Läpä läpä

Lienee aivan perusteltua sanoa, että olen tehnyt vuosien mittaan hyvin monenlaista taidetta, ja luulisin, että minulla on näin ollen änkyräluonteestani huolimatta suhteellisen neutraali ja arvottamaton näkökulma eri taiteenaloihin ja tyylisuuntiin.

Olin viime viikolla tekemässä eräänlaista ritualistista demonstraatiota, jossa esityksen kokijat kulkivat yksi kerrallaan luontopolun, jonka varrella oli pisteitä, joissa heille tehtiin pieniä (ja aivan harmittomia) rituaaleja esimerkiksi tulen ja veden kanssa.

Jälkikäteen saadusta palautteesta päätellen ihmiset pitivät siitä kovasti, ja se oli monelle hyvin vaikuttava kokemus.

Itselleni jäi hyvin ristiriitaiset tunteet. On hienoa, että ihmiset vaikuttuivat, eikä minulla kerrassaan ole mitään sitä vastaan, että tehdään tuollaisia diipihköjä performansseja, joista kansa tietäisi sanoa, että verorahat pois ja tekotaiteellista paskaa.

Ongelmani tällaisen taiteen kanssa on se, että tuossa astutaan herkästi jonkinlaisen hengellisyyden rajan yli. Tähän tulkintaan vaikuttaa varmasti lapsuuteni uskonnollisessa ympäristössä, mutta jos vaikuttavan luontopolun jälkeen istutaan laiturilla juomassa luonnonyrteistä valmistettua juomaa ja laulamassa yhteen ääneen mantranomaista laulua, niin koen, ettei siinä olla kovinkaan kaukana körttiseurojen kollektiivisesta sokeudesta.

Ymmärrän sen, että uskonto ja kirkko ovat aivan tyystin eri asia kuin taiteen ja luonnon avulla saavutetut kokemukset, mutta tuonkaltaisissa asioissa ollaan niin lähellä hengellisiä kokemuksia, että sellaisen mallin tarjoaminen ihmisille tuntuu kaikesta lempeydestä ja vilpittömyydestä huolimatta jotenkin väkivaltaiselta.

Jossakin pappi saa aikaan ilmapiirin, jossa ihmiset pyörtyvät kosketuksesta, ja siten luotua aikaan illuusion yliluonnollisten voimien läsnäolosta, minkä myötä ihmiset vastaanottavat sisinpäänsä esimerkiksi ajatuksen siitä, että Jeesus on kuollut kaikkien ihmisten syntien vuoksi, ja että ihmiset voivat täten heittää huolensa romukoppaan. Kuinka paljon tämä lopulta eroaa siitä, että katsojalle annetaan kivi käteen, johon voi luontopolun aikana kätkeä murheensa, ja lopuksi heittää sen järveen?

Molemmissa on toki se hieno puoli, että ihmiset kenties saavat niistä helpotusta huoliinsa, mikä on varmaankin tärkeämpi asia kuin meikäläisen henkilökohtaiset traumojen tuomat defenssit, mutta joka tapauksessa koen näiden välillä voimakasta yhteyttä, ja olen sitä mieltä, että molemmissa ylitetään tai ainakin ollaan hyvin lähellä sitä rajaa, jonka takana oleviin asioihin ei pitäisi ulkopuolisen puuttua. Ainakaan tavoilla, joka ei jätä juurikaan mahdollisuuksia kritiikkiin ja toisinajatteluun, vaan vaikuttumisen ja valaistumisen malli annetaan valmiina.

Mietin myös, että kumpi olisi sosiaalisesti vaikeampi tilanne huutaa "Hei, ei tämä näin mene!", jumalanpalvelus vai taiteilijaporukan ritualistisen esityksen voimauttava loppupiiri?