Kirjoitin tuossa vähän aikaa sitten siitä, kuinka ihminen unelmoi ja haaveilee tulevaisuudesta niin kauan, kunnes on kyllin vanha haikailemaan ja muistelemaan menneitä.
Olennaisimpana ajatuksena oli se, että ihminen ei koskaan tunnu olevan tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Tai ehkä voi olla tyytyväinen, mutta siltikin ajatellaan, että tulevaisuudessa tulee olemaan paremmin tai että menneisyydessä oli paremmin.
Tuossa aamulla partaa ajaessani olin tympeissäni. Olen täysin kyllästynyt ajamaan parran kerran päivässä. Minulla ei edes ole mikään maailman huikaisevin parrankasvu, mutta kuitenkin sellainen, että aamulla höylätty sänki alkaa illalla tympimään. Sitten muistin kuinka teinipoikana parrankasvun yltymistä oikein odotti ja toivoi, koska se oli jotenkin miehistä ja aikuismaista, että joutui ajamaan partaa.
Eli odotin jotakin, jonka saatuani olen tympeissäni, ja haaveilen, ettei sitä olisi.
Joku voisi toki ajatella, että miksipä ei nauttisi elämästä ja antaisi parran kasvaa vapaasti ja huolettomasti, mutta kun en ole vähääkään innostunut partahommista enää.
Onko tämä nyt täydellinen vertauskuva sille, että joku saatuaan kaksi lasta ja omakotitalon haaveilee paluusta villiin nuoruuteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti