Jos kuuntelen peruskouluaikojeni suosikkiyhtyeitäni kuten Nirvana, Metallica, Kingston Wall ja Jimi Hendrix, koen valtavaa nostalgiaa. Sitä suorastaan tuntee itsensä hyvin nuoreksi. Yksittäiset kappaleet ovat pureutuneet tunnemuistiin. Esimerkiksi Nirvanan Aneurysm assosioituu ala-asteen puutyötunnille, Metallican Devil's Dance todella voimakkaasti erääseen aurinkoiseen talvipäivään noin vuodelle 1998, Kingston Wallin I'm Not The One Ristijärven Pappilanrannan uimarannalle ja Jimi Hendrixin Castles Made of Sand yhdeksännen luokan toukokuun viimeisten viikkojen koulumatkojen pyöräilyyn.
Aivan samalla tapaa lukion ensimmäiseltä ja toiselta luokalta on joitakin tarkkoja mielleyhtymiä, jotka palaavat aina hyvin selkeinä, kun kuuntelen kappaleita. Taraf de Haïdouksin Dumbala Dumba vie Generaattorin saliin, YUP:n Leppymättömät talviaurinkoiselle Kajaanijoen sillalle, Pekka Strengin Kesämaa Linnan lukion portaikkoon ja Liisa Tavin Vaeltava sydän alkusyksyn mahjong-tuokioon Louhikadulle erään keltaisen puutalon kellariin.
Mutta johonkin niille main tuollaiset tarkat assosiaatiot ja nostalgiaryöpyt loppuvat. Sain Joanna Newsomin Ys-levyn muistaakseni kevättalvella 2007 ja muistan kuunnelleeni sitä autossa Ristijärven raitilla, ja oli pakko pysäyttää auto hetkeksi tien laitaan, kun kuulosti niin hyvältä, mutta nyt äkkiseltään en muista muita vastaavia muistoja lukion jälkeiseltä ajalta, joihin kappaleet yhä linkityisivät.
Kyse ei ole siitä, ettenkö enää vaikuttuisi, sillä vaikutun yhä musiikista jatkuvasti ja voimakkaasti. Se on vaan jotenkin muuttunut. Voi olla, että jossain vaiheessa oli kuullut jo niin monenlaista, ettei enää samalla lailla saanut uusista asioista niin suuria elämyksiä. Siis sellaisia elämyksiä, jotka tuntuvat muuttavan elämän suunnan. Kun taas voin täysin vakavissani sanoa, että kolmosluokalla c-kasetilta kuultu Smells like teen spirit muutti minun elämäni peruuttamattomasti.
Voi myös olla, että nostalgisten tuntemusten syntymiseen vaaditaan tietty määrä vuosia väliin, ja että näissä esimerkeissä nyt hieman sekoitan asioita, sillä ehkä varhaisissa suosikeissani on kysymys ylipäätään ensimmäisistä musiikin myötä tulleista suuremmista tunnetiloista ja Joannan kohdalla kyse on siitä, että vastaan sattui vaan tulemaan jotain niin upeaa, etten ollut aiemmin enkä sen koommin parempaa kuullut. Ihminen voi muistaa hetken, jolloin oppi ajamaan polkupyörää ilman apurattaita, tai hetken, jolloin meni naimisiin, mutta niissä muistoissa on kuitenkin aika iso ero.
Sanotaan, että ihminen kokee olevansa kotoisin sieltä, missä hän asui 15-vuotiaana. Ehkäpä aivan samoin toimii musiikki. Tarkoitan sitä, että ei voi tulla enää uutta Metallicaa, joka aiheuttaisi minulle samanlaisia tuntemuksia, nuoruuden tuntemukset ovat uniikkeja. Ja tähän ehkä perustuu se, miksi tietty kansanosa kaihoaa Metallican 80-luvun levyjä tai tietty kansanosa kaihoaa Beatlesia: Ne ovat tulleet aikaan, jolloin kyseiset henkilöt ovat olleet nuoria ja vastaanottavaisia.
No. Hieman minua kuitenkin harmittaa, että en oikein muista lukion jälkeisiä vuosia samalla tapaa musiikillisessa mielessä. En pysty sanomaan tarkkaan mitä olen kuunnellut vaikka asuessani Porissa 2006-2007. Minulla on tosin sikäli aika hyvä muisti, että jos katselen levyhyllyäni, niin pystyn muistamaan hyvin usein ostopaikan ja -ajan tarkkaankin, mutta jos ajattelen vaikka muutaman vuoden takaista gangsta-rap -innostustani, niin en kyllä osaa sanoa, että onko siitä kaksi, kolme vai neljä vuotta, kun taas YUP:n Leppymättömät ostin Tammikuussa 2004 Kajaanin Anttilasta.
Siinä on jotakin kaunista, että voi ponnahtaa jonnekin vuoteen 2002 laittamalla jonkin kappaleen soimaan. Nuoruuden lähde ja kuolemattomuuden ihanne?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti