Eilen tuli telkkarista ruotsalainen dokumentti, joka käsitteli joskus 40-luvulla tapahtuneita lasten vaihtumisia jossain sairaalassa. Lapsia ei siis silloin merkattu mitenkään, joten moni sai väärän lapsen mukaansa.
Koko soppa alkoi selvitä, kun vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen pariskunta sai ruskeasilmäisen ja tummatukkaisen pojan. Ensin epäiltiin tietenkin äidin siveyttä muutamia vuosia, mutta lopulta se jotenkin selvisi, että lapsi on vaihtunut.
Lopulta oikeuslaitos päätti, että 6-vuotiaat pojat täytyy vaihtaa takaisin biologisille vanhemmilleen. Toinen perheistä kannatti, ja toinen vastusti. Lopulta poliisin hakiessa lasta pois asiaa vastustaneelta perheeltä, he ilmoittivat, etteivät halua biologista lastaan. Syynä oli ilmeisesti se, että kyseisen perheen isä oli lapsena joutunut useaan otteeseen siirretyksi perheestä toiseen, ja hän koki, että yhdenkin lapsen vieminen perheestään vasten tahtoaan on liikaa.
Joku siinä arvioi johonkin tietoon perustuen, että lapsia olisi vaihtunut Ruotsissa 100 000. Joku vaihtunut nainen siinä sanoi, että onneksi hän sai tietää vaihtuneensa ja pääsi biologisten vanhempiensa luo.
Jäi mietityttämään, että miten kummassa tuollaisen asian paljastuminen on onni. Tottakai on suuri tragedia, että sairaalahenkilökunta suhtautuu asiaan niin huolimattomasti, että lapset pääsevät vaihtumaan, mutta tarkoitankin nyt sitä tilannetta, että kukaan ei tiedä lapsen vaihtuneen, ja perheet kasvattavat lasta vuosia omanaan. Ketä auttaa siinä vaiheessa tieto siitä, että kyseessä ei ole jonkun perheen biologinen lapsi?
Minä en toki tiedä lapsista, lapsen kasvatuksesta ja siinä syntyvästä siteestä omakohtaisesti yhtään mitään. Mutta voisi olettaa, että lapsen ja vanhempien välinen side kehittyy aivan samanlaiseksi, vaikkei kyse olisi biologisesta lapsesta. Etenkin tilanteessa, jossa vanhemmat eivät tiedä lapsen vaihtuneen, eivätkä osaa edes asiaa epäillä. Sellaisessa tilanteessa on mielestäni täysin järjetöntä, että 6-vuotias lapsi vedetään pois perheestään, johon hän on juurtunut. Todella kummallisen tuntuinen ajatus, että siinä tehtäisiin jollakin tapaa oikea ratkaisu.
Onkohan niin, että jos löytyy konflikti, niin ihmisillä on sisäsyntyinen tarve kamppailla. Saada voittamalla itselle edes jotakin vallan tunnetta. Vaikka kyse olisi tuollaisesta asiasta kuin pienen lapsen elämä, niin tuntuu, että tärkein kysymys on se, että meneekö tämä nyt teoreettisesti oikein vaiko ei, ja mikä on se teoria, mitä tässä pitäisi noudattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti