Hoksasin äsken asian, joka on samaan aikaan äärimmäisen epäkiinnostava ja hieman kiinnostava.
Oon elämäni aikana onnistunut nukahtamaan kolmesti muusiikin soidessa, ja joka kerta olen herännyt levyn lopussa herännyt todella kummallisessa olotilassa. Yritin joskus lukioaikoina oppia nukahtamaan musiikin soidessa, kun arvelin, että se voisi rauhoittaa, mutta olen niin ääniherkkä, ettei siitä tullut mitään. Ja toisaalta myös ne kerrat, jolloin olen nukahtanut ja herännyt saman levyn aikana, ovat olleet tosi psykedeelisiä kokemuksia.
Ensimmäisen kerran nukahdin Kajaanin Kirkkokadun kämpässä Arvo Pärtin soidessa, ja heräsin Cantus in memory of Benjamin Brittenin kirkonkelloihin, ja luulin suunnilleen tuomiopäivän tulleen. Toinen tapahtui Ristijärvellä lapsuudenkodissa Ilmiliekki Quartetin ekan levyn kans. Heräsin Radiohead-cover The Touristin massiivisiin trumpettiosioihin, ja luulin suunnilleen saapuneeni taivaaseen. Kolmas kerta oli Ristijärvellä Soopalan ikkunattomassa aitassa tuulisena kesäyönä Liisa Tavin Vaeltava sydän -levyn soidessa, jolloin heräsin päätösraita Maaliskuun sateen lopun kaiutettuihin rumpuihin ja menin jossain unihoureissa ihan sekaisin levyn ja luonnon äänien kombinaatiosta.
Tämäpä tuli mieleeni, kun Liisa Tavia kuuntelin. Hassua, että muistan nuo tapahtuneet, ja myös, että nuo on ainoat kerrat. Tuo Vaeltava sydän -levy muuten kannattaa tsekata, siinä on muutama riipaiseva ralli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti