Josko sitä nukkumaan jo pitäs

Hoksasin äsken asian, joka on samaan aikaan äärimmäisen epäkiinnostava ja hieman kiinnostava.

Oon elämäni aikana onnistunut nukahtamaan kolmesti muusiikin soidessa, ja joka kerta olen herännyt levyn lopussa herännyt todella kummallisessa olotilassa. Yritin joskus lukioaikoina oppia nukahtamaan musiikin soidessa, kun arvelin, että se voisi rauhoittaa, mutta olen niin ääniherkkä, ettei siitä tullut mitään. Ja toisaalta myös ne kerrat, jolloin olen nukahtanut ja herännyt saman levyn aikana, ovat olleet tosi psykedeelisiä kokemuksia.

Ensimmäisen kerran nukahdin Kajaanin Kirkkokadun kämpässä Arvo Pärtin soidessa, ja heräsin Cantus in memory of Benjamin Brittenin kirkonkelloihin, ja luulin suunnilleen tuomiopäivän tulleen. Toinen tapahtui Ristijärvellä lapsuudenkodissa Ilmiliekki Quartetin ekan levyn kans. Heräsin Radiohead-cover The Touristin massiivisiin trumpettiosioihin, ja luulin suunnilleen saapuneeni taivaaseen. Kolmas kerta oli Ristijärvellä Soopalan ikkunattomassa aitassa tuulisena kesäyönä Liisa Tavin Vaeltava sydän -levyn soidessa, jolloin heräsin päätösraita Maaliskuun sateen lopun kaiutettuihin rumpuihin ja menin jossain unihoureissa ihan sekaisin levyn ja luonnon äänien kombinaatiosta.

Tämäpä tuli mieleeni, kun Liisa Tavia kuuntelin. Hassua, että muistan nuo tapahtuneet, ja myös, että nuo on ainoat kerrat. Tuo Vaeltava sydän -levy muuten kannattaa tsekata, siinä on muutama riipaiseva ralli.

Perusmenoa vaan

Tuossapa yhden soittajakuoman kanssa tuumin keikanjälkeisissä tunnelmissa sitä käsittämättömyyttä, että kuinka kummassa on käynyt niin, että yleisössä tai jopa kanssasoittajina saattaa olla supermaestroja, joita on itse ihaillut jo ihan teinipoikana.

Ensiksikin kummalliselta tuntuu se, että kuinka ihmeessä näin on käynyt, koska omaa ammattimaistumista on yhtä hankala huomata kuin kasvonpiirteiden muutosta aamulla peiliin katsoessa. Ei oikein luonnostaan ymmärrä sitä, että hittolainen, minähän teen tätä asiaa nyt työkseni, joten on aika luonnollista, että soitan erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa.

Toiseksi minusta on aina tuntunut hyvin omituiselta ajatella jotakin ihailemaani ihmistä jotenkin inhimillisenä. Vaikkapa nyt Jari Litmasta ruokakaupassa. Samalla tapaa on jotenkin vaikea ymmärtää, että kaikki taiteilijat on ihmisiä ja he tekevät työtä toisten ihmisten kanssa. Tai että tietyn pisteen saavuttaneet ihmiset eivät enää tule katsomaan kaltaiseni ruohonjuuritason puuhastelijan keikkoja.

Hämmästyttää vaan.

Sen myös huomasin, että jos näen yleisössä joitain kovia tekijöitä, niin alan vähän jännittämään, mutta se ei tunnu johtuvan siitä, että miettisin juurikaan sitä minkälaisen vaikutuksen itse soittajana heihin teen. Mitenkähän tämän nyt muotoilisi. Varmaan iso osa yleisöstä ei osaa käsitellä musaa muuten kuin siten, että "hyviä lauluja ja mukava tunnelma ja hyvät sanat". Jotkut kenties miettii sitten jo yksittäisiä soittajia ja heidän ratkaisujaan tai muita yksityiskohtia, mutta jotenkin oletan, että suurin osa yleisöstä ei kauheasti analysoi tai kyseenalaista soittajien yksilöinä tai kokonaisuutena tekemiä ratkaisuja. Ja jos yleisöstä ei tunne ketään, niin jotenkin sitä olettaa helposti, että koko joukko on juurikin tähän kategoriaan kuuluvia ihmisiä. Enkä tahdo siis arvottaa katsojia yhtään mitenkään, tarkoitan ainoastaan, että jotkut analysoivat ja purkavat musiikin osiksi. Mikäli katsomossa on joku, jonka oletan ymmärtävän musiikista suurin piirtein kaiken ja vähintäänkin tuhatkertaisesti oman ymmärtämykseni määrän, niin jännitän sitä, kun hän kuulee ja ymmärtää meidän tekemät sovitukselliset ratkaisut. Koska ne on jotenkin kuitenkin itselle kovin tärkeitä juttuja, ja niistä saa aika vähän kiitosta tai kritiikkiä, vaikka juuri sellaiset asiat ovat lopulta ne, jotka tunnelman luovat.

Olempa minä asiallinen. No, kerrottakoon, että oon nähny tissit.

Mamban Valokuvia on ihan omanlaisensa biisi

Blogimerkintä 21. joulukuuta 2007:

Nukuin sikeästi. Heräillessä bongailin vanhoja koulukuvia seinältä. Oispa jännä päästä hetkeksi hyppäämään niihin elämäntilanteisiin ja ystäväpiireihin; kahtomaan mitä ihmisille kuuluu, siis niille, jotka silloin tunsin, kun voihan tuo olla että aika on tehnyt niistä kokonaan uudet ihmiset, joita en lainkaan enää tunne, eikä ne nykyisellään ole enää minulle tuttuja, joten olisi kiva vaan päästä muistelemaan silloisia kuulumisia.

Olin tässä jonkin aikaa sitten tekemisissä ihmisen kanssa, jota en ollut nähnyt vuosiin. Mietin sitä kummallista vierauden tunnetta, joka läheiseenkin ihmiseen ajan mukana tulee. Jos siis ei kohtaa. Kun ei osaa enää katsoa silmiin, vaikkei ole syytä olla katsomatta.

Onkohan se lopulta niin, että sellaisessa tilanteessa sitä vierastaakin omaa menneisyyttään, eikä niinkään sitä vieraaksi muuttunutta ihmistä? Se voi olla vähän ikäkysymys, mutta ainakin minulla on vähän hankala suhtautua omaan menneisyyteeni, tai siihen, millainen olin vaikka vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten. Tai seiskaluokalla.

Aikuistuminen kenties on tietynsorttista taantumista, mutta näkisin siinä kuitenkin lohdullisena puolena sen, että koko ajan ymmärtää paremmin sitä, mikä omasta mielestä on oikein ja mikä väärin, ja ehkä myös oppii elämään sen mukaisesti.

Ja kun kohtaa vuosien jälkeen jonkun ihmisen, luonnollisesti olettaa hänen näkevän minut sellaisena kuin silloin olin, aivan kuten itsekin olettaa toisesta. Jos joku ihminen oli viime näkemällä jotakin sorttia, niin kaipa hän on sitä, kunnes toisin todistetaan.

Siksi, ainakin minun, on hyvin vaikea kohdata ihmisiä vuosien takaa. Se tunne on varmaan enimmäkseen häpeää, ja luulen sen johtuvan siitä, että en itse hyväksy omaa menneisyyttäni.

Mutta jos olisi mahdollista hypätä vanhoihin valokuviin sisälle, kuulumisia kyselemään ja muistelemaan, niin tekisin sen kyllä mielelläni. Ainakin, jos sen voisi tehdä salaa. Niin, että muut kuvan henkilöt eivät koskaan saisi tietää minun käyneen siellä. Tai että jotenkin onnistuisi huijaamaan itsensä yhtä häpeämättömään ja edesvastuuttomaan tilaan kuin unissa, joissa voi ryöstää pankin, kun tietää, ettei oikeasti joudu tuomiolle.

Kävelin kesällä Ristijärven peruskoulun käytävillä ja pihamaalla yrittäen päästä yli kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. En oikein onnistunut. Paikkaa on ehkä remontoitu ja uudistettu vähän liikaa, joten en oikein päässyt uppoutumaan muistikuviin. Kaikki tuntui ainoastaan merkillisen pieneltä ja ainoastaan etäisen tutulta. Se oli ehkä vähän surullista.

Sais nyt tulla joku Pelle Peloton vähän jeesailemaan.

Skootterit, loma, syksy

Selevän teki, sano Moilas-Peki!

Homman nimi on se, että vuosikausia uskollisesti palvellut myspace on muuttunut niin kamalaksi foorumiksi, että nyt saa luvan riittää.

Musiikkiani löytää osoitteesta ilkkatolonen.bandcamp.com ja blogiani voi lukea kuulkaa just tässä.

Blogin syväfilosofista funktiota hahmottelen vielä. Luultavasti ainaki vihasta tilitystä ja egorunkkausta vois olla luvassa.

Tervetuloa laivaan!