Blogimerkintä 21. joulukuuta 2007:
Nukuin sikeästi. Heräillessä bongailin vanhoja koulukuvia seinältä. Oispa jännä päästä hetkeksi hyppäämään niihin elämäntilanteisiin ja ystäväpiireihin; kahtomaan mitä ihmisille kuuluu, siis niille, jotka silloin tunsin, kun voihan tuo olla että aika on tehnyt niistä kokonaan uudet ihmiset, joita en lainkaan enää tunne, eikä ne nykyisellään ole enää minulle tuttuja, joten olisi kiva vaan päästä muistelemaan silloisia kuulumisia.
Olin tässä jonkin aikaa sitten tekemisissä ihmisen kanssa, jota en ollut nähnyt vuosiin. Mietin sitä kummallista vierauden tunnetta, joka läheiseenkin ihmiseen ajan mukana tulee. Jos siis ei kohtaa. Kun ei osaa enää katsoa silmiin, vaikkei ole syytä olla katsomatta.
Onkohan se lopulta niin, että sellaisessa tilanteessa sitä vierastaakin omaa menneisyyttään, eikä niinkään sitä vieraaksi muuttunutta ihmistä? Se voi olla vähän ikäkysymys, mutta ainakin minulla on vähän hankala suhtautua omaan menneisyyteeni, tai siihen, millainen olin vaikka vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten. Tai seiskaluokalla.
Aikuistuminen kenties on tietynsorttista taantumista, mutta näkisin siinä kuitenkin lohdullisena puolena sen, että koko ajan ymmärtää paremmin sitä, mikä omasta mielestä on oikein ja mikä väärin, ja ehkä myös oppii elämään sen mukaisesti.
Ja kun kohtaa vuosien jälkeen jonkun ihmisen, luonnollisesti olettaa hänen näkevän minut sellaisena kuin silloin olin, aivan kuten itsekin olettaa toisesta. Jos joku ihminen oli viime näkemällä jotakin sorttia, niin kaipa hän on sitä, kunnes toisin todistetaan.
Siksi, ainakin minun, on hyvin vaikea kohdata ihmisiä vuosien takaa. Se tunne on varmaan enimmäkseen häpeää, ja luulen sen johtuvan siitä, että en itse hyväksy omaa menneisyyttäni.
Mutta jos olisi mahdollista hypätä vanhoihin valokuviin sisälle, kuulumisia kyselemään ja muistelemaan, niin tekisin sen kyllä mielelläni. Ainakin, jos sen voisi tehdä salaa. Niin, että muut kuvan henkilöt eivät koskaan saisi tietää minun käyneen siellä. Tai että jotenkin onnistuisi huijaamaan itsensä yhtä häpeämättömään ja edesvastuuttomaan tilaan kuin unissa, joissa voi ryöstää pankin, kun tietää, ettei oikeasti joudu tuomiolle.
Kävelin kesällä Ristijärven peruskoulun käytävillä ja pihamaalla yrittäen päästä yli kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. En oikein onnistunut. Paikkaa on ehkä remontoitu ja uudistettu vähän liikaa, joten en oikein päässyt uppoutumaan muistikuviin. Kaikki tuntui ainoastaan merkillisen pieneltä ja ainoastaan etäisen tutulta. Se oli ehkä vähän surullista.
Sais nyt tulla joku Pelle Peloton vähän jeesailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti