Sananen taiteesta

Olin eilen teatterissa, ja ennen esitystä luin käsiohjelman, jossa oli valtavasti mielenkiintoista tekstiä. Esityksen loppupuolella havahduin siihen, että ilman käsiohjelman tekstejä moni asia olisi jäänyt aukeamatta.

Tuli huijattu olo. Koska olin lukenut sen käsiohjelman, niin enhän minä mitään vahinkoa siinä kärsinyt, jopa päinvastoin, sillä olin ennen esitystä ajatellut, että kylläpä tekstin kirjoittanut ohjaaja-dramaturgi kirjoittaa tässä hienosti.

Mutta esityksen aikana tajusin, että käsiohjelman pitkät sepostukset monesta asiasta paikkasivat ohjauksen puutteita. Toisin sanoen, aika ja/tai visiot olivat loppuneet toteutuksessa kesken, ja ongelman ratkaisemiseksi oli päätetty painaa sivutolkulla ohjaajan ajattelevaa imagoa pönkittävää filosofointia ja teemojen avaamista.

Toisaalta hyvä niin, jos se auttaa ihmisiä pääsemään esitykseen paremmin sisään. Niin se ainakin minun kohdallani meni. Mutta minä koin, että omat vajaavaisuudet yritettiin kätkeä nerouden viittaan, ja se tuntui ikävältä ja katsojan aliarvioinnilta.

Omia tekosia on hankala nähdä objektiivisesti, mutta eilinen vankisti käsitystäni siitä, että taiteen kuluttajana koen rehellisyyden ja aitouden tärkeäksi arvoksi. Ja täsmälleen siitä syystä vaikutuin alun alkaen Joose Keskitalosta, ja täsmälleen siitä syystä en nykyään enää niinkään vaikutu Joose Keskitalosta.

Kaikki on tietty katsojan silmässä, mutta kyllä maar keljutti tuo dramaturgian ratkaisu käsiohjelmassa.

Mooses voitti kuoleman

Aika tiuhaan tulee tuumiskeltua, että onkohan sitä oikealla alalla.

Nyt en tarkoita mitään rahahommia, sillä ne on aina vähän eri juttu kuin ns. kutsumushommat. Enkä tarkoita, etteikö taiteen tekeminen olisi mahtavaa, vaan että olisikohan joku muu puuha vielä mahtavampaa.

Tuossa ponnahti joku mainos Oopperan kausikorteista, ja rupesin jotenkin vaistonvaraisesti nauramaan, että kuka helkkari hankkii sellaisen. Mutta toisaalta ei ole montaakaan päivää aikaa, kun mietin ääneen Hifkin kausikortin ostamista (toim. huom. Kärppien kotipeleihin vaan on hieman turhan pitkä matka). Tietenkin tuo on nyt vähän kärjistetty esimerkki, sillä en ole koskaan ollut pätkääkään kiinnostunut oopperasta, mutta kyllä tuo vähän koskee muutakin taidetta. Olen käynyt katsomassa Olympiastadionilla lukuisia jalkapallomaajoukkueen pelejä, eikä minusta tunnu pahalta maksaa lipuista kymmeniä euroja. Samoin kuin SM-liigasta maksan ihan mielelläni pari kymppiä.

Kun tässä oikein miettimällä mietin, niin olisinkohan viimeksi maksanut jostakin konsertista tai esityksestä yli kymmenen euroa puolitoista vuotta sitten Joanna Newsomin Kulttuuritalon keikalla, ja haluan korostaa, että Joannan keikoista olen valmis maksamaan mitä tahansa.

Olen toki käynyt paljonkin teatterissa ja keikoilla, mutta en ole valmis maksamaan siitä alkuunkaan sitä, mitä maksan urheilusta. No, tietenkin asiaan vaikuttaa sekin, että urheilumaailmasta en tunne ketään, kun taas taidepuolella on tuttujen kautta aika helppo päästä ilmaiseksi tapahtumiin, että ehkä sitä on myös tottunut siihen, ettei taiteesta tarvitse maksaa. Ja kun sitä on niin tolkuttomasti tarjolla, niin on pakko vähän valikoida, ja herkästi tulee karsittua pois kaikki maksullinen.

Tilaan Rumba-lehteä. Se taitaa tulla kolmen viikon välein. Uudistuksen myötä se tuntuu aika asialliselta lehdeltä, ja kyllä minä sen aina huolella selaan. Mielelläni sitä tuen, etenkin koska se oli halpa.

Tilaan myös Veikkaajaa ja Urheilulehteä. Molemmat ilmestyvät kerran viikossa. Ja tässä alkusyksystä molemmilta on tullut vieläpä satasivuisia extranumeroita ainakin SM-liigasta, NHL:stä ja Mestareiden liigasta. Luen melkein aina kaiken huolella, paitsi uutiset moottori- ja hevosurheilusta.

Sitäkin voisi pohtia, että minkä vuoksi tuen niin paljon herkemmin urheilua kuin tätä omaa alaani. En taida jaksaa alkaa siitä sen kummemmin jaarittelemaan, mutta lyhyesti sanottuna: urheilu kiinnostaa minua enemmän.

Koko pohdinta alkoi siis siitä, että mietin olenko oikealla alalla, ja aika selkeästi katsojana ja seuraajana taidan olla kiinnostuneempi urheilusta kuin taiteesta, mutta onkohan kyse juuri siitä, että on tekijänä niin taipuvainen syvällä sukelteluun, että täytyy vaan uppoutua johonkin aivan muuhun. Tai kenties jostakin tiedostamattomasta änkyröinnistä taiteilijakentän kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä kohtaan? Sillä vaikka tässä kovin liberaaleja näennäisesti ollaan, niin olen aiheuttanut suurempaa pahennusta ja kummeksuntaa puhumalla innostuneesti urheilusta taiteilijapiireissä kuin millään elämänvalinnallani körttisukuni silmissä.

No, vaikka etenkin nuorempana olen tuosta provosoinnista kovasti nauttinut, niin tässä asiassa se menee kyllä niin, että olen ollut koko ikäni hyvinkin innokas urheilun ystävä, kun taas taide on tullut kuvioihin paljon myöhemmin.

Urheilusta en toki voi puhua millään tavoin potentiaalisena ammattivaihtoehtona, sillä fyysisesti olen viisitoista vuotta myöhässä mihin tahansa lajiin, ja kenties vielä suurempana ongelmana on se, ettei minulla ole juuri minkäänmoista kilpailuviettiä kamppailutilanteissa. Vitsillä pystyn kyllä vouhkaamaan ties mitä, ja jollain tasolla kyllä nautinkin kilpailemisesta, mutta sellainen urheilijan kyky olla kovimmillaan tiukoissa paikoissa minulta puuttuu kokonaan. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen, ja kymmenen vuoden tiukka taideteoretisointi ei aivan kauheasti paranna henkistä lujuutta urheilutilanteissa.

Mutta jos poissuljetaan se tosiseikka, että urheilu-urani pilasi se, että kymmenvuotiaana astuin teatterilavalle ja samoihin aikoihin nappasin rumpukapulat kouraan, niin voisikohan urheilu olla minulle sopivampi ala. En kyllä siedä lainkaan niitä urheilutapahtumissa mölyäviä hunnilaumoja ja muuta äärimaskuliinista kulttuuria.

Ihan teorian tasolla näkisin niin, että taide pyrkii jollakin tavalla vaikuttamaan elämään. Tekijöihinsä, kokijoihinsa, yhteiskuntaan jne. Saamaan ihmisiä pohtimaan ja valaistumaan ja tekemään vallankumouksia, tai sitten ihan vaan nauttimaan. En tiedä kuinka moni kuuntelee rock'n'rollia valaistuakseen, mutta varmaan tekijä tehdessään toivoo tekemisellään olevan jonkinlaista vaikutusta kuulijoiden elämään.

Voi olla, että urheilustakin voi kaivaa ties mitä merkityksiä, ja kyllähän sitäkin katsoessa toki nauttii, mutta näen sen kuitenkin enemmän niin, että se nautinto ja muut siitä heräävät tunteet ovat ikäänkuin sivutuote. Itse pelissä ei pyritä mihinkään muuhun kuin voittamiseen. Esimerkiksi jääkiekko-ottelu on aivan omassa ulottuvuudessaan tapahtuvaa toimintaa. Kuviohan on aika älytön; ukot ravaavat kentällä hampaat irvessä aivan vakavissaan ja tosissaan, yrittävät hakata kiekon maaliin. Ei siinä tekemisellä ole kohdeyleisöä tai tarkoitusta muuttaa jonkun katsojan elämä, vaikkakin varmasti on myös hienoa, että hallissa on väkeä tai jos joku lapsi innostuu lajista esimerkin myötä, mutta joka tapauksessa koen, että urheilussa ei ole ensisijaisesti kysymys mistään muusta kuin siitä urheilusta. Ja taiteessa taas on kysymys elämästä.

Minulla on tapana pohdiskella niin tavattomasti, että jos teen itse pohdiskelemaan yllyttävää taidetta, niin tulee melkein huono omatunto siitä, että patistan ihmisiä ajattelemaan. Itse ainakin tulen ajattelusta usein niin synkeäksi. Ja jälleen, vaikkapa juoksulenkin jälkeen mieli ja keho on mitä parhaimmassa olotilassa. Miksi en siis agitoisi ihmisiä liikkumaan, kun kerran itse koen sen olevan itselleni paljon parempi asia kuin pohdinta ja ikuinen valaistumisen metsästys?

No, tietoinen agitaatio ei kyllä taida olla koskaan kovinkaan tehokasta.

Ehkä se on niin, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä osaa. Tarkkaa arviota siitä, milloin toden teolla aloin taidetta tekemään, on hankala antaa, mutta olen minä nyt joka tapauksessa vuosissa mitattuna suurin piirtein puolet elämästäni tätä asiaa melko ahkerasti opetellut. Urheilua olen seurannut ahkerasti, ja olen varmaan aika hyvä seuraamaan sitä, mutta harrastajaurheilijanakin olen hyvin keskinkertainen. Metsätöitä olen tehnyt tosi pienestä asti, mutta ajallisesti minimaalisen määrän taiteeseen nähden, ja koen olevani niissäkin melko kehno, vaikka se ihan mukavaa puuhaa onkin. Vaikka lukioikäisenä aloinkin keskittyä pelkästään taiteen opiskeluun, tuli abivuonna tiedettyä kaikenlaista, sillä olen melko hyvä oppimaan asioita kuuntelemalla. Mutta nyt kun useampi vuosi on kulunut, niin yksinkertaiset päässälaskutkin vaativat jo aikaa.

Siispä tuntuisi aika vaivalloiselta vaihtaa alaa. En ole mitenkään huipulla tässä työssäni, mutta koen sukeltaneeni valtavan syvälle tähän maailmaan, ja vastaavanlaisiin syvyyksiin pääseminen jollain toisella alalla vaatisi kenties yhtä pitkän ajan opettelua? Eikä nelikymppisenä varmaan enää nousta SM-liigaan tai maajoukkueeseen?

Joten, I shall forget it. Nousen, syön ja lähen takomaan kannuja narulle.

Kissan viikset

Minä olen kai, etenkin nuoruusvuosina, teoretisoninut asioita aika tavalla. Tarkoitan siis lähinnä säveltaidetta ja näyttämötaidetta, mutta sitä kautta se on tullut aika luontevaksi myös ihan tässä ns. perustaiteessa eli todellisuudessa.

Eilen aamulla olisi ollut jo vähän kiire, mutta kun kissa tuli makaamaan rintakehän päälle ja alkoi kehräämään, niin teoreetikko minussa lähti ihan vakavasti pohtimaan tilannetta: onko tärkeämpää se, että minä saan asiat hoidettua vai se, että kissalla on mukavaa? Makasin vähän reilun tunnin, ja sitten olikin jo oikeasti kiire.

Kissalla oli äänestä päätellen oikein mukavaa, ja mikäpä siinä minullakaan oli maireata kissan hymyä tuijotellessa, mutta jälkikäteen hämmästelin sitä, että ihan oikeasti punniskelin tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että kissan silittely on tärkeämpää. Ymmärtäisin tilanteen hyvin, jos minun olisi pitänyt vaikka mennä tiskaamaan, ja ihan vaan laiskuuttani olisin mielummin jäänyt makoilemaan, mutta kun oli semmoista ihan oikeaa tekemistä. Joka tapauksessa hienot prioriteetit mulla.

Oho, nyt se rupesi tuolla maukumaan. Kerkeänköhän keikalle..

Doesn't matter if you're

Näin Michael Jacksonin Live in Bucharest -videota, ja kun tarkkailin yleisön reagointia, niin tuli mieleeni, että jos Jackson olisi elänyt 2000 vuotta sitten, niin emme puhuisi vetten päällä kävelystä vaan moonwalkista.

Tai, jos 2000 vuotta sitten Jeesuksen agitaatiopuheita olisi kuvattu videolle, niin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes olisi niitä tyyppejä, joita näkisimme kuola valuen sätkimässä paareilla kohti ensiapua.

Pietarström

Käppäilin tuolla Pietarin kaduilla muutamana iltana, ja kun en kaikesta päätellen ihan istu habituksineni venäläiseen mieskuvaan, niin sain osakseni välillä aikamoista kohtelua. Toki olisin voinut vähän miettiä, että kannattaako lähteä keikan jälkeen kajalit silmissä ulos, mutta joka tapauksessa sellaiset väitteet kuten "Pietari on eurooppalaisempi ja vapaampi kuin Helsinki" on kokemukseni mukaan aivan täyttä hevosen paskaa. Pietari on yhtä vapaamielinen kuin Kajaanin Kauppakatu 12-vuotiaita typyköitä iskevien sotilaspojujen iltavapaiden aikaan.

Noh, samapa se sinänsä, mutta mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että kun nuorten klanipäiden joukosta eräs nuorimies tönäisi minua jalkakäytävällä, niin meinasin saada silmittömän raivokohtauksen ja potkaista polvilumpion sivusta linttuun. Hienoa toki, etten tehnyt yhtään mitään, sillä olisin tällä hetkellä kilon paloina Nevan pohjassa.

Olen tuumiskellut, että mistä tuo reaktio johtui. Minä en ole yläasteen jälkeen jaksanut juuri provosoitua tuommoisesta mies-kukkoilusta, sillä se on mielestäni lähinnä hassua. Myöskään fyysinen väkivalta ei ole tuntunut enää peruskoulun ahkeran tappeluajan jälkeen houkuttelevalta tavalta ratkaista asioita.

Tunne oli varmaankin pääosin henkilökohtainen. Että tuntuu ikävältä olla halveksittu. Ja tottakai, kyllähän minä pidän tuollaisia jätkiä aivan totaalisen idiootteina, enkä koe heitä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Varmaan siinä on myös kyse syrjinnästä myös isommassa kuvassa. Ulkonäkööni perustuva kohtelu koski myös esimerkiksi joitakin tarjoilijoita ravintoloissa, joten koin, että yleinen ilmapiiri oli todella homogeenisyyteen painostava. Ja sellaisen tunnistaminen tuntuu todella ikävältä. Siinä on myös jotain samankaltaisuutta siihen tunteeseen mitä tunnen Kainuuta kohtaan; vaikka paikkana sitä rakastankin, niin vihaan ilmapiiriä ja sen ylläpitäjiä usein täydestä sydämestäni ja varauksetta.

Varmaan tuossa oli kyse jostain tunnetakaumasta nuoruusvuosilta. Tilannehan olikin hyvin samankaltainen kuin joskus nuorempana Kajaanissa, kun pukeutui aina ihan mihin sattuu. Helsingissä ihmiset ei juurikaan tunnu välittävän ulkonäköseikoista, ja toisaalta sitä mielellään yrittääkin usein näyttää mahdollisimman näkymättömältä, mutta en muista kokeneeni mitään ulkonäköön perustuvaa halveksintaa. Paitsi joskus jossain Mellunmäen metroasemalla.

Jotenkin sitä kai tuli vanhasta tunnemuistista 15-vuotiaan Tolosen reaktio. Nyky-Tolonen meni moisesta piikistä niin lukkoon, että koko ilta piti murjottaa ja olla puhumatta kenellekään, kun tuntui niin kummalliselta. Mutta pysyipähän nyrkit tupessa.

Remus ja Romulus olivat Rooman kaupungin myyttiset perustajat

Aiemmasta blogistani näkyi kirjoittaessa sivupalkissa vierailijoiden määrä. Tästä sivustosta en ymmärrä mitään, enkä ole ollut kiinnostunut tutkimaankaan löytyykö täältä jotain kävijälaskuria.

Kirjoittamisen puolesta on minusta hedelmällisin tila, että ei tiedä lukeeko tekstejä kukaan, mutta silti ne ovat julkisia. Tekstien julkisuus tuo tietyn vastuun siitä, että asioita kannattaa edes hieman ajatella ennen julkaisua, ja tietämättömyys lukijoista saa aikaan tietyn vastuuttomuuden siitä, mitä kirjoittaa. Silloin on jotenkin helpompi kirjoittaa lähinnä itselleen. Jos tietäisin, että tätä lukee viikottain tuhat ihmistä, niin olisi aikamoinen paine kirjoittaa jotakin älykästä ja hienoa. Nyt tämä on tämmöistä leppoisaa läpsyttelyä.

Syksy etsii mua

Muistaakseni ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin kokevani syksyn ja talven tulon ikävänä asiana.

Se on kenties jotain sellaista, että kaikissa muissakin asioissa olen aika ääripäiden välillä seilaavaa sorttia, niin vuodenaikojen myötä tulevat kaikenlaiset muutokset on aina tuntuneet jollain tavalla kovin mukavilta, vaikka huonona kenkien ostelijana olen etelän talvet kulkenutkin sukat märkinä.

Vuodenajat tekee elämään dynamiikkaa, ja minä koen niin, että kesä on huomattavasti vauhdikkaampaa aikaa kuin talvi. Vaikka usein kesällä on kenties tullut lomailtua ja talvisin tehtyä paljon, niin pohjimmaisena luonteena talvessa on minusta kuitenkin semmoinen tunne, minkä koin ehkä 6-vuotiaana katsoessani huoneeni ikkunasta tammikuisena iltapäivänä. Täydellinen pysähtyneisyyden tunne. Kesä puolestaan on tekemisen aikaa, liekö siksi, että lapsena silloin yleensä reissailtiin, ja nyttemmin tuntuu enimmät työhommat painottuvan kesäajoille.

Ja syksy taas on aina ollut muutoksia ja rajuja tunteiden ailahtelua. Ihan mukavaa sekin, ja jälkeenpäin katseltuna ailahtelupaikat on merkittäviä käännekohtia.

Nyt tässä on tullut elettyä henkistä kesää ihan viime päiviin asti, mutta kun ilmat alkaa viiletä, niin tulee takaraivoon semmoinen luonnon sanelema muutos. Että nyt pitäisi mielialan muuttua syksyksi.

Ei vaan tippaakaan huvita. Nyt pitäisi vaan kesämoodin jatkua. Ilmat voisi periaatteessa viiletä ja mukavaltahan tuo syksy näyttää. Vaihtelun vuoksi on myös ihan mukava pukeutua välillä, mutta joku tässä nyt tökkii. Syksy etsii mua, eikä oo paikkaa, mihin mennä pakoon.

Muuten, 18-vuotta sitten tänä päivänä tehtiin Ristijärvellä pihalla lumiukkoja.