Pillukapina

Pussy Riot sai kahden vuoden vankeustuomion Venäjällä kirkossa esittämänsä Putinin vastaisen performanssin vuoksi.

Alkuun haluan sanoa, että tuomio on mielestäni täysin kohtuuton, ja että heille olisi kuulunut kevyehköt aplodit rohkeasta työstä sananvapauden eteen.

Tässä koko kuviossa on kuitenkin hankala olla näkemättä sitä puolta, että kyseiset naiset saavuttavat tämän kaiken myötä tietyn kuolemattomuuden ja legendastatuksen, ja että lähtiessään tekemään performanssia he ovat olleet täysin tietoisia riskeistä, ja siitä, että mihin se voi johtaa, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.

Joten vaikka kuinka olisinkin sitä mieltä, että tuomio on väärä ja koko tilanne on täysin absurdi, niin olen myös aivan varma, että naiset myös jollakin tasolla nauttivat siitä mitä ovat saaneet aikaan. Ja mikäli he nauttivat siitä yleisen sananvapauden vuoksi, niin tilanteessa ei ole juurikaan paheksuttavaa, mutta jos nautinto tulee oman legendamaineen pönkittämisen vuoksi, niin sitten tilanne näyttäytyykin ihan toisenlaisena.

Olin lukion uskonnon kurssin kanssa reissussa Turkissa, ja vierailimme moskeijassa. Siinä poikien kanssa mietittiin performanssia, jossa joku alaston nainen menisi kumisaappaat jalassa moskeijaan, ja nousisi saarnastuolin ylimmälle tasolle (joka on varattu ainoastaan Mohammedille) ja harrastaisi siellä ulosteseksiä narttusian kanssa pyyhkien lopulta jätökset koraaniin.

Tämä vertaus on ehkä hieman kärjistetty, mutta kyse on joltain osin vähän samasta asiasta, sillä molemmissa tekijä tietäisi kyllä joutuvansa teoistaan tuomiolle.

Vaakahommia

Monet tyypit, esimerkiksi minä, ottaa ja etsii elämälle ohjenuoria joistakin yksinkertaisista lausahduksista. Tarkoitan sellaista, että ihan jatkuvasti törmään sellaiseen, että joku on istunut vaikkapa bussipysäkillä ja joku mummo on siinä vieressä todennut jotain, jonka kuulija on sitten kokenut aivan tajuttoman mielettömäksi elämänviisaudeksi, taikka sitten ihan vaikka sitä osastoa, että Kari Peitsamon Stop, Shake, Honey, Go -tyyppiset lausahdukset kertovat yhtäkkiä suunnan elämälle.

Jännää tässä on se, että henkilöt, jotka yrittää tällaisilla asioilla ankkuroida elämänsä balanssiin, ovat näkemykseni mukaan lähes poikkeuksetta aivan mahdottomia tuuliviirejä ja viisaudet ja elämän tarkoitukset vaihtuu tiuhaan. Ja päinvastoin ne tyypit, joilla ei tunnu koskaan olevan suuria ajatuksia vaikuttavat olevan niitä, jotka ovat balanssissa.

No, en kyllä totta puhuen ihan tiedä haluanko itse kauhean balanssissa lopulta ollakaan.

Katon voimistelua

Kuulin pari vuotta sitten muutaman kaverini puhuvan eräästä henkilöstä. Toinen kysyi, että kannattaisiko häntä kysyä johonkin projektiin mukaan. Toinen vastasi, että ei missään tapauksessa, ja antoi ymmärtää, että kyseinen tyyppi on ikävä tapaus.

Olen tiennyt kyseisen henkilön jo pidemmän aikaa, mutta törmäsin häntä ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten. Hän vaikutti hyvin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta huomasin koko ajan etsiväni hänestä ikävän ihmisen piirteitä.

Luin joskus kauan sitten jonkin arvion Verneri Pohjolan Aurora-levystä. En muista edes arvion sisältöä, mutta jostain syystä minulle jäi siitä sellainen maku, että en pitäisi levystä.

Ostin levyn Digeliuksen käytettyjen levyjen laarista halvalla joskus alkuvuodesta, enkä ihan alkuun tainnut edes kuunnella sitä lainkaan. Nyt tuossa jokunen päivä sitten kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa huolella, ja voi herranen aika miten käsittämättömän kova se onkaan!

Ensivaikutelma on hämmästyttävän voimakas asia ylipäätäänkin, mutta on sääli jos saa ensivaikutelman jotakin muuta kautta kuin oman kokemuksen kautta. Ja siksipä pitäisi tajuta itse pitää turpansa kiinni siinä vaiheessa, jos joku ihminen tai levy tai mikä hyvänsä ei miellytä, etenkin silloin jos paikalla on väkeä, jolle puhuttava on tuntematon.