olettaa, että lapsen ja vanhempien välinen side kehittyy aivan samanlaiseksi, vaikkei kyse olisi biologisesta lapsesta. Etenkin tilanteessa, jossa vanhemmat eivät tiedä lapsen vaihtuneen, eivätkä osaa edes asiaa epäillä. Sellaisessa tilanteessa on mielestäni täysin järjetöntä, että 6-vuotias lapsi vedetään pois perheestään, johon hän on juurtunut. Todella kummallisen tuntuinen ajatus, että siinä tehtäisiin jollakin tapaa oikea ratkaisu.

Onkohan niin, että jos löytyy konflikti, niin ihmisillä on sisäsyntyinen tarve kamppailla. Saada voittamalla itselle edes jotakin vallan tunnetta. Vaikka kyse olisi tuollaisesta asiasta kuin pienen lapsen elämä, niin tuntuu, että tärkein kysymys on se, että meneekö tämä nyt teoreettisesti oikein vaiko ei, ja mikä on se teoria, mitä tässä pitäisi noudattaa.

Kuolemahan se tullee

Mitä tarkoittaa ennenaikainen kuolema? Onko määritelty joku tietty aika, jolloin itse kenenkin tulisi kuolla?

Muistan, kun lapsena aina jonkun sanottiin kuolleen vanhuuteen. Jos kuolee vanhuuteen, niin ei varmastikaan kuole ennenaikaisesti (en tiedä käytetäänkö vanhuuteen kuolemista virallisena määritelmänä muualla kuin Ristijärvellä). Mutta jos viisikymppinen kuolee keuhkosyöpään, niin se on ennenaikaista. Tai jos lapsi jää auton alle. Entäpä keskenmeno? Onko se ennenaikainen kuolema?

Oletetaanko, että ihmisestä tulee jollakin tapaa valmis ennen kuolemaa? Elämäntyö on valmis, ja sielussa rauha ja kuolinvuoteelta vielä joku "Hyvästi." puolison korvaan huokaistuna.

Monesti olen kuullut, että joku lähti ennen aikojaan. Kuolema on ymmärtääkseni siitä hyvin yksinkertainen tapahtuma, että silloin elintoiminnot pysähtyvät. Tapahtuipa se mistä syystä hyvänsä ja milloin hyvänsä, niin siinä on aina kyse samasta asiasta: elämä päättyy. Aika tuli.

Voiko elämä päättyä ennen aikojaan? En tarkoita, että kaikki olisi jotenkin ennalta määriteltyä, mutta vahinkolaukaus Vermon raviradalla tai 98-vuotiaan aids-potilaan lopullisen hiipumisen ajankohta on aivan yhtä sattumanvaraisia. Jos sen vanhuksen aika olisikin ollut vasta seuraavalla viikolla, mutta sukulaispoika kävi tuomassa kukkia vuodeosastolle ja tartutti flunssan, joka vei voiton heikosta elimistöstä.

Onnettomuudet varmaan nähdään aina ennenaikaisina kuolemina. Mutta minkä ikäinen ihmisen tulisi olla, jotta hänen kuolemaansa kolarissa tai tulipalossa ei enää pidettäisi ennenaikaisena? Riittääkö, että on eläkkeellä? Jos vanhainkoti palaa, niin silloin kukaan ei varmaan lähtenyt ennen aikojaan?

Viha sydämessä -näytelmän lopussa oli kaunis kohtaus, jossa todettiin "Mitä väliä on elämän pituudella, jos ikuisuus on olemassa. Ja ikuisuus on olemassa, se on matemaattinen fakta. Mitä väliä elääkö kaks sekuntia vai sata vuotta."

Siksipä en koe, että ihmisen tulisi miettiä omaa elämänkaartaan pitkänä projektina, jonka lopputulema on kiikkutuolissa tai lepokodissa. Tuo ennenaikaisuus perustunee siihen, että jos kyseessä on ylipäätään henkilö, jolla oli haaveita ja suunnitelmia jäljellä, niin hänen elämänsä jäi kesken. Ei kerennyt hoitamaan työtään loppuun.

Ihmisen täytyisi siis olla tilanteen herrana ja kuolla silloin, kun se sattuu omaan aikatauluun sopimaan, muuten lähtö on ennenaikainen. Jos on hirvenmehtuuaika tai sienestyskausi kesken tai sauna lämpiämässä, niin lähtee ennen aikojaan.

Seuraavana Karjaa

Mutta jospa ne saahaan pian pois raiteelta öhö öhö öhö röh röh.

Eilissäiltana saunassa puhuttiin jalkapallosta, ja tajusin, että minulla on paljon selkeämpänä seurat ja maat joita en kannata kuin ne, joita kannatan. On tiettyjä joukkueita, joita on tullut kannatettua, mutta sekin on yleensä johtunut jostain yksittäisestä pelaajasta. Kuten nyt vaikka Alessandro Del Pieron myötä olen kannustanut Juventusta ja Italian maajoukkuetta, jotka eivät hänen poissaollessaan ole millään tavalla suosikkejani.

Suhtautumiseni politiikkaan on yllättävän samankaltainen. Äänestystilanteessa on todella helppo sanoa ne, joita ei ainakaan suostu äänestämään. Voisin jopa sanoa, että Suomessa on kaksi puoluetta, joita ylipäätään suostun äänestämään (nyt saatte siellä keskenänne arvuutella, että mitkähän kaksi on kyseessä..), mutta kyse ei ole niinkään siitä, että nämä puolueet olisivat mielestäni hyviä, vaan siitä, että kaikki muut puolueet ovat mahdottomia vaihtoehtoja.

Ihan samoin kuin on helppo kannattaa joukkueita, jotka pelaavat esimerkiksi Manchester Unitedia tai Englannin maajoukkuetta vastaan. Huonon vaihtoehdon löytäminen ja vastustaminen on paljon helpompaa kuin hyvän kannattaminen.

Tosin eilisessä El Classicossa kyllä ihan yhtä suurella tunteella rakastin Barcaa ja vihasin Realia.

Punk is not dead

Punk on kenties kaikista konservatiivisin ja puritanistisin tyylisuunta.

Ihan ääneen nauratti, kun tajusin jotakin nuorta radikaalia bussin ikkunasta katsellessani, että villeyteen, vapauteen, rohkeuteen ja anarkiaan perustuva muoti-ilmiö ei ole muuttunut vähääkään kolmeenkymmeneen vuoteen. Huvittavinta on nimenomaan se, että kyseessä on imagoltaan kaikkea muuta kuin konservatiivinen suuntaus.

Viesti on aika ristiriitainen, kun halutaan vastustaa systeemiä, mutta toimitaan itse vielä tarkemman ja tiukemman käytöskoodiston mukaan. Jos punkin tarkoitus on provosoida, niin en tiedä ketä se tänä päivänä enää provosoi. No, ehkä mummoja provosoi posken läpi laitettu hakaneula, mutta isommassa kuvassa se radikaalius, mikä punkilla ilmiönä aikanaan oli, on menettänyt tehonsa kokonaan. Pelkkä väsynyt nostalgiatrippi.

Radikaalien liikkeiden tulisi olla radikaaleja myös itseään kohtaan, koska muuten ne muuttuvat konservatiivisiksi.

--------

Olen Turussa. Tämän kaupungin paras ja huonoin puoli on se, ettei tämä ole Helsinki. Hyvä se on sikäli, että täällä on aika oma freesi meininkinsä, mutta toisaalta sitten kaikkea tuntuu leimaavan valtava tarve todistaa, että "tämä ei ole Helsinki". Valtava suorituspaine olla vaihtoehto.

Dear Eki tässä moi

Jännä, kun siinä on monien mielestä jotain kummallista, jos pariskunnat haluavat vielä vuosikausien yhdessäolon jälkeenkin miellyttää toisiaan. Perusoletus tuntuu olevan se, että isovanhemmat ei enää suukottele.

Jotenkin sen parisuhteen kaaren pitäisi mennä niin, että muutama vuosi ollaan alkuhuumassa, jolloin se näytetään kaikille ja sitten reissataan yhdessä maailmalla ja ladotaan onnea tulvillaan olevat lomakuvat facebookkiin. Sitten mennään naimisiin ja hankitaan skidi, ja lisää kuvia facebookkiin. Mutta hiljalleen sen jälkeen alkaa olla kummallista, jos pariskunta käy vaikkapa romanttisella illallisella ravintolassa. Ellei kysymys ole sitten vaikka hääpäivästä, koska silloin sellaisen juhlistaminen on kokoomuslaisen perheidyllin mukaan suorastaan velvollisuus. Jotta saa sinne facebookkiin statusta nostattavan statuspäivityksen siitä, kuinka puoliso vei syömään jotakin fantastista.

Jonkun tutkimuksen joskus luin siitä, että joku ihastuksen synnyttämä kiintymystä aiheuttava hormonitoiminta laantuu olisikohan nyt vaikka parissa vuodessa. Varmaan evoluutio on kehittänyt suojamekanismin, jonka avulla turvataan jälkikasvun selviäminen pitämällä vanhemmat toisiinsa kiintyneinä edes vauvavaiheen yli. Oletan siis, ettei ikiajat sitten tehty tarkkaa perhesuunnitelmaa ja mietitty lasten hankkimista vuosikausia, vaan on niin sanotusti käyty suoraan asiaan.

Ihminen ei ilmeisesti luonnostaan ole mikään yksiavioinen olento, mutta meidän yhteiskunnassamme on uskonnon myötä ajettu ainoastaan yksi oikea parisuhdemalli, johon kuuluu olennaisena osana "kunnes kuolema meidät erottaa". Kenties sen vuoksi ihmisillä on valtava tarve vaan löytää "se oikea" ja sassiin, ja koska eroaminen on vielä nykyäänkin merkki epäonnistumisesta ja heikkoudesta, niin mielummin sitten kituutetaan täysin hohdottomassa avioliitossa vääräksi osottautuneen henkilön kanssa kuin pyritään löytämään onnellinen parisuhde. Ehkäpä on niin, että ylipäätään suuri osa ihmisistä on parisuhteessa aivan väärän ihmisen kanssa, tai sitten heidän ei kuuluisikaan harrastaa pitkiä suhteita. Ja heidän kokemuksensa pidemmistä parisuhteista on se, että lumouksen on pakko kadota jossain vaiheessa täysin veks, minkä vuoksi sitten on erikseen mainitsemisen arvoinen juttu, jos jonkun vanhemmat vielä yli viisikymppisinä kulkevat käsi kädessä.

Sitäpä vois parisuhteessa elävät tai sellaisesta haaveilevat mielissänsä kelailla, että mikä se on se meininki.

Meitsijäbän tsetit

Etenkin Radixin myötä on tullut nyt tuumailtua muutamia vastaan tulleita seikkoja.

Ensinnäkin tuo Breivikin mielentila-analyysi on aikamoinen show. Otsikot huutaa, että "Breivik saattoi olla lapsena hyväksikäytetty". Olisikohan mielentilatutkimuksia tehty, mikäli kyseessä olisi ollut muslimi? "Mohammed Atta oli koulukiusattu", "Osama bin Ladenin äiti oli alkoholisti".

Meidän kulttuurissa alhaisia paska-aatteitaan äärimmäisen väkivallan keinoin ajavat halutaan nähdä uhreina. Jonkun käsittämättömän kurjan asian myötä on syrjäydytty ja ajauduttu tekemään jotakin karmeaa. Kummallisen vähän vaikkapa Breivikin kohdalla puhutaan siitä sen ideologiasta, ehkäpä siksi kun se on pelottavan läsnä omassa yhteiskunnassamme. Muslimiterroristien kohdalla kyllä puhutaan pyhästä sodasta, mutta omien natsi-imbesillien kohdalla kyse jostakin helvetin koulukiusauksesta.

Olen tsekkaillut koulukiusausta molemmilta puolilta, ja se on ilmiö, jota vastaan tulee taistella kaikin keinoin, mutta se on silkkaa idiotismia ja silmien sulkemista, että tuollaisiin tapauksiin lähdetään etsimään syitä lapsuustraumoista. Uskon, että lapsuus määrittää ihmisen persoonan, mutta isompi kysymys tämän aiheen tiimoilta olisi mielestäni se, että minkä vuoksi osa ihmisistä turvaa traumoineen terapeuttiin ja osa Hitleriin. Tämänhetkisellä lööppipsykologisoinnilla annetaan epäsuorasti oikeutus sille, että jos olet joskus kokenut paskaa, niin sinulla on tietyllä tapaa oikeus kostaa se yhteiskunnalle.

---

Toinen juttu on tuo avustustyö ja rahan antaminen keräyksiin. Kuulin, että Unicefin osalta menee joku 20% toiminnan kuluihin, kun taas kirkon kautta menevistä avustuksista menisi vain 5%. Tässä onkin ison dilemman paikka. Mielestäni epärelevantti kysymys on se, että mihin henkiolentoon itse uskoo tai on uskomatta. Avustustyössä ylipäätään ei pitäisi olla kyse avustajan ongelmista, vaan avustettavan. Näin ollen vaakakupissa lienee uskonnon edut ja haitat köyhien ihmisten keskuudessa. Jos katsoo afrikkalaisia kestävyysjuoksijoita olympialaisissa maaliintulon jälkeen, niin on helppo nähdä, että uskonto on ollut heille suuri voimavara elämässä, ja se on selvästi ollut auttamassa heitä pois köyhyydestä ja kurjuudesta. On helppo nähdä, että ristinmerkeissä ei ole kysymys imagon luonnissa, toisin kuin vaikkapa jenkkiurheilijoiden kohdalla. Mutta sitten taas pitäisi miettiä sitä, että onko mihinkään uskontokuntaan kuuluminen eduksi köyhissä maissa. Että jos tukee kirkon toimintaa Somaliassa, niin mitä se aiheuttaa yhteiskunnassa, jossa islam on suuressa osassa. En tiiä en.

------

Näin tuossa aamulla yhden kaverin bussissa, jonka totesi, että "Hankalahan sitä on määritellä, että minkä vuoksi Kari Peitsamo on nero ja Sepi Kumpulainen ei.". Olin samaa mieltä. Raja on hiuksenhieno, mutta ratkaiseva. Saman rajan paremmalla puolella on myös Dxxxa D, jonka albumi Sydänten taksikuski vetelee juuri viime kierroksiaan soittimessani. Minulla oli valtavat odotukset levyn suhteen, mutta tämä onkin paljon parempi kuin oletin. Suosittelen. Sanattomuus iskee.

Checkin' and Bowlin'

Olen miettinyt, että miten kummassa se voikin olla niin valtavan tehokas ase, että naiset saavat usein tahtonsa läpi silmien räpyttelyllä ja muulla söpöilyllä. Tietenkin ihmiset ylipäätäänkin tuntuvat pyrkimään manipuloimaan toisiaan mahdollisimman paljon, mutta se on suorastaan hämmentävää miten suuren vaikutuksen rintakehän pullistaminen ja lampaankatse saavat aikaan tilanteissa, joissa seksuaalisuudella ei uskoisi olevan mitään tekemistä.

Sinänsä viehättävyydessä tai söpöydessä ei ole kerrassaan mitään moitittavaa, päinvastoin, sillä on fantastista, että ihmiset viehättyvät ja haluavat viehättää. Pikemminkin koen kummallisena sen, että hyvinkin kärkevä ja pahansisuinen henkilö saa tahtonsa läpi kätkemällä kaksihaaraisen kielensä sievän hammasrivinsä taakse. Ja että sitä näkee jatkuvasti kaikkialla. Enkä nyt tarkoita pelkästään sellaista, että miksiköhän Tanja Karpela pääsi ministeriksi, vaan ihan arkistakin kanssakäymistä miesten ja naisten välillä.

Jutun ydin lienee siinä, että seksuaalinen valta on naisella. Nainen on se, joka antaa, ja mies se, joka saa. Ja vaikken usko, että saaminen tai antaminen liittyisi edes hypoteettisesti kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin, niin jollain tasolla asetelma tuntuu olevan kulttuurimme edustajilla niin sisäänrakennettuna, että seksuaalisuutta on hyvin helppo käyttää hyväksi muillakin elämän osa-alueilla.

Ja tämä ei nyt ole mikään katkera kommentti naisia vastaan, enkä halua sanoa, että ilmiö olisi pelkästään kummankaan sukupuolen edustajien syytä, miehethän sitä loppujen lopuksi ylläpitävät olemalla loputtoman hedelmällistä maaperää. Kiinnostavaa olisi tietää, että kuinka tiedostaen tuota tehdään. Onko kyse ilmiöstä, joka on ihmisluontoon sisäänrakennettu?

Jos hieman zoomaan lähikuvasta ulospäin, niin näyttää siltä, että seksi pyörittää tätä maailmaa ihan yhtä lailla kuin raha. Molemmat ovat valtaa ja pelimerkkejä.

http://www.youtube.com/watch?v=TAjL6bvDskc

Ajan henki

Ensi viikon perjantaina saa ensi-iltansa Kajaanin Harrastajateatterin näytelmä Radix, johon olen säveltänyt musiikin.

Yksi näytelmässä kuultavista kappaleista on nimeltään Ajan henki, ja ajattelin kirjoittaa siitä ennen kuin olen kuullut minkäänlaista katsojapalautetta, sillä kyseessä on teemaltaan sikäli problemaattinen kappale, että tekstiä saattaa jopa joutua jollekin taholle puolustelemaan, ja puolustustilanteessa siihen on vaikeampi suhtautua analyyttisesti.

Tekstiä on muokattu työryhmän kesken alkuperäisestä tekstiversiostani, mutta pahimmat kirjoittamani törkeydet ovat säilyneet entisellään.

Kappale käsittelee muun muassa sitä, että melkeimpä aatteelle kuin aatteelle on luonteenomaista maalata vihollinen hyvin selkein värein esille, eikä niinkään keskittyä ongelmien varsinaiseen ratkaisuun. Esimerkiksi itse koen olevani hyvin kärkäs kritisoimaan vaikkapa perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa, mutta suoranaisia ehdotuksia maahanmuuton ongelmakohtien ratkaisuksi minulla on hyvin vähän.

Kappaleessa käsitellään asiaa myös hyvin selkeästi ns. muiden ja meidän näkökulmista; ensimmäinen säkeistö on hyvinkin kärjistetyn rasistissävytteinen, ja toinen säkeistö puolestaan kärjistää punavihreän hipin ajatusmaailmaa, joka usein on vähintäänkin yhtä ylenkatsova kuin vastakkaisen puolen, ja ennen kaikkea äärimmäisen tietoinen omasta paremmuudestaan.

Molemmille leireille on hyvin tyypillistä, että vallankumousta yritetään nettifoorumeilla tai kapakan nurkissa tai missä hyvänsä turvallisessa poterossa, jossa on helppo olla mielipiteissään ainoastaan äärimmäinen ja kärkevä. Samanmielisessä porukassa viedään yhteistä ajatusmallia yhä pidemmälle, ja lopulta ollaankin kiinni enää silkassa vastustamisessa ja muiden syyttämisessä. En loppujen lopuksi koe kauhean suurta eroa "se on neekerin vika" -ajattelussa siihen, että takkutukat istuu kuppilan nurkassa jupisemassa kapakan nurkassa systeemistä ja riistäjistä ja kapitalismista ja vaatimassa perustuloa, jotta olisi ilman omakohtaista ponnistelua varaa ostaa kaljaa ja pilveä enemmän kuin nykyisellään.

Tottakai suoranainen väkivalta ja siihen yllyttäminen on täysin asia erikseen, mutta tarkoitankin ihmisten tapaa sysätä omat ongelmat jonkun toisen ryhmän syyksi, ja siinä on asia, jonka suhteen olisi itsetutkiskelun paikka kenties jokaisella.

Katkelma ensimmäisestä säkeistöstä:

"Meikä maalaa Muhammetin huulipunalla
ja meikä maalaa neekerin menkkaverellä."

Katkelma toisesta säkeistöstä:

"Meikä raiskaa Halla-Ahon korkokengällä
ja ääni Jani Toivolalle äänestyksissä."

Olisi asia erikseen tuumia, että onko tuollaisten asioiden sanominen julkisesti oikein vaiko ei, sillä nuo rivit jos jotkut ovat juurikin sitä kamalaa ja kauhistuttavaa vihapuhetta, mutta en oikeastaan koe millään tavalla kiinnostavalta keskustella siitä, mistä taiteessa saa puhua ja mistä ei. Taiteen sensurointi on hieman huvittava ajatus.

Koen kappaleen sopivan kontekstiinsa oivallisesti, mutta minulla ei ole täysin ongelmaton suhtautuminen tuollaiseen provokaatioon. Nimittäin vaikka asia on teoreettisesti hyvinkin selkeä, niin oletan, että moni kuulijoista ei ajattele lainkaan mistä kappaleessa pohjimmiltaan on kyse, vaan keskittyy yksittäisiin lauseisiin kontekstista irrotettuna. Näin ollen oletan, että monenkaan kohdalla ei synny itsetutkiskelua muiden mustamaalauksesta, vaan ainoastaan provosoitumista tai välinpitämättömyyttä tai sellaista, että kappale koetaan tiettyyn ikään kuuluvana naivina ja hassuna kapinointina.

Huomattavasti pidemmälle viety, mutta tietyllä tapaa samankaltainen esimerkki on Teemu Mäen kissantappovideo, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään muuta kuin sen kissahomman, eikä videon esille tuomat ongelmat saaneet lainkaan lisähuomiota. Että jos haluaa ajatella niin, että taiteen tärkein merkitys olisi ratkaista ongelmia, niin provokaatio ei ole ehkä kovinkaan hedelmällinen tie nimenomaan siksi, että itse teema jää toteutuksen varjoon.

Mutta onneksi tässä tapauksessa on kyseessä vain yksi kappale esityksen sisällä, ja sen aiheuttamat reaktiot ovat vain osa kokonaisuutta, ja sen vuoksi kappale on näytelmälle arvokas ihan vaikka pelkkänä provokaationakin.

Ans kattoo ny.

Eppu

Nyt ei ole sen isompaa kuin että.

Kuuntelin tuossa matkaa taittaessani Eppu Normaalia pitkästä aikaa. On tullut vähän pidettyä sitä sellaisena prototyyppinä väsähtäneiden suomalaisten vanhojen äijien bändistä.

Mutta voihan hitto miten kovia biisejä! Paljon kaikkia hassuja ja huvittavia ja nolostuttaviakin puolia, mutta pikkuseikat huomioimatta ihan mieletöntä tavaraa. Olin varmaan viidessä ensimmäisessä kappaleessa kyynel silmäkulmassa.

Monta hienoa rakkauslaulua sieltä tuli, ja kaikessa korniudessaan Martti Syrjä laulelee tuoppiinsa tuijotellen vesisateen paiskatessa ikkunaan aikamoisen hienoja ajatuksia.

Laitoin autossa radion päälle, ja kuuntelin sitä ehkä kymmenen sekuntia, jonka aikana todettiin jotakuinkin, että "Vaikka me suomalaiset tekisimme mitä, niin ilman Kiinan ja Yhdysvaltojen sitoutumista jyrkkiin ilmastosopimuksiin, maapallon ilmasto tulee muuttumaan peruuttamattomasti." Olin todella väsynyt lyhyiden yöunien ja rokkaamisen jäljiltä, ja edessä matkaa oli jäljellä yli viisi tuntia, enkä ollut ollenkaan sillä mielellä, että olisin halunnut ruveta pohtimaan syntyjä syviä, mutta väistämättä siinä tuli ajateltua jälleen omia tekemisiä ja niiden riittämättömyyttä.

Sitten laitoin Eput soimaan, jotta saisin muunlaista mietittävää, ja lausahdus "Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa? En tiedä onko näin, mutta ainakin soitan sitä oikeinpäin." tuntui siihen tilanteeseen hyvin lohdulliselta ja kauniilta ajatukselta.

Koje

Olinpa tuossa eräässä kajaanilaisessa anniskeluravintolassa.

Siellä oli sellainen rahalla toimiva pelikone, jossa oli tarkoitus lyödä sellaista pientä nyrkkeilysäkkiä mahdollisimman kovasti. Taululle sitten ilmestyi joku lukema lyönnin kovuuden mukaan.

Satuin istumaan aivan sen automaatin vierestä, joten pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan koneen käyttäjien toimintaa.

Toki nyt on syytä korostaa, että minähän olen hippi, enkä ole ollut lyömiskulttuurin ystävä ja ymmärtäjä enää sen jälkeen, kun poistuin keväällä 2003 Ristijärven peruskoulusta.

Enkä toki voi sikäli paheksua, että onhan se toisaalta hienoa, että ukot purkavat energiansa koneeseen, eivätkä esimerkiksi vieressä istuvaan hippiin, jolla on päällä tyttöystävänsä vaatteet.

Mutta kaiken tämän huonosti piilotetun paheksunnan jälkeen päästään itse asiaan, eli siihen, että keksin touhua katsoessani oivallisen idean, jonka myötä tulen todennäköisesti rikkaaksi.

Nimittäin: Runkkupelikone. Esimerkiksi kahden euron hinnalla muutama mies saisi runkata koneen edessä ja taululle ilmestyisi tiukkana numerofaktana totuus siitä kuka on paras mies.

Turpiinvetokoneessa oli nimittäin selvästi sellaisia ongelmia, että välillä saattoi tulla joku hintelämpikin kaveri, joka vain sattui hallitsemaan tekniikan paremmin, ja onnistui sen vuoksi saamaan paremman tuloksen.

Mutta runkkupelikone jättäisi kaikenlaiset turhanpäiväiset taistelevien metsojen esileikkikisailut huomiotta ja keskittyisi suoraan itse asiaan. Sillä kenttätutkimusteni myötä voin tehdä valistuneen arvauksen, että kerholle mennään, jotta sais toosaa. Ja mikäpä siis olisi siis hienompaa, kuin saada 967/1000 pojoa runkkupelikoneesta. Sitä tulosta kelpaisi esitellä sutturoille, ja sanotaanko, että kyllä maar lohkeis.

Kotihommia

Jos joskus vaikkapa abivuonna oli viikonloppuna illan yksikseen kotona, niin se oli helppo perustella itselleen siten, että tämä ilta olkoon siis pyhitetty opiskelulle. Ei sillä, että olisin opiskellut, mutta noin niinkuin teoriassa vasten tahtoaan yksin kulutettu ilta sai näennäisen merkityksen esimerkiksi opiskelun kautta.

Mutta nyt kun on tällainen ihka oikea aikuinen, niin tuntuu tosi hassulta olla viikonloppuisin yksin kotona. Olen nykyään melko usein perjantaisin tai lauantaisin kotona, koska en oikein keksi mitä voisi tehdä, vaikka sinänsä olisikin ihan mukava johonkin mennä. Ja vaikken ole asiasta mitenkään allapäin, niin jos tilannetta tarkastelee objektiivisesti, niin tulee jotenkin surkea ja säälittävä olo. Tiedättekös, sellainen, että eikös sitä nyt helkkari nuorella ihmisellä pitäisi viikonloppuisin olla sutinaa ja hippoja vaikka kuinka.

Hassua on se, että nyt, kun ei ole mitään syytä olla kotona, niin se on jotenkin huonompaa olemista kuin silloin, kun pystyi perustelemaan itselleen aivan samankaltaisen tyhjäntoimituksen vaikkapa opiskeluihin vedoten.

Tänään en kylläkään ollut kotona, joten siis puhun vaan ihan hypoteettisesti. Niinkuin aina.

Blondie on kova

Olen innostunut aika tavalla kuuntelemaan Blondieta. Minä olen kova poika innostumaan ylipäätäänkin, että sinänsä kyse ei ole mistään vallankumouksellisesta tapahtumasta maailmanhistoriassa, mutta tajusin sellaisen kiinnostavan pointin, että Blondien hyvyys on ehkä 20-prosenttisesti hyvästä musiikissa ja 80-prosenttisesti kyse on Debbie Harrysta. Ulkomusiikillisesti. Levyäkin kuunnellessa ajattelen useammin, että "Vau, mikä mimmi." kuin "Vau, mitä musaa.".

Blondien valtava suosio todennäköisesti perustuu juurikin Debbie Harryn persoonaan. Suoraan sanoen, Blondie myy seksillä. Kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että Debbien suoruus ja peittelemätön seksuaalisuus on jotenkin ainoastaan coolia, mutta Rihannan ja Britney Spearsin kohdalla kyse on mielestäni todella epämiellyttävästä ilmiöstä.

Toki noita esimerkkejä erottaa se, että nykyiset tissivakoartistit tuntuvat objekteilta, kun taas Debbie tuntuu subjektilta.

Joka tapauksessa se on jotenkin hämmentävää, miten seksillä myydään musiikkia, ja miten se tietyissä tapauksissa on jotenkin huomaamattomampaa ja hyväksyttävämpää.

Jotkut tapaukset ovat aivan ilmiselviä. Joskus 90-luvulla oli semmoinen ruotsalainen yhtye, jossa oli blondit kaksoset, joilla oli valtavat silikonit. Helkkari, kun en muista yhtyeen nimeä, niin en voi kaivaa tähän mitään valokuvamateriaalia. Mutta joka tapauksessa lienee aika selvää, että yhtyeen myyntivaltti ei ollut musiikki. Mimmit sheikkaa tissipaidoissa, ja pojat kuuntelee, että kylläpä on hyvä biitti?

Ja sitten on toisaalta artisteja, jotka näennäisesti tekevätkin musiikkia, mutta joiden suurin myyntivaltti on silti seksi. Vai koetteko, että keski-ikäiset perheenäidit ovat sitä mieltä, että kylläpä Eros Ramazzottin biisit on todella kovia? Että on kyllä viimeisen päälle hyvät sanat? Tai vaikka Il Divo jne. Rundit on loppuunmyytyjä, vaikkei kukaan tiedä niiltä ainuttakaan kappaletta. Jos vain onnistuisi olemaan yksi niistä onnekkaista, jotka kiskotaan lavalle hetkeksi tanssimaan. Tai saisi edes nallekarhun. Tai yhteisvalokuvan keikan jälkeen. Vaikkei kukaan tunnistaisi Il Divon jäseniä kadulla, niin keikkatilanteessa heidän hysteerinen ihailu kuuluu asiaan. Kassa käy, kun rouvat saavat toteuttaa fantasiansa.

Yhtälailla musiikin taakse kätkettyä seksuaalisuutta on jossakin Chisussa. Ensisijainen julkisuuskuva on sitä, että mahtavaa, kun on nykyisessä esineellistävässä musiikkiteollisuudessa tällainen itsenäinen ja rohkea nainen. Mutta bussin kyljessä on kuva, jossa Chisu on huulet törröllään ja lampaankatse silmissään.

No, lopputulema on se, että Blondie on kyllä vitun kova.

Pakkasta pihalla

Joskus täällä kotikonnuilla hengaillessa tulee lukeneeksi ihmisten katseista kaikenlaista epäluuloa ja halveksintaa. Voi toki olla, että se on useimmiten ihan silkkaa kuvitelmaa, mutta se nyt on ainakin ihan täysin selvää, että iso joukko ihmisiä suhtautuu halveksien kaikkiin porukasta erottuviin.

Luulen, että kyse on tyhjiöstä. On kenties nuorena haaveillut tulevaisuudelta kaikenlaista, ja kymmenen vuotta myöhemmin elämän huippukohta on se, kun saa yökerhossa juotettua jonkun 18-vuotiaan kyllin humalaan, jottei tarvitse tyytyä kulahtaneeseen elämänkumppaniin. Väistämättä elämä tuntuu aika sisällöttömältä.

Ennen oli sentään Jumala. Kaiken kurjuuden keskellä kyettiin sentään ajattelemaan, että on olemassa aurinkoinen tulevaisuus, kunhan pysyy Herran nuhteessa.

Uskonto on aivan helvetin hyvä keino täyttää ihmisen sisäistä tyhjiötä. Minä uskon, että tyhjiö on olemassa kaikilla. Tai jotenkin siihen tapaan kuin Bob Dylan lauloi, että "It may be the Devil or it may be the Lord, but you're gonna have to serve somebody." Enkä tarkoita sitä, että sen jonkun pitäisi olla joku henkimaailman olento, vaan joku asia, jonka varaan ikäänkuin elämänsä laskee.

Enkä oikein tiedä kuinka sellaisen kohteen löytää, kun tiede on tehnyt yliluonnollisiin asioihin uskomisesta vähän hupsua. Minusta tuntuu, että nykyään uskonto on hieman sellaista, että sieltä haetaan plussaa omaan elämään. Ehkä halutaan uskoa, että vaikkapa kuolemanjälkeinen elämä olisi mahdollista, muttei varmasti olla varmoja. Kun taas aiemmin kyse oli ehkä siitä, että oli pakko uskoa, jottei joutuisi helvettiin.

Siispä tuntuu, että ihminen on hyvin helposti agitoitavissa mihin tahansa. Vaikkapa muukalaisvihaan. Että olisi edes joku jalansija yhteiskunnassa olemiselle.

Timo Soinihan on ihan Jeesuksen kaltainen nero siinä, miten tarjota ihmiselle tyhjiön täytettä. Jotenkin tuntuu, että jos on tarpeeksi karismaattinen agitoija, niin voidaan myydä jääkaappeja eskimoille ja sateenvarjoja Saharaan.

Punavihreyden ongelma ei siis minusta ole niinkään itse asioissa, vaan siinä, että lempeät idealistit eivät ikimaailmassa kykene puhuttelemaan ihmisiä kyllin vakuuttavasti, jotta suuret massat lähtisivät vaikkapa ympäristön asialle.

Tyhjiö pitää täyttää sellaisilla asioilla, jotka tuovat turvan sellaisia asioita vastaan kuin kuolema tai köyhyys. Luonto tai maapallo tai mikä hyvänsä sellainen on ihmiselle liian vieras asia muodostuakseen elämän perustaksi. Tai ainakin kunnes tulee joku Hitlerin tasoinen kansankiihottaja, joka lyö ajatuksen jokaisen mieliin.

Ompa hauska kirjottaa väsyneenä ja ilman suunnitelmia, kun huomaa tekstin lopussa päätyneensä aika kauas lähtöpisteestä.

November rain

Olin tuossa raivaussahahommissa, ja kun sain neuvon, ettei katajia katkota, koska linnut syö niitä marjoja, niin meinasi tulla kyynel silmään liikutuksesta. Ei oikein taida sopia hipille tuommoiset työt, kun vastaan voi tulla noinkin herkkiä asioita.

----

Olen mietiskellyt kappaleita, joiden teksti alkaisi suoralla napakympillä ja täystyrmäyksellä.

Aika tosi vahva alotus on Emir Kusturica & The No Smoking Orchestran Unza Unza Time -kappaleessa, joskin se johtuu myös laulusolistin loputtomasta karismasta.

"In the beginning at the boring time
Back in 1999
The man killed the line
Between punishment and the crime

On the planet earth
There was no more fun
No sex no drugs no rock'n'roll
All music turned to a fashion show"

Kappaleen teksti on kokonaisuudessaan loistava, mutta nyt haluan tarkastella nimenomaan alkua. Tässä vaikuttavuus syntyy mielestäni siitä, että musiikin riehakkaaseen tunnelmaan on yhdistetty julistava ja jopa raamatullinen tekstin sävy, josta tulee välittömästi sellainen olo, että nyt on painavaa asiaa tulossa. En tiedä onko tuo aloitus tekstinä kovinkaan mullistava, mutta muistan, että ensikuuntelulla nimenomaan tuo laulun aloitus sai pulssin nousemaan.

Tässä kappaleen musiikkivideo, jossa kappale on hieman pidempänä (eikä aivan niin rautaisena) versiona. Laulu alkaa n. 1:50.
http://www.youtube.com/watch?v=dpO93jR4kL4

Toinen todella kova aloitus on Screamin' Jay Hawkinsin kappaleessa I Am The Cool. Kyseessä on pitkän viihdetaiteilijan uran tehnyt entinen nyrkkeilijä, jolla on ymmärtääkseni n. 70-80 lasta (eikä kuulkaa ole saman naisen kanssa..). Tässä kappaleessa hän laulaa 65-vuotiaana:

"I'm the one your mama warned you about
when you see me, I will leave you no doubt
I'm the coolest man that ever walked this Earth
I've been the coolest since the day of my birth"

http://www.youtube.com/watch?v=-gWQQHHEz04

En tiennyt hänen henkilöhistoriastaan mitään, kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa, mutta välittömästi tuli selväksi, että hän on täysin tosissaan ja täysin oikeassa. Kiinnostavaa tuossa on se, että yleensä tuollainen itsevarmuus liittyy gangsta-rap -tyyppisiin hahmoihin, mutta kun tuon tekee vanha bluesmies rauhallisesti ja kylmänviileästi, niin uskottavuus nousee stratosfääriin.

Yksi loistava kappaleen aloitus on Kari Peitsamon On pakko vatkaa -sinkun b-puolena julkaistussa Takaisin Teksasiin kappaleessa, joka lähtee todella paatoksellisella rock'n'roll -henkisellä fraasilla:

"Elämäni on ollut pelkkää tuskaa siitä lähtien, kun jätin Teksasin."

Kappaletta en löytänyt mistään nyt tähän linkattavaksi, mutta ehkäpä kaikki tarvittava kiteytyy tuohon lauseeseen. En oikein muista mitään muuta biisin tekstistä, enkä ole ihan varma onko siinä jotain sen suurempaa viestiä. Mutta joka tapauksessa nokialainen rock-muusikko laulaa valtavalla itsevarmuudella siitä, miten tuskallista hänen elämänsä on ollut Teksasista lähtemisen jälkeen. Hienoa, kun täysin epäaidosta ja epäuskottavasta asiasta voi saada riittävällä itsevarmuudella totuudelta kuulostavan.

Ja vielä yhden kovan aloituksen tähän laitan. Nimittäin Tom Waitsin Poor Edward. Ihan vaan tuo eka lause. Ei tarvinne sen suurempia selityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=zGci5Tlur9o

Sananen taiteesta

Olin eilen teatterissa, ja ennen esitystä luin käsiohjelman, jossa oli valtavasti mielenkiintoista tekstiä. Esityksen loppupuolella havahduin siihen, että ilman käsiohjelman tekstejä moni asia olisi jäänyt aukeamatta.

Tuli huijattu olo. Koska olin lukenut sen käsiohjelman, niin enhän minä mitään vahinkoa siinä kärsinyt, jopa päinvastoin, sillä olin ennen esitystä ajatellut, että kylläpä tekstin kirjoittanut ohjaaja-dramaturgi kirjoittaa tässä hienosti.

Mutta esityksen aikana tajusin, että käsiohjelman pitkät sepostukset monesta asiasta paikkasivat ohjauksen puutteita. Toisin sanoen, aika ja/tai visiot olivat loppuneet toteutuksessa kesken, ja ongelman ratkaisemiseksi oli päätetty painaa sivutolkulla ohjaajan ajattelevaa imagoa pönkittävää filosofointia ja teemojen avaamista.

Toisaalta hyvä niin, jos se auttaa ihmisiä pääsemään esitykseen paremmin sisään. Niin se ainakin minun kohdallani meni. Mutta minä koin, että omat vajaavaisuudet yritettiin kätkeä nerouden viittaan, ja se tuntui ikävältä ja katsojan aliarvioinnilta.

Omia tekosia on hankala nähdä objektiivisesti, mutta eilinen vankisti käsitystäni siitä, että taiteen kuluttajana koen rehellisyyden ja aitouden tärkeäksi arvoksi. Ja täsmälleen siitä syystä vaikutuin alun alkaen Joose Keskitalosta, ja täsmälleen siitä syystä en nykyään enää niinkään vaikutu Joose Keskitalosta.

Kaikki on tietty katsojan silmässä, mutta kyllä maar keljutti tuo dramaturgian ratkaisu käsiohjelmassa.

Mooses voitti kuoleman

Aika tiuhaan tulee tuumiskeltua, että onkohan sitä oikealla alalla.

Nyt en tarkoita mitään rahahommia, sillä ne on aina vähän eri juttu kuin ns. kutsumushommat. Enkä tarkoita, etteikö taiteen tekeminen olisi mahtavaa, vaan että olisikohan joku muu puuha vielä mahtavampaa.

Tuossa ponnahti joku mainos Oopperan kausikorteista, ja rupesin jotenkin vaistonvaraisesti nauramaan, että kuka helkkari hankkii sellaisen. Mutta toisaalta ei ole montaakaan päivää aikaa, kun mietin ääneen Hifkin kausikortin ostamista (toim. huom. Kärppien kotipeleihin vaan on hieman turhan pitkä matka). Tietenkin tuo on nyt vähän kärjistetty esimerkki, sillä en ole koskaan ollut pätkääkään kiinnostunut oopperasta, mutta kyllä tuo vähän koskee muutakin taidetta. Olen käynyt katsomassa Olympiastadionilla lukuisia jalkapallomaajoukkueen pelejä, eikä minusta tunnu pahalta maksaa lipuista kymmeniä euroja. Samoin kuin SM-liigasta maksan ihan mielelläni pari kymppiä.

Kun tässä oikein miettimällä mietin, niin olisinkohan viimeksi maksanut jostakin konsertista tai esityksestä yli kymmenen euroa puolitoista vuotta sitten Joanna Newsomin Kulttuuritalon keikalla, ja haluan korostaa, että Joannan keikoista olen valmis maksamaan mitä tahansa.

Olen toki käynyt paljonkin teatterissa ja keikoilla, mutta en ole valmis maksamaan siitä alkuunkaan sitä, mitä maksan urheilusta. No, tietenkin asiaan vaikuttaa sekin, että urheilumaailmasta en tunne ketään, kun taas taidepuolella on tuttujen kautta aika helppo päästä ilmaiseksi tapahtumiin, että ehkä sitä on myös tottunut siihen, ettei taiteesta tarvitse maksaa. Ja kun sitä on niin tolkuttomasti tarjolla, niin on pakko vähän valikoida, ja herkästi tulee karsittua pois kaikki maksullinen.

Tilaan Rumba-lehteä. Se taitaa tulla kolmen viikon välein. Uudistuksen myötä se tuntuu aika asialliselta lehdeltä, ja kyllä minä sen aina huolella selaan. Mielelläni sitä tuen, etenkin koska se oli halpa.

Tilaan myös Veikkaajaa ja Urheilulehteä. Molemmat ilmestyvät kerran viikossa. Ja tässä alkusyksystä molemmilta on tullut vieläpä satasivuisia extranumeroita ainakin SM-liigasta, NHL:stä ja Mestareiden liigasta. Luen melkein aina kaiken huolella, paitsi uutiset moottori- ja hevosurheilusta.

Sitäkin voisi pohtia, että minkä vuoksi tuen niin paljon herkemmin urheilua kuin tätä omaa alaani. En taida jaksaa alkaa siitä sen kummemmin jaarittelemaan, mutta lyhyesti sanottuna: urheilu kiinnostaa minua enemmän.

Koko pohdinta alkoi siis siitä, että mietin olenko oikealla alalla, ja aika selkeästi katsojana ja seuraajana taidan olla kiinnostuneempi urheilusta kuin taiteesta, mutta onkohan kyse juuri siitä, että on tekijänä niin taipuvainen syvällä sukelteluun, että täytyy vaan uppoutua johonkin aivan muuhun. Tai kenties jostakin tiedostamattomasta änkyröinnistä taiteilijakentän kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä kohtaan? Sillä vaikka tässä kovin liberaaleja näennäisesti ollaan, niin olen aiheuttanut suurempaa pahennusta ja kummeksuntaa puhumalla innostuneesti urheilusta taiteilijapiireissä kuin millään elämänvalinnallani körttisukuni silmissä.

No, vaikka etenkin nuorempana olen tuosta provosoinnista kovasti nauttinut, niin tässä asiassa se menee kyllä niin, että olen ollut koko ikäni hyvinkin innokas urheilun ystävä, kun taas taide on tullut kuvioihin paljon myöhemmin.

Urheilusta en toki voi puhua millään tavoin potentiaalisena ammattivaihtoehtona, sillä fyysisesti olen viisitoista vuotta myöhässä mihin tahansa lajiin, ja kenties vielä suurempana ongelmana on se, ettei minulla ole juuri minkäänmoista kilpailuviettiä kamppailutilanteissa. Vitsillä pystyn kyllä vouhkaamaan ties mitä, ja jollain tasolla kyllä nautinkin kilpailemisesta, mutta sellainen urheilijan kyky olla kovimmillaan tiukoissa paikoissa minulta puuttuu kokonaan. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen, ja kymmenen vuoden tiukka taideteoretisointi ei aivan kauheasti paranna henkistä lujuutta urheilutilanteissa.

Mutta jos poissuljetaan se tosiseikka, että urheilu-urani pilasi se, että kymmenvuotiaana astuin teatterilavalle ja samoihin aikoihin nappasin rumpukapulat kouraan, niin voisikohan urheilu olla minulle sopivampi ala. En kyllä siedä lainkaan niitä urheilutapahtumissa mölyäviä hunnilaumoja ja muuta äärimaskuliinista kulttuuria.

Ihan teorian tasolla näkisin niin, että taide pyrkii jollakin tavalla vaikuttamaan elämään. Tekijöihinsä, kokijoihinsa, yhteiskuntaan jne. Saamaan ihmisiä pohtimaan ja valaistumaan ja tekemään vallankumouksia, tai sitten ihan vaan nauttimaan. En tiedä kuinka moni kuuntelee rock'n'rollia valaistuakseen, mutta varmaan tekijä tehdessään toivoo tekemisellään olevan jonkinlaista vaikutusta kuulijoiden elämään.

Voi olla, että urheilustakin voi kaivaa ties mitä merkityksiä, ja kyllähän sitäkin katsoessa toki nauttii, mutta näen sen kuitenkin enemmän niin, että se nautinto ja muut siitä heräävät tunteet ovat ikäänkuin sivutuote. Itse pelissä ei pyritä mihinkään muuhun kuin voittamiseen. Esimerkiksi jääkiekko-ottelu on aivan omassa ulottuvuudessaan tapahtuvaa toimintaa. Kuviohan on aika älytön; ukot ravaavat kentällä hampaat irvessä aivan vakavissaan ja tosissaan, yrittävät hakata kiekon maaliin. Ei siinä tekemisellä ole kohdeyleisöä tai tarkoitusta muuttaa jonkun katsojan elämä, vaikkakin varmasti on myös hienoa, että hallissa on väkeä tai jos joku lapsi innostuu lajista esimerkin myötä, mutta joka tapauksessa koen, että urheilussa ei ole ensisijaisesti kysymys mistään muusta kuin siitä urheilusta. Ja taiteessa taas on kysymys elämästä.

Minulla on tapana pohdiskella niin tavattomasti, että jos teen itse pohdiskelemaan yllyttävää taidetta, niin tulee melkein huono omatunto siitä, että patistan ihmisiä ajattelemaan. Itse ainakin tulen ajattelusta usein niin synkeäksi. Ja jälleen, vaikkapa juoksulenkin jälkeen mieli ja keho on mitä parhaimmassa olotilassa. Miksi en siis agitoisi ihmisiä liikkumaan, kun kerran itse koen sen olevan itselleni paljon parempi asia kuin pohdinta ja ikuinen valaistumisen metsästys?

No, tietoinen agitaatio ei kyllä taida olla koskaan kovinkaan tehokasta.

Ehkä se on niin, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä osaa. Tarkkaa arviota siitä, milloin toden teolla aloin taidetta tekemään, on hankala antaa, mutta olen minä nyt joka tapauksessa vuosissa mitattuna suurin piirtein puolet elämästäni tätä asiaa melko ahkerasti opetellut. Urheilua olen seurannut ahkerasti, ja olen varmaan aika hyvä seuraamaan sitä, mutta harrastajaurheilijanakin olen hyvin keskinkertainen. Metsätöitä olen tehnyt tosi pienestä asti, mutta ajallisesti minimaalisen määrän taiteeseen nähden, ja koen olevani niissäkin melko kehno, vaikka se ihan mukavaa puuhaa onkin. Vaikka lukioikäisenä aloinkin keskittyä pelkästään taiteen opiskeluun, tuli abivuonna tiedettyä kaikenlaista, sillä olen melko hyvä oppimaan asioita kuuntelemalla. Mutta nyt kun useampi vuosi on kulunut, niin yksinkertaiset päässälaskutkin vaativat jo aikaa.

Siispä tuntuisi aika vaivalloiselta vaihtaa alaa. En ole mitenkään huipulla tässä työssäni, mutta koen sukeltaneeni valtavan syvälle tähän maailmaan, ja vastaavanlaisiin syvyyksiin pääseminen jollain toisella alalla vaatisi kenties yhtä pitkän ajan opettelua? Eikä nelikymppisenä varmaan enää nousta SM-liigaan tai maajoukkueeseen?

Joten, I shall forget it. Nousen, syön ja lähen takomaan kannuja narulle.

Kissan viikset

Minä olen kai, etenkin nuoruusvuosina, teoretisoninut asioita aika tavalla. Tarkoitan siis lähinnä säveltaidetta ja näyttämötaidetta, mutta sitä kautta se on tullut aika luontevaksi myös ihan tässä ns. perustaiteessa eli todellisuudessa.

Eilen aamulla olisi ollut jo vähän kiire, mutta kun kissa tuli makaamaan rintakehän päälle ja alkoi kehräämään, niin teoreetikko minussa lähti ihan vakavasti pohtimaan tilannetta: onko tärkeämpää se, että minä saan asiat hoidettua vai se, että kissalla on mukavaa? Makasin vähän reilun tunnin, ja sitten olikin jo oikeasti kiire.

Kissalla oli äänestä päätellen oikein mukavaa, ja mikäpä siinä minullakaan oli maireata kissan hymyä tuijotellessa, mutta jälkikäteen hämmästelin sitä, että ihan oikeasti punniskelin tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että kissan silittely on tärkeämpää. Ymmärtäisin tilanteen hyvin, jos minun olisi pitänyt vaikka mennä tiskaamaan, ja ihan vaan laiskuuttani olisin mielummin jäänyt makoilemaan, mutta kun oli semmoista ihan oikeaa tekemistä. Joka tapauksessa hienot prioriteetit mulla.

Oho, nyt se rupesi tuolla maukumaan. Kerkeänköhän keikalle..

Doesn't matter if you're

Näin Michael Jacksonin Live in Bucharest -videota, ja kun tarkkailin yleisön reagointia, niin tuli mieleeni, että jos Jackson olisi elänyt 2000 vuotta sitten, niin emme puhuisi vetten päällä kävelystä vaan moonwalkista.

Tai, jos 2000 vuotta sitten Jeesuksen agitaatiopuheita olisi kuvattu videolle, niin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes olisi niitä tyyppejä, joita näkisimme kuola valuen sätkimässä paareilla kohti ensiapua.

Pietarström

Käppäilin tuolla Pietarin kaduilla muutamana iltana, ja kun en kaikesta päätellen ihan istu habituksineni venäläiseen mieskuvaan, niin sain osakseni välillä aikamoista kohtelua. Toki olisin voinut vähän miettiä, että kannattaako lähteä keikan jälkeen kajalit silmissä ulos, mutta joka tapauksessa sellaiset väitteet kuten "Pietari on eurooppalaisempi ja vapaampi kuin Helsinki" on kokemukseni mukaan aivan täyttä hevosen paskaa. Pietari on yhtä vapaamielinen kuin Kajaanin Kauppakatu 12-vuotiaita typyköitä iskevien sotilaspojujen iltavapaiden aikaan.

Noh, samapa se sinänsä, mutta mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että kun nuorten klanipäiden joukosta eräs nuorimies tönäisi minua jalkakäytävällä, niin meinasin saada silmittömän raivokohtauksen ja potkaista polvilumpion sivusta linttuun. Hienoa toki, etten tehnyt yhtään mitään, sillä olisin tällä hetkellä kilon paloina Nevan pohjassa.

Olen tuumiskellut, että mistä tuo reaktio johtui. Minä en ole yläasteen jälkeen jaksanut juuri provosoitua tuommoisesta mies-kukkoilusta, sillä se on mielestäni lähinnä hassua. Myöskään fyysinen väkivalta ei ole tuntunut enää peruskoulun ahkeran tappeluajan jälkeen houkuttelevalta tavalta ratkaista asioita.

Tunne oli varmaankin pääosin henkilökohtainen. Että tuntuu ikävältä olla halveksittu. Ja tottakai, kyllähän minä pidän tuollaisia jätkiä aivan totaalisen idiootteina, enkä koe heitä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Varmaan siinä on myös kyse syrjinnästä myös isommassa kuvassa. Ulkonäkööni perustuva kohtelu koski myös esimerkiksi joitakin tarjoilijoita ravintoloissa, joten koin, että yleinen ilmapiiri oli todella homogeenisyyteen painostava. Ja sellaisen tunnistaminen tuntuu todella ikävältä. Siinä on myös jotain samankaltaisuutta siihen tunteeseen mitä tunnen Kainuuta kohtaan; vaikka paikkana sitä rakastankin, niin vihaan ilmapiiriä ja sen ylläpitäjiä usein täydestä sydämestäni ja varauksetta.

Varmaan tuossa oli kyse jostain tunnetakaumasta nuoruusvuosilta. Tilannehan olikin hyvin samankaltainen kuin joskus nuorempana Kajaanissa, kun pukeutui aina ihan mihin sattuu. Helsingissä ihmiset ei juurikaan tunnu välittävän ulkonäköseikoista, ja toisaalta sitä mielellään yrittääkin usein näyttää mahdollisimman näkymättömältä, mutta en muista kokeneeni mitään ulkonäköön perustuvaa halveksintaa. Paitsi joskus jossain Mellunmäen metroasemalla.

Jotenkin sitä kai tuli vanhasta tunnemuistista 15-vuotiaan Tolosen reaktio. Nyky-Tolonen meni moisesta piikistä niin lukkoon, että koko ilta piti murjottaa ja olla puhumatta kenellekään, kun tuntui niin kummalliselta. Mutta pysyipähän nyrkit tupessa.

Remus ja Romulus olivat Rooman kaupungin myyttiset perustajat

Aiemmasta blogistani näkyi kirjoittaessa sivupalkissa vierailijoiden määrä. Tästä sivustosta en ymmärrä mitään, enkä ole ollut kiinnostunut tutkimaankaan löytyykö täältä jotain kävijälaskuria.

Kirjoittamisen puolesta on minusta hedelmällisin tila, että ei tiedä lukeeko tekstejä kukaan, mutta silti ne ovat julkisia. Tekstien julkisuus tuo tietyn vastuun siitä, että asioita kannattaa edes hieman ajatella ennen julkaisua, ja tietämättömyys lukijoista saa aikaan tietyn vastuuttomuuden siitä, mitä kirjoittaa. Silloin on jotenkin helpompi kirjoittaa lähinnä itselleen. Jos tietäisin, että tätä lukee viikottain tuhat ihmistä, niin olisi aikamoinen paine kirjoittaa jotakin älykästä ja hienoa. Nyt tämä on tämmöistä leppoisaa läpsyttelyä.

Syksy etsii mua

Muistaakseni ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin kokevani syksyn ja talven tulon ikävänä asiana.

Se on kenties jotain sellaista, että kaikissa muissakin asioissa olen aika ääripäiden välillä seilaavaa sorttia, niin vuodenaikojen myötä tulevat kaikenlaiset muutokset on aina tuntuneet jollain tavalla kovin mukavilta, vaikka huonona kenkien ostelijana olen etelän talvet kulkenutkin sukat märkinä.

Vuodenajat tekee elämään dynamiikkaa, ja minä koen niin, että kesä on huomattavasti vauhdikkaampaa aikaa kuin talvi. Vaikka usein kesällä on kenties tullut lomailtua ja talvisin tehtyä paljon, niin pohjimmaisena luonteena talvessa on minusta kuitenkin semmoinen tunne, minkä koin ehkä 6-vuotiaana katsoessani huoneeni ikkunasta tammikuisena iltapäivänä. Täydellinen pysähtyneisyyden tunne. Kesä puolestaan on tekemisen aikaa, liekö siksi, että lapsena silloin yleensä reissailtiin, ja nyttemmin tuntuu enimmät työhommat painottuvan kesäajoille.

Ja syksy taas on aina ollut muutoksia ja rajuja tunteiden ailahtelua. Ihan mukavaa sekin, ja jälkeenpäin katseltuna ailahtelupaikat on merkittäviä käännekohtia.

Nyt tässä on tullut elettyä henkistä kesää ihan viime päiviin asti, mutta kun ilmat alkaa viiletä, niin tulee takaraivoon semmoinen luonnon sanelema muutos. Että nyt pitäisi mielialan muuttua syksyksi.

Ei vaan tippaakaan huvita. Nyt pitäisi vaan kesämoodin jatkua. Ilmat voisi periaatteessa viiletä ja mukavaltahan tuo syksy näyttää. Vaihtelun vuoksi on myös ihan mukava pukeutua välillä, mutta joku tässä nyt tökkii. Syksy etsii mua, eikä oo paikkaa, mihin mennä pakoon.

Muuten, 18-vuotta sitten tänä päivänä tehtiin Ristijärvellä pihalla lumiukkoja.

Lapista terveiset

Oltiin tuossa Pohjois-Lapissa kiertueella. Hurja kokemus, kun menee keikalle paikkoihin, jossa ei käy koskaan ketään keikoilla, niin ihmisten suhtautuminen on ihan toisenlaista kuin etelässä. Pöydillä tanssiminen on aina tosi cool.

Se on tietenkin selvää, että ihminen, joka näkee jatkuvasti monenmoisia keikkoja, ei ole lähtökohtaisesti samalla lailla innoissaan mistä tahansa. Kyllähän sitä itsekin katsoo keikkoja hieman sillä meiningillä, että "show me what ya got" ja ei sitä paljoa jaksa innostua, ellei tule jotain erityisen kovaa tavaraa.

Ja jos sitten ajatellaan jotain Karigasniemeä tai Utsjokea, niin kai sitä nyt ollaan valmiiksi jo aika fiiliksissä, kun ei tarvitse lähteä satojen kilometrien päähän nähdäkseen jotain, vaan kerrankin lähipubiin meneminen riittää.

Tavallaan täysin loogista, mutta se on hassua, että mitä enemmän ihminen keikkoja näkee, sitä vähemmän niistä vaikuttuu. Se on selvä, että jutuista ei samalla tavalla ylläty, mutta voisi myös luulla, että nauttimalla keikoista usein saisi itselleen semmosen automaation keikoista nauttimiseen ja bailaamiseen. Samoin kuin lenkkeillessä rentoutuu jo ensiaskelilla, tai pelkkä greippilimonadihuikka rentouttaa lonkeron ystävän ja ymmärtäjän.

Suonissani nauttimani myrkky lainehtii

Viisaudenhammas on vinksallaan. Jonkun erityistaitavan leikeltäväksi käskivät ja löivät repullisen lääkkeitä sitä odotellessa.

Jotenkin sitä luulisi, että kipuun tottuu. Kai jotkut tottuukin, mutta vaikka itse olen käynyt läpi kaikenlaiset suuoperaatiot vuosikausien oikomishelvetin yhteydessä, niin kipukynnykseni ei ole madaltunut lainkaan.

Hammaslääkärille mennessä suuhun sattui siinä määrin, että banaani oli aivan liian haasteellista pureksittavaa ja jogurttinkin syöminen oli taistelua. Vanhana pahiksena olen myös etenkin flunssaisena krooninen syljeskelijä, ja sekös vasta sattuikin. En silti jostain syystä ottanut lainkaan lääkkeitä. En yleensäkään juurikaan käytä särkylääkkeitä kuin tosipaikan tullen, mutta nyt en edes silloin.

Mutta kun hammaslääkäri löi reseptiä kouraan, niin johan alkoi napit maistumaan. Pitäisi ottaa kahdeksan tunnin välein kolmesta purnukasta tavaraa, ja täytyy sanoa, että kun nyt on kuusi tuntia kulunut edellisestä annoksesta, niin kaikki ajatukset keskittyy tällä hetkellä takimmaisen vasemman alahampaan tietämille. No, oikeastaan leuasta korvaan ja vähän myös koko päähän.

En ole käsittääkseni ollut koskaan riippuvainen mistään nautintoaineista. Paitsi yläasteella ehkä karamelleista, mutta se oli niin tiedostamatonta, etten kokenut sitä riippuvuutena. Luulen kuitenkin olevani todella addiktoituva ihminen, en vain ole antanut itselleni juuri mahdollisuuksia riippuvuuksien hankintaan, suhtaudun niin karamelleihin, kahviin kuin kannabikseen täysin käsittämättömänä idiotismina.

Nyt kun kyse ei oikeastaan ole omasta valinnasta, vaikka toki itse tropit naamaani lapan, niin olin heti täysin vietävissä. Kun syy on se, että lääkäri sanoi tilanteen olevan hankala, ja että tarvitsen lääkkeitä, ja vieläpä korosti, että jos ei tunnu tehoavan, niin täytyy heti ottaa yhteyttä. Syy ja suorastaan velvollisuus oikeuttavat.

Minulle on melko helppoa kieltäytyä houkutuksista, kun perustelen asian itselleni järkevästi. Jos seuraisin mielihaluja, niin kävisin varmaan Mäkikuplassa pizzalla joka päivä, mutta mielihalut on helppo vaientaa vasta-argumentein. Vaikkakin mieleni on toisaalta hyvin pirullinen kiusaaja, ja jos pizzahammasta kolottaa, niin en saa asiaa millään mielestäni, tuntuu usein siltä niinkuin olisi Aku Ankasta tuttu pikkupiru olkapäällä hiilihangon kanssa, mutta jos ei anna sarviveikolle mahdollisuutta, niin pidättäytyminen on käytännön tasolla helppoa ja yksinkertaista.

Mutta heti jos ulkopuolelta tulee joku syy, kuten nyt nuiden lääkkeiden kanssa, niin stoalainen itsekuri on tipotiessään ja lasken minuutteja seuraavaan lääke-erään.

Toki on ehkäpä myönnettävä, että tässä tilanteessa todella tarvitsen nuita lääkkeitä, enkä sinänsä sorru henkiseen heikkouteen, mutta on silti ihan kiinnostavaa huomata kuinka paljon viime päivinä on tullut ajateltua lääkkeitä.

Josko sitä nukkumaan jo pitäs

Hoksasin äsken asian, joka on samaan aikaan äärimmäisen epäkiinnostava ja hieman kiinnostava.

Oon elämäni aikana onnistunut nukahtamaan kolmesti muusiikin soidessa, ja joka kerta olen herännyt levyn lopussa herännyt todella kummallisessa olotilassa. Yritin joskus lukioaikoina oppia nukahtamaan musiikin soidessa, kun arvelin, että se voisi rauhoittaa, mutta olen niin ääniherkkä, ettei siitä tullut mitään. Ja toisaalta myös ne kerrat, jolloin olen nukahtanut ja herännyt saman levyn aikana, ovat olleet tosi psykedeelisiä kokemuksia.

Ensimmäisen kerran nukahdin Kajaanin Kirkkokadun kämpässä Arvo Pärtin soidessa, ja heräsin Cantus in memory of Benjamin Brittenin kirkonkelloihin, ja luulin suunnilleen tuomiopäivän tulleen. Toinen tapahtui Ristijärvellä lapsuudenkodissa Ilmiliekki Quartetin ekan levyn kans. Heräsin Radiohead-cover The Touristin massiivisiin trumpettiosioihin, ja luulin suunnilleen saapuneeni taivaaseen. Kolmas kerta oli Ristijärvellä Soopalan ikkunattomassa aitassa tuulisena kesäyönä Liisa Tavin Vaeltava sydän -levyn soidessa, jolloin heräsin päätösraita Maaliskuun sateen lopun kaiutettuihin rumpuihin ja menin jossain unihoureissa ihan sekaisin levyn ja luonnon äänien kombinaatiosta.

Tämäpä tuli mieleeni, kun Liisa Tavia kuuntelin. Hassua, että muistan nuo tapahtuneet, ja myös, että nuo on ainoat kerrat. Tuo Vaeltava sydän -levy muuten kannattaa tsekata, siinä on muutama riipaiseva ralli.

Perusmenoa vaan

Tuossapa yhden soittajakuoman kanssa tuumin keikanjälkeisissä tunnelmissa sitä käsittämättömyyttä, että kuinka kummassa on käynyt niin, että yleisössä tai jopa kanssasoittajina saattaa olla supermaestroja, joita on itse ihaillut jo ihan teinipoikana.

Ensiksikin kummalliselta tuntuu se, että kuinka ihmeessä näin on käynyt, koska omaa ammattimaistumista on yhtä hankala huomata kuin kasvonpiirteiden muutosta aamulla peiliin katsoessa. Ei oikein luonnostaan ymmärrä sitä, että hittolainen, minähän teen tätä asiaa nyt työkseni, joten on aika luonnollista, että soitan erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa.

Toiseksi minusta on aina tuntunut hyvin omituiselta ajatella jotakin ihailemaani ihmistä jotenkin inhimillisenä. Vaikkapa nyt Jari Litmasta ruokakaupassa. Samalla tapaa on jotenkin vaikea ymmärtää, että kaikki taiteilijat on ihmisiä ja he tekevät työtä toisten ihmisten kanssa. Tai että tietyn pisteen saavuttaneet ihmiset eivät enää tule katsomaan kaltaiseni ruohonjuuritason puuhastelijan keikkoja.

Hämmästyttää vaan.

Sen myös huomasin, että jos näen yleisössä joitain kovia tekijöitä, niin alan vähän jännittämään, mutta se ei tunnu johtuvan siitä, että miettisin juurikaan sitä minkälaisen vaikutuksen itse soittajana heihin teen. Mitenkähän tämän nyt muotoilisi. Varmaan iso osa yleisöstä ei osaa käsitellä musaa muuten kuin siten, että "hyviä lauluja ja mukava tunnelma ja hyvät sanat". Jotkut kenties miettii sitten jo yksittäisiä soittajia ja heidän ratkaisujaan tai muita yksityiskohtia, mutta jotenkin oletan, että suurin osa yleisöstä ei kauheasti analysoi tai kyseenalaista soittajien yksilöinä tai kokonaisuutena tekemiä ratkaisuja. Ja jos yleisöstä ei tunne ketään, niin jotenkin sitä olettaa helposti, että koko joukko on juurikin tähän kategoriaan kuuluvia ihmisiä. Enkä tahdo siis arvottaa katsojia yhtään mitenkään, tarkoitan ainoastaan, että jotkut analysoivat ja purkavat musiikin osiksi. Mikäli katsomossa on joku, jonka oletan ymmärtävän musiikista suurin piirtein kaiken ja vähintäänkin tuhatkertaisesti oman ymmärtämykseni määrän, niin jännitän sitä, kun hän kuulee ja ymmärtää meidän tekemät sovitukselliset ratkaisut. Koska ne on jotenkin kuitenkin itselle kovin tärkeitä juttuja, ja niistä saa aika vähän kiitosta tai kritiikkiä, vaikka juuri sellaiset asiat ovat lopulta ne, jotka tunnelman luovat.

Olempa minä asiallinen. No, kerrottakoon, että oon nähny tissit.

Mamban Valokuvia on ihan omanlaisensa biisi

Blogimerkintä 21. joulukuuta 2007:

Nukuin sikeästi. Heräillessä bongailin vanhoja koulukuvia seinältä. Oispa jännä päästä hetkeksi hyppäämään niihin elämäntilanteisiin ja ystäväpiireihin; kahtomaan mitä ihmisille kuuluu, siis niille, jotka silloin tunsin, kun voihan tuo olla että aika on tehnyt niistä kokonaan uudet ihmiset, joita en lainkaan enää tunne, eikä ne nykyisellään ole enää minulle tuttuja, joten olisi kiva vaan päästä muistelemaan silloisia kuulumisia.

Olin tässä jonkin aikaa sitten tekemisissä ihmisen kanssa, jota en ollut nähnyt vuosiin. Mietin sitä kummallista vierauden tunnetta, joka läheiseenkin ihmiseen ajan mukana tulee. Jos siis ei kohtaa. Kun ei osaa enää katsoa silmiin, vaikkei ole syytä olla katsomatta.

Onkohan se lopulta niin, että sellaisessa tilanteessa sitä vierastaakin omaa menneisyyttään, eikä niinkään sitä vieraaksi muuttunutta ihmistä? Se voi olla vähän ikäkysymys, mutta ainakin minulla on vähän hankala suhtautua omaan menneisyyteeni, tai siihen, millainen olin vaikka vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten. Tai seiskaluokalla.

Aikuistuminen kenties on tietynsorttista taantumista, mutta näkisin siinä kuitenkin lohdullisena puolena sen, että koko ajan ymmärtää paremmin sitä, mikä omasta mielestä on oikein ja mikä väärin, ja ehkä myös oppii elämään sen mukaisesti.

Ja kun kohtaa vuosien jälkeen jonkun ihmisen, luonnollisesti olettaa hänen näkevän minut sellaisena kuin silloin olin, aivan kuten itsekin olettaa toisesta. Jos joku ihminen oli viime näkemällä jotakin sorttia, niin kaipa hän on sitä, kunnes toisin todistetaan.

Siksi, ainakin minun, on hyvin vaikea kohdata ihmisiä vuosien takaa. Se tunne on varmaan enimmäkseen häpeää, ja luulen sen johtuvan siitä, että en itse hyväksy omaa menneisyyttäni.

Mutta jos olisi mahdollista hypätä vanhoihin valokuviin sisälle, kuulumisia kyselemään ja muistelemaan, niin tekisin sen kyllä mielelläni. Ainakin, jos sen voisi tehdä salaa. Niin, että muut kuvan henkilöt eivät koskaan saisi tietää minun käyneen siellä. Tai että jotenkin onnistuisi huijaamaan itsensä yhtä häpeämättömään ja edesvastuuttomaan tilaan kuin unissa, joissa voi ryöstää pankin, kun tietää, ettei oikeasti joudu tuomiolle.

Kävelin kesällä Ristijärven peruskoulun käytävillä ja pihamaalla yrittäen päästä yli kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. En oikein onnistunut. Paikkaa on ehkä remontoitu ja uudistettu vähän liikaa, joten en oikein päässyt uppoutumaan muistikuviin. Kaikki tuntui ainoastaan merkillisen pieneltä ja ainoastaan etäisen tutulta. Se oli ehkä vähän surullista.

Sais nyt tulla joku Pelle Peloton vähän jeesailemaan.

Skootterit, loma, syksy

Selevän teki, sano Moilas-Peki!

Homman nimi on se, että vuosikausia uskollisesti palvellut myspace on muuttunut niin kamalaksi foorumiksi, että nyt saa luvan riittää.

Musiikkiani löytää osoitteesta ilkkatolonen.bandcamp.com ja blogiani voi lukea kuulkaa just tässä.

Blogin syväfilosofista funktiota hahmottelen vielä. Luultavasti ainaki vihasta tilitystä ja egorunkkausta vois olla luvassa.

Tervetuloa laivaan!