Kävelin Rautatientorin metroasemalta kohti Forumia maanalaista käytävää pitkin. En muista milloin olen mennyt siitä ekan kerran, mutta ainakin yhdeksännen luokan luokkaretkeltä on tarkat muistikuvat kyseisestä paikasta.
Jotenkin alkoi huvittamaan, kun muistin sen fiiliksen. Joku sellainen, että nyt olen kyllä ihan todella coolissa paikassa. Sitä yritti kaikilla aisteilla imeä sisäänsä kaiken mahdollisen tuosta Helsingin ydinkeskustasta, koska se oli jotakin niin fantastisen upeaa.
Helsinkiin muuttamisen jälkeen suhtautuminen on jotenkin salakavalasti muuttunut. On siinä tietenkin myös joku kulutushysteriakammokin taustalla. Että ei mene Kamppikeskukseen, jos ei ole pakko. Mutta jotenkin se on kiinnostavaa, että miten joku ennen niin jännittävä paikka muuttuukin täydellisen tylsäksi.
En edes ole hirveästi keskustassa ollut, että en usko mitenkään varsinaisesti kyllästyneeni. Voi mennä viikkokausia, etten käy Pitkänsillan eteläpuolella. Yöelämässä en käy siellä oikeastaan koskaan, mitä nyt saapastelen keskustan halki yöbussiin silloin tällöin.
Sama kaava on varmaan kaikessa, mistä ikinä innostuu. Että jos nyt ei välttämättä aina krapulaa, niin ainakin jonkinlainen tylsistyminen iskee. Olipa sitten kyse Helsingin keskustasta, parisuhteesta, ystävyyssuhteesta, yhtyeistä, mahjongista, kiinalaisesta ruuasta tai Forrest Gumpista. Totuus alkaa valjeta.
Kai minä nyt tästä Helsingistä aika tavalla pidän. Ei se ole tämän kaupungin vika, että ostoskeskuksissa on vastenmielistä hyörinää. Olemme Helsingin kanssa olleet viime vuodet vaiheessa, jossa ihastus muuttuu arjeksi.
Tämä on vaikkapa nyt ystävyyssuhteissa se vaihe, jolloin joidenkin ihmisten kanssa ei sitten jossain vaiheessa enää pidetäkään yhteyttä. Ilman mitään sen kummempaa syytä ajaudutaan kauemmas, ja toisaalta usein ihan hyvä niin. Ajaudutaan itselle oikeampien ihmisten seuraan. Kasvot katoavat uusien kasvojen luo, kuten eräs nuori taiteilija kerran runoili.
Olen tapaillut viime aikoina monia vanhoja kavereita. Sellaisia, jotka tunnen vaikkapa lukion alusta tai vielä kauempaa. Osa on tyyppejä, joita tulee nähtyä viikottain, ja osa taas sellaisia, joita tapaa vaikka kerran vuodessa. Jonakin sellaisena yhdistävänä piirteenä olen näissä veijareissa nähnyt sen, että kaikkien kanssa välit ovat säilyneet ihan yhtä läheisinä välimatkasta tai kohtaamisten harvinaisuudesta huolimatta, vaikka samasta kaveripiiristä muita ihmisiä on käynyt etäämmiksi.
Jotkut tyypit ja jutut vaan on hyviä, vaikka itse muuttuu ja maailma ympärillä muuttuu. Ehkäpä meistä tulee Helsinginkin kanssa kaverukset, jotka aina tavatessaan voivat alottaa siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Tai ehkä meistä tulee vanha aviopari, joka tallustaa tasatahtiin Töölönlahtea. Nähtäväksi jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti