Vanaha juttu

Muistui mieleeni eräs lukemaani uutiseen liittynyt keskeneräinen ajatus jostakin ehkäpä puolen vuoden takaa.

Jyväskylän yliopistossa tehdyn musiikkiterapiatutkimuksen mukaan musiikkiterapiasta on selkeää hyötyä masennuksen hoidossa.

Tutkimuksessa kaksi koeryhmää sai muuten identtistä hoitoa, mutta toinen ryhmä kävi lisäksi musiikkiterapiassa, jossa he saivat improvisoida erilaisilla soittimilla, ja tämän ryhmän masennus- ja ahdistusoireet vähenivät sekä yleinen toimintakyky parani selkeästi enemmän kuin toisen ryhmän jäsenillä.

Tutkimus ei toki kerro, että paranisiko puutarhanhoidon, purjehduksen, mahjongin tai lenkkeilyn avulla yhtä nopeasti, mutta ainakin se kertoo, että musiikista on ollut apua masennuspotilaiden hoidossa. Mahtava ja uutisoinnin arvoinen juttu ilman muuta.

Muusikkoystäväni jakoivat tätä uutista ahkerasti facebookissa, tottakai. Näiden myötä virinneessä yksimielisessä keskustelussa puhuttiin musiikin uskomattomasta voimasta. Ja miksipä toisaalta ei puhuttaisi, puhujat haluavat uskoa siihen, että heidän tekemänsä musiikin vaikutus kuulijoihin olisi yhtä voimakas kuin itse koetut musiikkielämykset. Ja tietenkin asiaa hehkutettiin myös yleisen oman alan rummutuksen vuoksi, mikä tietenkin huvitti hieman. Muusikot ja muut taiteilijat kritisoivat muiden alojen ihmisiä herkästi itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta, mutta sitten ollaan vähintään yhtä kärkkäinä puolustamassa taiteen tärkeyttä pienimmänkin mahdollisuuden tullessa.

Mielestäni arvelluttavin ja kummastuttavin asia uutisessa ja sitä seuranneessa keskustelussa on se, että musiikin arvoa joudutaan ylipäätään perustelemaan tieteen kautta, ja että musiikin arvo nousee, mikäli sen hyöty kyetään ilmaisemaan virallisessa ja kirjallisessa muodossa.

Tuskin kukaan kiistää etteikö olisi mahtavaa, mikäli musiikki tai joku muu taidemuoto auttaa jotakin ihmistä masennuksen kanssa, mutta miksi kummassa musiikki muuttuu yhteiskunnallisesti tärkeäksi ilmiöksi vasta siinä vaiheessa, kun voidaan todistaa sen olevan eräänlainen luomuversio masennuslääkkeille?

Ja aivan vastaavasti voisi kysyä, että minkä vuoksi ei ole yhtä tärkeä uutisoinnin aihe, että niin ja niin monta ihmistä kuulevat aamulla työmatkalla radiosta jonkun mukavan kappaleen, joka saa heidät hyvälle tuulelle? Jos kerran taiteen merkittävimpiä tehtäviä on toimia masennuksen parantajana, niin miksi ei sitten puhuta siitä, kuinka monta masennusta se on estänyt?

Samaan tapaan minua kummastuttaa sekin, että Espanjan etenemistä jalkapallon EM-finaaliin pidetään uutisoinnissa loistavana kansallisen itsetunnon nostajana talouskriisin runtelemassa maassa. Miksi jalkapallostakin täytyy löytää yhteiskunnallisia hyötyjä?

Toisaalta, kyllähän sitä turhemmistakin asioista uutisoidaan. Kai.