Eräällä ystävälläni ja kollegallani on tapana toistella jatkuvasti: "Taiteessa on olennaista, että tuntuuko, ja jos tuntuu, niin kuinka paljon."
Tämän voisi tavallaan sanoa myös siten, että keskinkertaisuus on pahinta. Teos on onnistunut, mikäli se herättää tunteita, puolesta tai vastaan.
Olen toistellut vastaavanlaisia mantroja itselleni lukioiästä asti. Ja vaikka lauseen taustalla olisikin taiteilijan tarvetta perustella itselleen miksi tekee taidetta, josta kukaan ei nauti, niin siinä on varmasti paljonkin perää, että taiteen olennaisimpia tarkoituksia on tuntua joltakin ja herättää jotakin tuntemuksia ja ajatuksia.
Muutama vuosi sitten aloin hieman karsastamaan ajatusta, en oikein tiedä edes mistä se lähti. Ehkäpä kyse on minulle ominaisesta tarpeesta kääntää mielipiteeni aika ajoin päälaelleen ja suhtautua perustettomallakin kriittisyydellä omiin pinttyneisiin ajatustapoihini.
Kuulin tänään pizzeriassa radiosta Haloo Helsingin kappaleen Maailman toisella puolen. Olen kuullut sen silloin tällöin aiemminkin jostakin, mutta koska en kuuntele radiota, niin en oikein ole perillä tuollaisista populaarikulttuuriasioista. Kappale ei herättänyt minussa mitään muita ajatuksia kuin sen, että se on hyvä (tämä pohdinta alkoi vasta hieman myöhemmin). Se edustaa minun näkökulmastani tavallaan kaikkea mahdollista keskinkertaisuutta, mutta voi pojat, että se on hyvä laulu. En kuullut tarkkaan mistä siinä lauletaan, mutta kertosäkeen melodia on niin hyvä, että olen nyt tässä kolmisen tuntia miettinyt sitä.
No, tästä voisi ajatella, että tuo musiikkihan nimenomaan herätti minussa voimakkaita tunteita, kun sitä edelleen pohdin. Totta. Tuon esimerkin myötä tarkoitinkin sitä, että musiikin pyrkimyksenä ei tarvitse olla vallankumous, jotta vallankumous syntyisi. Oletan, että biisin kirjoittanut henkilö on jonkin biisilinnaviikonlopun aikana pyrkinyt vaan tekevän kertosäkeen, joka saisi musiikkituottajan innostumaan. Mutta yhtä kaikki hän on tehnyt aivan loistavan kappaleen.
Rupesin sitten bussiin hypättyäni miettimään tuota aivan alussa lainaamaani lausetta. Tajusin, että musiikin kuluttajana etsin hyvin usein musiikkia, joka ei varsinaisesti tuntuisi yhtään miltään. Toki levyhyllyssäni on lukuisia levyjä, joita rakastan yli kaiken, mutta jos mietin hetkiä, jolloin pistän kotona levyn soimaan, niin yleensä en halua kuunnella musiikkia, joka herättäisi minussa valtavan suuria tunteita tai ylipäätään tunteita. Radiota en pysty kuuntelemaan, koska se herättää minussa negatiivisia tunteita.
Haen usein katseellani levyhyllystä nimenomaan sitä keskinkertaista musiikkia, mikäli siis musiikin laatukriteerinä on tunteiden herättäminen. Olen mielialoiltani hyvin herkästi ailahteleva henkilö, enkä kovinkaan usein halua saada musiikista tai muustakaan taiteesta mitään suuria tunne-elämyksiä, sillä koen ihan kyllin laajan tunnekirjon normaalin bussimatkan aikana. Siksi ajatuksia tai tunteita herättävä musiikki on usein hyvin raskasta kuunneltavaa.
Tietenkin kuuntelen mielummin hyvää kuin huonoa musiikkia, mutta olen huomannut, että yleensä suurin tunne, jota kaipaan on juurikin sellainen kuin tänään pizzeriassa koin. Että ompa hyvä melodia.
Tulin myös ajatelleeksi aika syvällisen filosofisesti musiikkia, ja jos nyt ajattelen tätä tilannetta, kun istun kalsarit jalassa olohuoneen matolla lauantai-iltana kuunnellen jotakin artistia, jonka nimeä en edes muista, niin kaiuttimista raikuva musiikki yhdistää tämän ympärilläni olevan tilanteen. Se on tietynlainen liima. Minä, kissat ja tavarameri jaamme tämän saman tunnelman, jota musiikki osaltaan luo, ja omalla tavallaan se on aivan äärimmäisen arvokasta ja ainutkertaista, vaikkei se sen kummempia tuntemuksia minussa herätäkään.
Eli ehkäpä lopputulemani on se, että musiikki on jo itsessään hieno asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti