Paksu poika laulaa

Näin tuossa videon brittien Talent-kisasta, jossa semmonen paksu poika laulaa kaverinsa kanssa oopperameiningillä lyöden tuomarille ja yleisölle jauhot suuhun. Poika alkaa vieläpä laulamaan aluksi tahtia liian aikaisin ja kaikki näyttää katastrofilta, mutta kun laulu alkaa, niin koko sali nousee seisomaan huutoaplodien kanssa.

Liikutuin. Onhan se hienoa, että ihmiset jäävät kiinni ennakkoasenteistaan ja joutuvat myöntämään, että kaunis laulu on kaunista laulua tulipa se minkänäköisestä ihmisestä hyvänsä.

Hieno asia ujolle pojalle, joka on koko ikänsä saanut kuulla lihavuudestaan, ja voisi kuvitella, että moni muukin ujo ihminen rohkaistuu olemaan oma itsensä ulkoisista paineista huolimatta.

Mutta toisaalta on hyvin hankala sanoa, että onko tuollainen Susan Boyle -ilmiö kokolailla hyvä asia. Ensiksikin paksu poika ei olisi saanut vastaavaa suosiota, jos hän olisi ollut Tomi Metsäkedon näköinen. Hänen suosioonsa liittyy aina jossakin määrin sääliminen. Laulat hienosti, vaikka olet.. Ja siinä on jotakin irvokasta, vaikka on ilman muuta hienoa ja tärkeää, että minkä tahansa näköinen ihminen voi olla tähti.

Toiseksi, television laulukilpailujen ikävin puoli lienee ylipäätäänkin se, että täydestä tyhjyydestä julkisuuteen nouseva henkilö rohkaisee lukemattomia muita ihmisiä kuvittelemaan, että heistä on samaan. Rohkaistumisessa ja yrittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ihmisiltä jää ymmärtämättä, että tuossa kyse on poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja/tai valtavasta määrästä työtä. Ja sinänsä on aivan sama mistä lähtökohdista kukakin tulee ja onko hän hyvä vai huono, mikäli ihmiset vaan nauttivat.

Optimistisesti ajatellen paksun pojan suosiossa voi nähdä rohkaisun kaikille itsestään epävarmoille ihmisille olla rohkeasti sitä mitä ovat. Pessimistisesti ajatellen tähteyden ihannointi vain korostuu, kun kuka tahansa ihminen kuvittelee pystyvänsä räjäyttämään konserttisalin ja youtuben, ja kun siinä onnistuu miljoonasta yrittäjästä vain yksi, niin lopputuloksena on 999 999 epäonnistunutta ja entistäkin epävarmempaa ihmistä.

Sekä formaatin viehätys että sairaus perustuvat siihen, että ohjelmaan halutaan todella huonoja ja todella hyviä. Hyvää viihdettä ja hyvää bisnestä, mutta ei muuta.

Boikottiin kaikki vittu

Protestoinnin ja vastarinnan ykkösvälineeksi tuntuu nousseen boikotointi. No, ehkä nettiadressit myös.

Jos jossain on vääryys, niin boikotilla hoidetaan homma. Mitä milloinkin. VR, kirkko, Kiina, McDonalds.

Uskon kyllä ostoboikottiin sinänsä, vähemmän rahaa vääriin kirstuihin, mutta boikotointi vaikuttaisi olevan aina jonkin yksittäisen tahon vastustamista, eikä niinkään tietynlaisten arvojen puolustamista tai pyrkimistä suurempiin muutoksiin. McDonaldsin boikotoijat voivat käydä Hesburgerissa. Ja vaikka noiden yritysten toiminnassa on ymmärtääkseni hyvinkin suuria eroja joiden väliin boikotointirajan saa vedettyä, niin ylipäätään boikotoinnissa on usein kyse oman imagon luomisesta.

Kun kuulee uutisia Venäjän homolainsäädännöstä tai vaalivilpeistä, niin helposti tulee ajatelleeksi, että en enää ikinä matkusta Venäjälle, pitäköön tunkkinsa. Näinkö sitä maailmaa todella muutetaan? Kuinka paljon Venäjällä mahdetaan itkeä tulemattomuuttani?

Arki nappaa

Yksi kaveri tuossa totesi, että hän tarvitsee alkoholia aika ajoin, koska sen avulla voi rentoutua kunnolla. Olin itsekin sattumalta samana päivänä tullut ajatelleeksi, että humalassa pystyy joskus harvinaisen stressittömään olemiseen, se on vähän samoin kuin kuumeessa, eli silloin antaa itselleen luvan ottaa rennosti, koska ei siinä olotilassa pysty tekemään mitään kuitenkaan.

En tiedä kummemmin faktoja alkoholin haitoista, joten en viitsi ruveta nyt spekuloimaan sellaisista, mutta kohtuukäyttönä ainakin vaikuttaa siltä, että humala on tietynlainen loma.

Miksi ihmiset kaipaavat niin paljon rentoutumista ja lomaa? Ihan yhtä lailla humalaa kuin ulkomaanmatkaa. Joskus tuntuu, että tuollaisten arjen vastapainoksi tehtävien asioiden odottelu määrittää koko elämää. Onko se arki oikeasti niin kurjaa?

Voi tietty olla, että ihminen tarvitsee tietynlaisen balanssin työn ja huvin välille ollakseen onnellinen, mutta jotakin aika irvokasta siinä on, että sinnitellään töissä väkisin ja odotellaan viikonloppuvapaata tai kesälomaa.

Minun on tietenkin helppo arvostella, kun tämänhetkinen arkeni muodostuu vapaamuotoisesta laiskottelun ja huvittelun yhdistelmästä, ja työnteko tuntuu yhtä lailla lomailulta, kun pääsee tekemään mukavia asioita mukavien ihmisten kanssa mukaviin paikkoihin. Ymmärrän kyllä, että oma työnkuvani ei vastaa millään tavalla ns. normaalin työssäkäyvän arkea, enkä ole koskaan sellaista arkea kokenutkaan, mutta silti täytyy hämmästellä sitä, että kuinka ihmeessä ihmiset jaksavat elää elämiään, jos onnellisuus asuu aina siellä arjen vastapainoksi tehtävissä asioissa.

Ja hassua on, että itse tässä tilanteessa ennemminkin kaipaisi tuollaista rutiininomaista arkea. En minä tiedä montako päivää jaksaisin iloita vakituisista työajoista, mutta ideatasolla se kuulostaisi mahtavalta.

Nostalgiat peruttu

Nyt on pakko todeta se, että eilen kirjoittamani nostalgisointia käsittelevä teksti osoittautui tänään vääräksi. Olin tuossa toissakesänä kuukauden Lapissa tekemässä erästä projektia, ja minulla oli autossa mukana ainoastaan Screamin' Jay Hawkinsin Somethin' Funny Goin' On -levy, jonka olin saanut käsiini juuri ennen pohjoiseen lähtöä.

Laitoin levyn tänäaamuna soimaan ja tuli niin hurjia flashbackeja pohjoisen maanteiltä, että on kyllä sanottava, että näemmä tuo trippailu onnistuu uudemmillakin muistoilla.

Eipä muuta. Hitto, voisin ruveta kirjoittamaan aina seuraavana päivänä vastineen edellisen päivän kirjoitukselle.

Nostalgiatragedia

Jos kuuntelen peruskouluaikojeni suosikkiyhtyeitäni kuten Nirvana, Metallica, Kingston Wall ja Jimi Hendrix, koen valtavaa nostalgiaa. Sitä suorastaan tuntee itsensä hyvin nuoreksi. Yksittäiset kappaleet ovat pureutuneet tunnemuistiin. Esimerkiksi Nirvanan Aneurysm assosioituu ala-asteen puutyötunnille, Metallican Devil's Dance todella voimakkaasti erääseen aurinkoiseen talvipäivään noin vuodelle 1998, Kingston Wallin I'm Not The One Ristijärven Pappilanrannan uimarannalle ja Jimi Hendrixin Castles Made of Sand yhdeksännen luokan toukokuun viimeisten viikkojen koulumatkojen pyöräilyyn.

Aivan samalla tapaa lukion ensimmäiseltä ja toiselta luokalta on joitakin tarkkoja mielleyhtymiä, jotka palaavat aina hyvin selkeinä, kun kuuntelen kappaleita. Taraf de Haïdouksin Dumbala Dumba vie Generaattorin saliin, YUP:n Leppymättömät talviaurinkoiselle Kajaanijoen sillalle, Pekka Strengin Kesämaa Linnan lukion portaikkoon ja Liisa Tavin Vaeltava sydän alkusyksyn mahjong-tuokioon Louhikadulle erään keltaisen puutalon kellariin.

Mutta johonkin niille main tuollaiset tarkat assosiaatiot ja nostalgiaryöpyt loppuvat. Sain Joanna Newsomin Ys-levyn muistaakseni kevättalvella 2007 ja muistan kuunnelleeni sitä autossa Ristijärven raitilla, ja oli pakko pysäyttää auto hetkeksi tien laitaan, kun kuulosti niin hyvältä, mutta nyt äkkiseltään en muista muita vastaavia muistoja lukion jälkeiseltä ajalta, joihin kappaleet yhä linkityisivät.

Kyse ei ole siitä, ettenkö enää vaikuttuisi, sillä vaikutun yhä musiikista jatkuvasti ja voimakkaasti. Se on vaan jotenkin muuttunut. Voi olla, että jossain vaiheessa oli kuullut jo niin monenlaista, ettei enää samalla lailla saanut uusista asioista niin suuria elämyksiä. Siis sellaisia elämyksiä, jotka tuntuvat muuttavan elämän suunnan. Kun taas voin täysin vakavissani sanoa, että kolmosluokalla c-kasetilta kuultu Smells like teen spirit muutti minun elämäni peruuttamattomasti.

Voi myös olla, että nostalgisten tuntemusten syntymiseen vaaditaan tietty määrä vuosia väliin, ja että näissä esimerkeissä nyt hieman sekoitan asioita, sillä ehkä varhaisissa suosikeissani on kysymys ylipäätään ensimmäisistä musiikin myötä tulleista suuremmista tunnetiloista ja Joannan kohdalla kyse on siitä, että vastaan sattui vaan tulemaan jotain niin upeaa, etten ollut aiemmin enkä sen koommin parempaa kuullut. Ihminen voi muistaa hetken, jolloin oppi ajamaan polkupyörää ilman apurattaita, tai hetken, jolloin meni naimisiin, mutta niissä muistoissa on kuitenkin aika iso ero.

Sanotaan, että ihminen kokee olevansa kotoisin sieltä, missä hän asui 15-vuotiaana. Ehkäpä aivan samoin toimii musiikki. Tarkoitan sitä, että ei voi tulla enää uutta Metallicaa, joka aiheuttaisi minulle samanlaisia tuntemuksia, nuoruuden tuntemukset ovat uniikkeja. Ja tähän ehkä perustuu se, miksi tietty kansanosa kaihoaa Metallican 80-luvun levyjä tai tietty kansanosa kaihoaa Beatlesia: Ne ovat tulleet aikaan, jolloin kyseiset henkilöt ovat olleet nuoria ja vastaanottavaisia.

No. Hieman minua kuitenkin harmittaa, että en oikein muista lukion jälkeisiä vuosia samalla tapaa musiikillisessa mielessä. En pysty sanomaan tarkkaan mitä olen kuunnellut vaikka asuessani Porissa 2006-2007. Minulla on tosin sikäli aika hyvä muisti, että jos katselen levyhyllyäni, niin pystyn muistamaan hyvin usein ostopaikan ja -ajan tarkkaankin, mutta jos ajattelen vaikka muutaman vuoden takaista gangsta-rap -innostustani, niin en kyllä osaa sanoa, että onko siitä kaksi, kolme vai neljä vuotta, kun taas YUP:n Leppymättömät ostin Tammikuussa 2004 Kajaanin Anttilasta.

Siinä on jotakin kaunista, että voi ponnahtaa jonnekin vuoteen 2002 laittamalla jonkin kappaleen soimaan. Nuoruuden lähde ja kuolemattomuuden ihanne?

Kevyttä kelailuapa vaan

Eräällä ystävälläni ja kollegallani on tapana toistella jatkuvasti: "Taiteessa on olennaista, että tuntuuko, ja jos tuntuu, niin kuinka paljon."

Tämän voisi tavallaan sanoa myös siten, että keskinkertaisuus on pahinta. Teos on onnistunut, mikäli se herättää tunteita, puolesta tai vastaan.

Olen toistellut vastaavanlaisia mantroja itselleni lukioiästä asti. Ja vaikka lauseen taustalla olisikin taiteilijan tarvetta perustella itselleen miksi tekee taidetta, josta kukaan ei nauti, niin siinä on varmasti paljonkin perää, että taiteen olennaisimpia tarkoituksia on tuntua joltakin ja herättää jotakin tuntemuksia ja ajatuksia.

Muutama vuosi sitten aloin hieman karsastamaan ajatusta, en oikein tiedä edes mistä se lähti. Ehkäpä kyse on minulle ominaisesta tarpeesta kääntää mielipiteeni aika ajoin päälaelleen ja suhtautua perustettomallakin kriittisyydellä omiin pinttyneisiin ajatustapoihini.

Kuulin tänään pizzeriassa radiosta Haloo Helsingin kappaleen Maailman toisella puolen. Olen kuullut sen silloin tällöin aiemminkin jostakin, mutta koska en kuuntele radiota, niin en oikein ole perillä tuollaisista populaarikulttuuriasioista. Kappale ei herättänyt minussa mitään muita ajatuksia kuin sen, että se on hyvä (tämä pohdinta alkoi vasta hieman myöhemmin). Se edustaa minun näkökulmastani tavallaan kaikkea mahdollista keskinkertaisuutta, mutta voi pojat, että se on hyvä laulu. En kuullut tarkkaan mistä siinä lauletaan, mutta kertosäkeen melodia on niin hyvä, että olen nyt tässä kolmisen tuntia miettinyt sitä.

No, tästä voisi ajatella, että tuo musiikkihan nimenomaan herätti minussa voimakkaita tunteita, kun sitä edelleen pohdin. Totta. Tuon esimerkin myötä tarkoitinkin sitä, että musiikin pyrkimyksenä ei tarvitse olla vallankumous, jotta vallankumous syntyisi. Oletan, että biisin kirjoittanut henkilö on jonkin biisilinnaviikonlopun aikana pyrkinyt vaan tekevän kertosäkeen, joka saisi musiikkituottajan innostumaan. Mutta yhtä kaikki hän on tehnyt aivan loistavan kappaleen.

Rupesin sitten bussiin hypättyäni miettimään tuota aivan alussa lainaamaani lausetta. Tajusin, että musiikin kuluttajana etsin hyvin usein musiikkia, joka ei varsinaisesti tuntuisi yhtään miltään. Toki levyhyllyssäni on lukuisia levyjä, joita rakastan yli kaiken, mutta jos mietin hetkiä, jolloin pistän kotona levyn soimaan, niin yleensä en halua kuunnella musiikkia, joka herättäisi minussa valtavan suuria tunteita tai ylipäätään tunteita. Radiota en pysty kuuntelemaan, koska se herättää minussa negatiivisia tunteita.

Haen usein katseellani levyhyllystä nimenomaan sitä keskinkertaista musiikkia, mikäli siis musiikin laatukriteerinä on tunteiden herättäminen. Olen mielialoiltani hyvin herkästi ailahteleva henkilö, enkä kovinkaan usein halua saada musiikista tai muustakaan taiteesta mitään suuria tunne-elämyksiä, sillä koen ihan kyllin laajan tunnekirjon normaalin bussimatkan aikana. Siksi ajatuksia tai tunteita herättävä musiikki on usein hyvin raskasta kuunneltavaa.

Tietenkin kuuntelen mielummin hyvää kuin huonoa musiikkia, mutta olen huomannut, että yleensä suurin tunne, jota kaipaan on juurikin sellainen kuin tänään pizzeriassa koin. Että ompa hyvä melodia.

Tulin myös ajatelleeksi aika syvällisen filosofisesti musiikkia, ja jos nyt ajattelen tätä tilannetta, kun istun kalsarit jalassa olohuoneen matolla lauantai-iltana kuunnellen jotakin artistia, jonka nimeä en edes muista, niin kaiuttimista raikuva musiikki yhdistää tämän ympärilläni olevan tilanteen. Se on tietynlainen liima. Minä, kissat ja tavarameri jaamme tämän saman tunnelman, jota musiikki osaltaan luo, ja omalla tavallaan se on aivan äärimmäisen arvokasta ja ainutkertaista, vaikkei se sen kummempia tuntemuksia minussa herätäkään.

Eli ehkäpä lopputulemani on se, että musiikki on jo itsessään hieno asia.

Parta

Kirjoitin tuossa vähän aikaa sitten siitä, kuinka ihminen unelmoi ja haaveilee tulevaisuudesta niin kauan, kunnes on kyllin vanha haikailemaan ja muistelemaan menneitä.

Olennaisimpana ajatuksena oli se, että ihminen ei koskaan tunnu olevan tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Tai ehkä voi olla tyytyväinen, mutta siltikin ajatellaan, että tulevaisuudessa tulee olemaan paremmin tai että menneisyydessä oli paremmin.

Tuossa aamulla partaa ajaessani olin tympeissäni. Olen täysin kyllästynyt ajamaan parran kerran päivässä. Minulla ei edes ole mikään maailman huikaisevin parrankasvu, mutta kuitenkin sellainen, että aamulla höylätty sänki alkaa illalla tympimään. Sitten muistin kuinka teinipoikana parrankasvun yltymistä oikein odotti ja toivoi, koska se oli jotenkin miehistä ja aikuismaista, että joutui ajamaan partaa.

Eli odotin jotakin, jonka saatuani olen tympeissäni, ja haaveilen, ettei sitä olisi.

Joku voisi toki ajatella, että miksipä ei nauttisi elämästä ja antaisi parran kasvaa vapaasti ja huolettomasti, mutta kun en ole vähääkään innostunut partahommista enää.

Onko tämä nyt täydellinen vertauskuva sille, että joku saatuaan kaksi lasta ja omakotitalon haaveilee paluusta villiin nuoruuteen?

Veri on vettä sakeampaa

Luin Greg Graffinin kirjan Anarkia = Evoluutio. Greg Graffin tunnetaan parhaiten Bad Religionin laulajana, mutta hän on myös evoluutiobiologi, ja kirja oli kokolailla kiinnostava. Siinä liikutaan kiinnostavasti ristiin tieteen ja taiteen maailmassa.

Siinä oli yksi erityisen kiinnostava juttu, joka meni jotakuinkin niin, että 2000-luvun alkupuolella oli tehty joku tutkimus, jonka mukaan muutama vuosituhat eteenpäin kaikki maailman ihmiset ovat minulle sukua, mikäli saan jälkikasvua. Tämä ei tietenkään koske eristyksissä eläviä heimoja, mutta muualla maailmassa, jossa ihmiset liikkuvat ja risteytyvät, näin tapahtuu. Ihmisten jälkikasvut risteytyvät niin voimakkaasti, että muutaman vuosituhannen päästä kantaisä on sukua kaikille maailman ihmisille. Jälkeläisten määrä kasvaa eksponentiaalisesti, minkä vuoksi jokaisen ihmisen jälkeläisten määrä on usean sukupolven jälkeen valtava, ja sukulaisuussuhteet kasvavat valtaviksi, mikäli ei seurata pelkkää isälinjaa. Minkä vuoksi tässä ei ole oikeastaan kysymys olettamuksesta, vaan matemaattisesta faktasta, joka vaatii toteutuakseen vain sen, että ihminen saa jälkikasvua, ja jossain vaiheessa joku muuttaa paikasta toiseen.

Saman teorian mukaan tutkijat olettivat, että muutama tuhat vuotta ennen meitä eläneet ihmiset ovat sukua meille kaikille. Julius Caesar tai Kongfutse. Tai Jeesus ja Magdalan Maria, mikäli he saivat lapsia, kuten Dan Brown väittää.

Melko kiinnostavaa.

Meikä

Oman persoonan tarkkailu on hämmentävää puuhaa. Sitä luulee tuntevansa itsensä läpikotaisin, mutta silti joutuu jatkuvasti yllättymään.

Aiempi käsitykseni itsestäni on perustunut sille, että olen sekä hyvässä ja pahassa äärimmäisen rehellinen, suora ja naivi. Minusta näkee heti, jos valehtelen, enkä ole oikein ikinä oppinut olemaan ihmisille mukava ja kohtelias, mikäli satun olemaan vähänkin huonolla tuulella. Ailahtelen myös ääripäiden välillä nopeasti, ja suollan ailahtelujen tulokset ympärilleni vailla kykyä sensuuriin. Ja mielestäni minulla ei ole ollut eri persoonia eri ihmisten kanssa toimiessa. Olen myös ajatellut, että olen vaikkapa pukeutumis- ja puhetyyliltäni hyvin omapäinen ja luonnonlapsi. Että en varsinaisesti tee mitään valintoja minkään asian suhteen, vaan kaikki vaikutteet soljuvat ja tulevat ulos sellaisena kuin sattuvat tulemaan.

Suurelta osin kaikki tämä pitää edelleenkin paikkaansa, mutta huomasin tuossa asian, joka hämmensi minäkuvaani. Olen ruvennut käyttämään sanaa meikä. Kun muutin 15-vuotiaana Kajaaniin, niin pidin meikää täysin typeränä tapana puhua ja assosioin sen pelkästään Kajaanin Hokin nuuskahuulisiin b-junnuihin. En missään nimessä suostunut käyttämään sitä sanaa, koska se ei kuulunut omaan luontaiseen sanavarastooni, ja pidin sitä kaikin puolin halveksittavana.

Nyt kun olen asunut muutamassa muussakin kaupungissa, niin olen huomannut napanneeni sieltä vaikutteita mukaani, esimerkiksi paljon slangisanoja. Mutta hämmentävintä tässä on itselleni se, että en käytä meikää kotikielessäni. Ehkä joskus äärimmäisen harvoin saattaisin vitsillä sanoa kotona itseäni meikäksi, mutta se olisi poikkeuksellista. Sen sijaan esimerkiksi lavalla ollessani käyttäisin sitä sanaa hyvinkin luontevasti.

En ole tehnyt mitään tietoista valintaa asian suhteen. Muistan jossain vaiheessa fiilisteltyäni meikää ja alkaneeni hiljalleen käyttää sitä, mutta se on tapahtunut hyvin luonnollisesti jonkinlaisen vitsailun kautta, ja edelleenkin käytän sitä ehkä pääasiassa vitsaillessa ja vouhottaessa. Mietin kuitenkin, että olenko vaivihkaa ja vahingossa tullut luoneeksi itselleni jonkinlaisen erillisen julkisen persoonan, joka käyttäytyy ja puhuu eri tavalla kuin kotiminäni?

Olen kyllä kokenut, että jollakin tavalla esimerkiksi lavalla ollessani karrikoin itseäni ja esiinnyn, mutta se kaikki on kuitenkin omasta persoonastani lähtöisin. Että olen oma itseni, mutta yritän olla vähän ulospäinsuuntautuneempi ja energisempi ja mikä nyt mihinkin esiintymistilanteeseen sopii. Mutta olen huomannut, että astuessani lavalta pois se lavalla olemisen tapa ei oikeastaan muutu miksikään, vaan sompailen menemään itseni karikatyyrinä, ainakin kaikissa tilanteissa, jotka jotenkin liittyvät taiteilijuuteeni tai isommassa joukossa vietettyyn sosiaaliseen elämään.

Enkä vähääkään koe esittäväni mitään, vaan pyrin aina olemaan täydellisen oma itseni joka tilanteessa, sillä kuten jo alumpana totesin, kohdallani feikkaaminen ja valehtelu paistaa läpi räikeästi. Hämmentäväksi tilanteen tekee se, että jos koko ajan kokee olevansa sataprosenttisesti oma itsensä, ja silti on käytökseltään ja vaikkapa puhetyylivivahteiltaan kaksi erilaista persoonaa, niin onko silloin väistämättä jotakin muuta kuin oma itsensä, ainakin osan aikaa?

Ehkäpä on niin, että ihmisellä on monia puolia. Ainakin uskon, ettei itseäänkään voi tuntea läpikotaisin. Ja vaikka kuinka päättäisi olla vaikkapa kainuulainen tai jotakin muuta väkisin ja olosuhteista välittämättä, niin sitä väistämättä muuttuu ja kehittyy hiljalleen. Oman persoonallisuuden kontrollointi on ehkäpä aika väkivaltaista puuhaa. Vaikka uskonkin, että monenlaisia moraalisia päätöksiä ihmisen on syytä tehdä, niin ylipäätään sellaiset päätökset, että "olen iloinen ihminen" tai "tästä lähtien tulen kaikkien kanssa toimeen" ovat mahdottomia päätöksiä. Ihmisen persoonassa ja sen kehityksessä on aina suurensuuri hallitsematon sattuman osuus mukana, joten ei kannata päättää persoonansa suhteen muuta kuin, että meikä on meikä.

Life is so life

Yleensä ihminen haaveilee tulevaisuudesta, ajattelee futuurissa, kunnes on niin vanha, että alkaa muistelemaan menneitä, ajattelemaan imperfektissä. Kuulemma.

Ei ehkä ihan noin yksiselitteisesti, kyllähän sitä moni parikymppinen muistelee kaiholla lapsuuttaan tai keski-ikäinen haluaisi olla jälleen 18-vuotias. Mutta ilmeisesti ylipäätään nuori ihminen muodostaa ajatteluaan hyvin voimakkaasti sen kautta, mitä hän haluaa tulevaisuudelta. Yksittäisinä asioina voi olla kyse mopokortista, täysi-ikäisyydestä, omasta talosta, perheestä, hyvästä työpaikasta tai jopa eläkkeelle pääsystä, mutta myös isommissa kuvissa ajatellaan asioita esimerkiksi sitä kautta, että missä haluaisi elämänsä olevan vuoden tai viiden vuoden päästä. Mutta jossain vaiheessa ihmisestä tulee vanha. Ja silloin aletaankin muistella, kaivata, katua ja kaihota.

En muista mistä tästä luin, mutta kuulemma suurimman osan ajatusmalli toimii karrikoidusti elämänkaaren aikana näin. Enkä muista, että oliko kyse ainoastaan länsimaisista ihmisistä, mutta tässä pohtiessani käsittelen nimenomaan tätä meidän kulttuuriamme.

On vähän huvittavaa, että pitkä elämä on ihanne samaan aikaan, kun suuri osa elämästä vilahtaa tulevaisuuden odotteluun, ja ne muutamat ylimääräiset vuosikymmenet, jotka länsimainen terveydenhuolto meille suo, kuluvat muisteluun ja pohtimiseen, että olisikohan se ja se pitänyt tehdä toisin.

Pitäisiköhän olla joku laki, joka määräisi ihmiset kerran vuodessa täyttämään itsearviointilomakkeet. Sitten joku taho, vaikka Kela, kävisi ne läpi ja kertoisi ihmisille mitä kaikkea hienoja asioita kukin on saanut aikaan. Jokaisen olisi pakko löytää tietty määrä onnistumisia ja parannettavaa edellisen vuoden ajalta tai joutuisi vaikka vankilaan. Tai passi vietäisi. Tai lyötäisi kymmenen prosentin nihkeän tyypin lisävero. Tai laitettaisi purkka tukkaan.

Tai jos ei nyt nuin virallista ja vaivalloista järjestelmää, niin ainakin presidentti voisi arvojohtajana olla joka ilta televisiossa sellaisen "Varokaa heikkoja jäitä!" -tyyppisen lyhyen kehotuksen kanssa sanomassa, että käykääpä kaikki ennen nukkumaanmenoa läpi ne asiat, joita olette saaneet tänään kokea ja olkaa niistä kiitollisia.

Mitä Titanicilla todella tapahtui

Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen yksiavioisuus on kehittynyt samoihin aikoihin, kun ihminen on alkanut viljelemään maata.

Sitä ennen on eletty laumoissa, jonka jäsenet ovat paritelleet keskenään, ja lapsista on huolehdittu yhdessä. Tästä oli paljon todisteita, ja esimerkiksi naisen kyky useisiin orgasmeihin johtuu siitä, että sen myötä naiset ovat jaksaneet paritella useiden miesten kanssa peräjälkeen, mikä on ollut suvunjatkamisen kannalta paras vaihtoehto, sillä terveimmät ja vahvimmat siittiöt ovat hedelmöittäneet munasolun.

Tämä tutkimus oli sikäli minusta aika kiinnostava, että se todistaa sen, ettei ihminen luonnostaan ole yksiavioinen. Että jos nykyistä parisuhdeihannetta peilataan muinaisaikoihin, niin tilanne on hyvinkin epäluonnollinen.

En kuitenkaan vähääkään usko siihen, etteikö nykyihminen voisi olla hyvinkin luontevasti yksiavioinen. En tiedä johtuuko se päähämme iskostetusta mallista vai mistä, mutta ihmisten kanssa keskusteltuani olen kokenut, että tuossa mielessä onnellisimmat ovat olleet nimenomaan ne, jotka elävät vakaassa ja perinteisessä parisuhteessa. Toki kyse voi olla tosiaankin myös siitä, että se on kulttuurimme luoma ihanne, ja vakaan parisuhteen saavuttaneet kokevat onnea myös siksi, että se on oikein. Ja vastavuoroisesti vapaana laukkailevat sielut omatunnon tuskia siitä, että se on väärin. Tavallaanhan meneväisen sinkkuihmisen elämä on hyvinkin lähellä sitä, mitä laumaelämä on ollut, tosin ilman yhteistä vastuuta jälkikasvun hoitamisesta ja sitä kautta syntyvästä kiinteämmästä yhteydestä. Mutta varsinaisesti ainakaan länsimaisessa kulttuurissa ei tuollaista muinaista mallia ole ensinkään.

Fyysistä evoluutiota tapahtuu koko ajan, sehän on selvää, ja älyllistä kehitystä myös, mikä johtunee siitä, että saamme jatkaa siitä mihin edellisen sukupolven kehitys on jäänyt. Mutta kiinnostavaa tässä mielestäni on se, että evoluutiota tapahtuu myös ihmisen luonteessa.

Uskoisin, että rakkaudessa ja seksuaalisuudessa on kysymys hyvin vähän rationaalisesta toiminnasta. Toki on paljon ulkopuolelta tulevia normeja, joiden mukaan moni haluaa kulkea, mutta ihmisen sisällä syntyvät mielihalut ovat varmaan aika primitiivisiä. Tai no, primitiivinen on nyt ehkä väärä sana. Sanotaan ei-älyllisiä ja ei-kulttuurisia.

Alun alkaen kahden ihmisen parisuhde ei ole ollut luonnollinen malli, ja nykyään se on ihmisille selvästikin jo jokseenkin luonteva. On toki monia ihmisiä, joille se ei näytä olevan millään tavoin luonnollinen, ja yritykset osua nykyihanteisiin ovat kuin köyttä työntäisi. Mutta selvästi on myös ihmisiä, joille nykyihanne on luonteva, ja se todistaa sen, että evoluutiota tapahtuu myös ihmisten luontaisten halujen ja vaistojen saralla.

Ja se on myös yleisemmin aika lohdullista. Kehitymme hiljalleen alkukantaisesta raakalaisesta poispäin. Monilta osin selvästikään emme ole vielä kaukana, mutta joka tapauksessa ihmisluonto voi evoluution myötä muuttua.

Kuninkaalliset onnittelut

No ei nyt sentään, vaikka Prinsessa Victorialle syntyi lapsi.

Uutisointi maailman kuninkaallisista on mielestäni uutisarvoltaan kaikista lähimpänä nollaa. En keksi mitään järkevää perustetta sille, miksi kukaan olisi kiinnostunut, mutta niin vain tuntuu olevan. Joku kaveri taivasteli, että sataa Vickan-uutista vastasi yksi uutinen Lähi-Idän tilanteesta.

Rupesin sitten kuitenkin asiaa pohtimaan hieman objektiivisemmin. Nuo vauvauutiset olivat minun mielestäni tyhjänpäiväisintä hevonpaskaa sitten uutisten prinssi Albertin pikavisiitistä.

Mutta jos tätä ajattelee ihan siltä kantilta, että millä tavalla maailma muuttuu paremmaksi, niin tapahtuuko se niin, että näennäisesti onnellisille suomalaisille keskiluokkaisille tarjotaan kuvia sodan jalkoihin jääneistä orpolapsista? Kuinka moni tekee asialle jotakin ja kuinka moni ahdistuu ja vittuuntuu? Ja mitä uutinen uudesta kuninkaallisvauvasta aiheuttaa? Onko ihmiset sitä lukiessaan onnellisia?

Onko se iltapäivälehdistön funktio valistaa kansaa? On tietenkin ihan paskaa, että lehdistö perustuu silkkaan rahastukseen ja sensaatiohakuisuuteen, minkä avulla ihmiset tietyllä tapaa manipuloidaan kiinnostumaan milloin mistäkin, mutta jos ei ajattele sitä, niin onko tärkeämpää, että esimerkiksi minä olen koko ajan tietoinen ja tarkkaan kärryllä maailman kriisitilanteista vai että saan nenäni eteen tyhjänpäiväisiä uutisia onnellisista asioista?

En jaksa uskoa, että maailma muuttuisi, jos iltapäivälehdet toitottaisivat joka ikinen aamu nälänhädästä. Työpäivän jälkeen ruokakaupan kassajonossa hikoileva perheenäiti on vittuuntuvassa olotilassa, ja lehtitelineestä huudettu valistus ja agitointi siinä vaiheessa aiheuttaisi ehkä sen, ettei lehteä ostaisi, eikä haluaisi miettiä hankalia asioita vähääkään.

Uskon ylipäätään siihen, että maailmanparantajien ongelmana on huono tilannetaju. Jos haluaa käännyttää ja valistaa ihmisiä, niin se pitäisi tehdä silloin kun he ovat onnellisia ja alttiita innostumiselle.