Tuossapa yhden soittajakuoman kanssa tuumin keikanjälkeisissä tunnelmissa sitä käsittämättömyyttä, että kuinka kummassa on käynyt niin, että yleisössä tai jopa kanssasoittajina saattaa olla supermaestroja, joita on itse ihaillut jo ihan teinipoikana.
Ensiksikin kummalliselta tuntuu se, että kuinka ihmeessä näin on käynyt, koska omaa ammattimaistumista on yhtä hankala huomata kuin kasvonpiirteiden muutosta aamulla peiliin katsoessa. Ei oikein luonnostaan ymmärrä sitä, että hittolainen, minähän teen tätä asiaa nyt työkseni, joten on aika luonnollista, että soitan erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa.
Toiseksi minusta on aina tuntunut hyvin omituiselta ajatella jotakin ihailemaani ihmistä jotenkin inhimillisenä. Vaikkapa nyt Jari Litmasta ruokakaupassa. Samalla tapaa on jotenkin vaikea ymmärtää, että kaikki taiteilijat on ihmisiä ja he tekevät työtä toisten ihmisten kanssa. Tai että tietyn pisteen saavuttaneet ihmiset eivät enää tule katsomaan kaltaiseni ruohonjuuritason puuhastelijan keikkoja.
Hämmästyttää vaan.
Sen myös huomasin, että jos näen yleisössä joitain kovia tekijöitä, niin alan vähän jännittämään, mutta se ei tunnu johtuvan siitä, että miettisin juurikaan sitä minkälaisen vaikutuksen itse soittajana heihin teen. Mitenkähän tämän nyt muotoilisi. Varmaan iso osa yleisöstä ei osaa käsitellä musaa muuten kuin siten, että "hyviä lauluja ja mukava tunnelma ja hyvät sanat". Jotkut kenties miettii sitten jo yksittäisiä soittajia ja heidän ratkaisujaan tai muita yksityiskohtia, mutta jotenkin oletan, että suurin osa yleisöstä ei kauheasti analysoi tai kyseenalaista soittajien yksilöinä tai kokonaisuutena tekemiä ratkaisuja. Ja jos yleisöstä ei tunne ketään, niin jotenkin sitä olettaa helposti, että koko joukko on juurikin tähän kategoriaan kuuluvia ihmisiä. Enkä tahdo siis arvottaa katsojia yhtään mitenkään, tarkoitan ainoastaan, että jotkut analysoivat ja purkavat musiikin osiksi. Mikäli katsomossa on joku, jonka oletan ymmärtävän musiikista suurin piirtein kaiken ja vähintäänkin tuhatkertaisesti oman ymmärtämykseni määrän, niin jännitän sitä, kun hän kuulee ja ymmärtää meidän tekemät sovitukselliset ratkaisut. Koska ne on jotenkin kuitenkin itselle kovin tärkeitä juttuja, ja niistä saa aika vähän kiitosta tai kritiikkiä, vaikka juuri sellaiset asiat ovat lopulta ne, jotka tunnelman luovat.
Olempa minä asiallinen. No, kerrottakoon, että oon nähny tissit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti