Vanaha juttu

Muistui mieleeni eräs lukemaani uutiseen liittynyt keskeneräinen ajatus jostakin ehkäpä puolen vuoden takaa.

Jyväskylän yliopistossa tehdyn musiikkiterapiatutkimuksen mukaan musiikkiterapiasta on selkeää hyötyä masennuksen hoidossa.

Tutkimuksessa kaksi koeryhmää sai muuten identtistä hoitoa, mutta toinen ryhmä kävi lisäksi musiikkiterapiassa, jossa he saivat improvisoida erilaisilla soittimilla, ja tämän ryhmän masennus- ja ahdistusoireet vähenivät sekä yleinen toimintakyky parani selkeästi enemmän kuin toisen ryhmän jäsenillä.

Tutkimus ei toki kerro, että paranisiko puutarhanhoidon, purjehduksen, mahjongin tai lenkkeilyn avulla yhtä nopeasti, mutta ainakin se kertoo, että musiikista on ollut apua masennuspotilaiden hoidossa. Mahtava ja uutisoinnin arvoinen juttu ilman muuta.

Muusikkoystäväni jakoivat tätä uutista ahkerasti facebookissa, tottakai. Näiden myötä virinneessä yksimielisessä keskustelussa puhuttiin musiikin uskomattomasta voimasta. Ja miksipä toisaalta ei puhuttaisi, puhujat haluavat uskoa siihen, että heidän tekemänsä musiikin vaikutus kuulijoihin olisi yhtä voimakas kuin itse koetut musiikkielämykset. Ja tietenkin asiaa hehkutettiin myös yleisen oman alan rummutuksen vuoksi, mikä tietenkin huvitti hieman. Muusikot ja muut taiteilijat kritisoivat muiden alojen ihmisiä herkästi itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta, mutta sitten ollaan vähintään yhtä kärkkäinä puolustamassa taiteen tärkeyttä pienimmänkin mahdollisuuden tullessa.

Mielestäni arvelluttavin ja kummastuttavin asia uutisessa ja sitä seuranneessa keskustelussa on se, että musiikin arvoa joudutaan ylipäätään perustelemaan tieteen kautta, ja että musiikin arvo nousee, mikäli sen hyöty kyetään ilmaisemaan virallisessa ja kirjallisessa muodossa.

Tuskin kukaan kiistää etteikö olisi mahtavaa, mikäli musiikki tai joku muu taidemuoto auttaa jotakin ihmistä masennuksen kanssa, mutta miksi kummassa musiikki muuttuu yhteiskunnallisesti tärkeäksi ilmiöksi vasta siinä vaiheessa, kun voidaan todistaa sen olevan eräänlainen luomuversio masennuslääkkeille?

Ja aivan vastaavasti voisi kysyä, että minkä vuoksi ei ole yhtä tärkeä uutisoinnin aihe, että niin ja niin monta ihmistä kuulevat aamulla työmatkalla radiosta jonkun mukavan kappaleen, joka saa heidät hyvälle tuulelle? Jos kerran taiteen merkittävimpiä tehtäviä on toimia masennuksen parantajana, niin miksi ei sitten puhuta siitä, kuinka monta masennusta se on estänyt?

Samaan tapaan minua kummastuttaa sekin, että Espanjan etenemistä jalkapallon EM-finaaliin pidetään uutisoinnissa loistavana kansallisen itsetunnon nostajana talouskriisin runtelemassa maassa. Miksi jalkapallostakin täytyy löytää yhteiskunnallisia hyötyjä?

Toisaalta, kyllähän sitä turhemmistakin asioista uutisoidaan. Kai.

Ensimmäinen diagnoosi skitsofreniastamme

Olen viime vuosina joutunut ajamaan paljon autolla, kun on ollut soittimia kuskattavana paikasta toiseen. Matkat ovat useimmiten Helsingin ja Kainuun välisiä, ja olen melko usein taittanut matkan ilman kanssamatkustajia.

Vaikka olenkin puoliksi erakko luonteeltani, niin toinen puoli minusta on hyvinkin seurallinen, ja kuuden tunnin ajomatka ilman seuraa on pitkä aika tuumia asioita itsekseen. Olen ajattelutyössäni varsin säpäkkä ja malttamaton, joten muutaman tunnin aktiivisen mietinnän jälkeen alan olla kovasti keskustelukumppanin tarpeessa tai turhaudun samojen asioiden pyörittelyyn.

Havahduin pari päivää sitten siihen, että automatkoilla kuvittelen keskustelutilanteita. En oikein tiedä kauanko olen sitä tehnyt, mutta kyllä ainakin jonkin aikaa. Tarpeeksi pitkän hiljaisen mietinnän jälkeen vaivun tuollaiseen mielikuvitustilanteeseen.

Istun siis itsekseni autossa ja kuvittelen paikalle jonkun tai jotkut, joiden kanssa sitten mielessäni keskustelen milloin mistäkin. En tee sitä kovinkaan tietoisesti, sillä huomattuani tapani en enää saanut keskusteluista kiinni.


Kuka tahansa varmasti mielessään joskus kuvittelee tilanteen, jossa tapaisi jonkun, ja miettii miten keskustelu etenisi. Tilanne on tavallaan juurikin se, mutta hieman syvempänä. En siis kerrassaan näe vieressäni mitään pikku-ukkoja, vaan tajuan koko ajan tilanteen olevan itse ohjailemaani mielikuvitusta. Mutta jännittävää on se, että keskustelut (jotka ovat aina vain aika lyhyitä väläyksiä) noudattavat jollakin tapaa hyvin unimaista logiikkaa siten, että vastaukset saattavat olla hyvinkin absurdeja ja epäloogisia.

Koko tämä ilmiö on saanut minut miettimään, että onko mahdollista olla yhtä aikaa hereillä ja unessa? Autoa ajaessani olen hyvinkin tarkkana aina siitä, että pysyn keskittyneenä liikenteeseen, ja koen aina olevani ajatuksella mukana, mutta nuo mielikuvituksen tuottamat lyhyet keskusteluntapaiset tuntuvat olevan hyvin lähellä unitilaa, ainoastaan sillä erotuksella, että pysyn koko ajan täysin tietoisena tästä niin sanotusta oikeasta todellisuudesta. Se tapahtuu ainakin, että on hetkiä, jolloin mielikuvitukseni irtaantuu todellisuudesta, vaikka aistihavainnot pysyvät täydellisesti todellisuudessa.

Läpä läpä

Lienee aivan perusteltua sanoa, että olen tehnyt vuosien mittaan hyvin monenlaista taidetta, ja luulisin, että minulla on näin ollen änkyräluonteestani huolimatta suhteellisen neutraali ja arvottamaton näkökulma eri taiteenaloihin ja tyylisuuntiin.

Olin viime viikolla tekemässä eräänlaista ritualistista demonstraatiota, jossa esityksen kokijat kulkivat yksi kerrallaan luontopolun, jonka varrella oli pisteitä, joissa heille tehtiin pieniä (ja aivan harmittomia) rituaaleja esimerkiksi tulen ja veden kanssa.

Jälkikäteen saadusta palautteesta päätellen ihmiset pitivät siitä kovasti, ja se oli monelle hyvin vaikuttava kokemus.

Itselleni jäi hyvin ristiriitaiset tunteet. On hienoa, että ihmiset vaikuttuivat, eikä minulla kerrassaan ole mitään sitä vastaan, että tehdään tuollaisia diipihköjä performansseja, joista kansa tietäisi sanoa, että verorahat pois ja tekotaiteellista paskaa.

Ongelmani tällaisen taiteen kanssa on se, että tuossa astutaan herkästi jonkinlaisen hengellisyyden rajan yli. Tähän tulkintaan vaikuttaa varmasti lapsuuteni uskonnollisessa ympäristössä, mutta jos vaikuttavan luontopolun jälkeen istutaan laiturilla juomassa luonnonyrteistä valmistettua juomaa ja laulamassa yhteen ääneen mantranomaista laulua, niin koen, ettei siinä olla kovinkaan kaukana körttiseurojen kollektiivisesta sokeudesta.

Ymmärrän sen, että uskonto ja kirkko ovat aivan tyystin eri asia kuin taiteen ja luonnon avulla saavutetut kokemukset, mutta tuonkaltaisissa asioissa ollaan niin lähellä hengellisiä kokemuksia, että sellaisen mallin tarjoaminen ihmisille tuntuu kaikesta lempeydestä ja vilpittömyydestä huolimatta jotenkin väkivaltaiselta.

Jossakin pappi saa aikaan ilmapiirin, jossa ihmiset pyörtyvät kosketuksesta, ja siten luotua aikaan illuusion yliluonnollisten voimien läsnäolosta, minkä myötä ihmiset vastaanottavat sisinpäänsä esimerkiksi ajatuksen siitä, että Jeesus on kuollut kaikkien ihmisten syntien vuoksi, ja että ihmiset voivat täten heittää huolensa romukoppaan. Kuinka paljon tämä lopulta eroaa siitä, että katsojalle annetaan kivi käteen, johon voi luontopolun aikana kätkeä murheensa, ja lopuksi heittää sen järveen?

Molemmissa on toki se hieno puoli, että ihmiset kenties saavat niistä helpotusta huoliinsa, mikä on varmaankin tärkeämpi asia kuin meikäläisen henkilökohtaiset traumojen tuomat defenssit, mutta joka tapauksessa koen näiden välillä voimakasta yhteyttä, ja olen sitä mieltä, että molemmissa ylitetään tai ainakin ollaan hyvin lähellä sitä rajaa, jonka takana oleviin asioihin ei pitäisi ulkopuolisen puuttua. Ainakaan tavoilla, joka ei jätä juurikaan mahdollisuuksia kritiikkiin ja toisinajatteluun, vaan vaikuttumisen ja valaistumisen malli annetaan valmiina.

Mietin myös, että kumpi olisi sosiaalisesti vaikeampi tilanne huutaa "Hei, ei tämä näin mene!", jumalanpalvelus vai taiteilijaporukan ritualistisen esityksen voimauttava loppupiiri?

Kaksi asiaa parilta viime päivältä

Olen tässä ollut opetushommissa ja muunmuassa säestänyt nykytanssitunteja.

Tänään tuli sellainen kummallinen flow-kokemus. Olin säestänyt yksinäni rumpusetillä eilisaamusta asti tanssiryhmiä, ja olimme tekemässä neljännelle peräkkäiselle ryhmälle samoja harjoituksia. Olin siinä hieman jo itsekseni kerennyt kyllästyä ja potea ideavajetta, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista, ja olo oli kuin kesälaitumelle päästetyllä hevosella! Soittelin todella fiiliksissä ja sellaisia hurlumhei-juttuja, että en muista vuosiin tehneeni rumpusetillä vastaavanlaista vapautunutta myllytystä (kun olen siis viime aikoina soitellut yhtyeissä ja ns. musan ehdoilla). Oli aivan superhienoa, ja tanssijatkin näyttivät pääsevän aivan uusiin svääreihin.

No, kiinnostavaa tässä oli se, että kun sain vapautuneen tunnelman päälle, niin uskalsin yhtäkkiä tehdä hurjia asioita ja ottaa aivan kahjoja riskejä. Ideanani oli siis se, että pidin jaloilla jonkinlaisen rytmikuvion muuttumattomana, jotta tanssijat hahmottaisivat peruspulssin, jonka päälle sitten käsillä tein milloin mitäkin. En ole vuosikausiin enää jaksanut miettiä tai opetella polyrytmisiä asioita, mutta nyt selkärangasta puski ties mitä takaumia ja soitin kaikenlaisia kummia rytmejä päällekäin, ja koska olin kerennyt unohtaa sen teoreettisen ajattelutyön, joiden kautta polyrytmejä aikoinani harjoittelin, niin fraaseissa oli aivan erilainen svengi ja musiikillisuus.

Lopulta kävi niin, että soitin paljon enemmän virheitä ja päästin suustani paljon enemmän kirosanoja kuin aiemmilla tunneilla yhteensä, mutta soitin myös moninkertaisesti paremmalla energialla ja sain aivan varmasti välitettyä tanssijoille moninkertaisen määrän virikkeitä verrattuna aiempaan.

Ja joo, tässä ei nyt siis ollut mitään sen suurempaa oivallusta kuin se, että flow-tila on hieno tila ja taidetta tehtäessä on hienoa päästä edes aika ajoin tiedostavuuden ja ajattelun ohi. Oli aivan mahtavaa soittaa ihastuttavaa instrumenttiani!

(Toinen pieni hämmästyksen aihe oli se, että minulle maksettiin sen tekemisestä. On tämä vaan kerrassaan kummallinen työ.)

---------

Eilen muuan kaverini esitti minulle jotakin koulutyötä varten kysymyksen "Mitä on improvisaatio?".

En ole tosiaan aivan kauheasti nyt viime vuosina pohtinut ja teoretisoinut, niin oli hyvin mielenkiintoista lähteä pohtimaan aihetta, jota olen pitänyt aika nuoresta asti jonkinlaisena vahvuusalueenani.

Oivallukseni oli se, että omassa tekemisessäni ei ole olemassa sellaista hetkeä, etten improvisoisi. Ja toisaalta en myöskään ihan ymmärrä sitä, että ihan vaan improillaan. Jäsennän soittamista tai esittämistä ylipäätään aina siten, että on olemassa tietyt raamit ja sovitut asiat, ja loppu on sitten sitä improvisaatiota. Ja mielestäni ne raamit on olemassa ihan aina.

Jotakin tarkkaan sovitettua biisiä soittaessa sovitut asiat ovat tietenkin aivan toisenlaiset kuin vaikkapa ylempänä mainitsemassani tilanteessa, jossa tehtävänäni oli lähinnä luoda tanssijoille pulssia ja tunnelmaa. Joskus on sovittu tarkkaan vaikkapa rakennetta ja rytmiikkaa ja mitä milloinkin, ja joskus taas raameina on vain se tilanne, eli ihmiset, jotka paikalla ovat. Ja kaikki muu on improvisaatiota, eli joskus on mahdollista luoda siinä hetkessä hyvinkin paljon, ja joskus improvisaatio rajoittuu pieneen saundilla leikkimiseen tai klikkiä vastaan vääntämiseen, mutta joka tapauksessa se on aina läsnä.

Ja tähän liittyy ehkä sellainen asia, minkä vuoksi moni taiteentekijä tuntuu usein olevan aika lukossa. Eli improvisaatio koetaan jonakin sellaisena ekstra-asiana, jota on kiva tehdä ja hyvä harjoitella. Että muusikot menevät välillä jonnekin vähän hassuttelemaan ja soittamaan freetä, tai että vaihtoehtotaiteilijat menevät kontakti-impron nimissä lähentelemään toisiaan luvan kanssa. Improvisaatiosta tehdään tällä tavalla jonkinlainen erillinen ja irrallinen osa-alue, eikä se pysy luontaisena osana aivan kaikkea tekemistä, mitä sen mielestäni siis kuuluisi olla.

Voi olla, että nimitys "improvisaatio" on hieman harhaanjohtava, mutta joka tapauksessa se on ainakin minun tekemisessäni aina läsnä, ja se tarkoittaa kaikkea sitä, mitä saan siinä hetkessä ja vallitsevissa olosuhteissa itse valita.