Meikä

Oman persoonan tarkkailu on hämmentävää puuhaa. Sitä luulee tuntevansa itsensä läpikotaisin, mutta silti joutuu jatkuvasti yllättymään.

Aiempi käsitykseni itsestäni on perustunut sille, että olen sekä hyvässä ja pahassa äärimmäisen rehellinen, suora ja naivi. Minusta näkee heti, jos valehtelen, enkä ole oikein ikinä oppinut olemaan ihmisille mukava ja kohtelias, mikäli satun olemaan vähänkin huonolla tuulella. Ailahtelen myös ääripäiden välillä nopeasti, ja suollan ailahtelujen tulokset ympärilleni vailla kykyä sensuuriin. Ja mielestäni minulla ei ole ollut eri persoonia eri ihmisten kanssa toimiessa. Olen myös ajatellut, että olen vaikkapa pukeutumis- ja puhetyyliltäni hyvin omapäinen ja luonnonlapsi. Että en varsinaisesti tee mitään valintoja minkään asian suhteen, vaan kaikki vaikutteet soljuvat ja tulevat ulos sellaisena kuin sattuvat tulemaan.

Suurelta osin kaikki tämä pitää edelleenkin paikkaansa, mutta huomasin tuossa asian, joka hämmensi minäkuvaani. Olen ruvennut käyttämään sanaa meikä. Kun muutin 15-vuotiaana Kajaaniin, niin pidin meikää täysin typeränä tapana puhua ja assosioin sen pelkästään Kajaanin Hokin nuuskahuulisiin b-junnuihin. En missään nimessä suostunut käyttämään sitä sanaa, koska se ei kuulunut omaan luontaiseen sanavarastooni, ja pidin sitä kaikin puolin halveksittavana.

Nyt kun olen asunut muutamassa muussakin kaupungissa, niin olen huomannut napanneeni sieltä vaikutteita mukaani, esimerkiksi paljon slangisanoja. Mutta hämmentävintä tässä on itselleni se, että en käytä meikää kotikielessäni. Ehkä joskus äärimmäisen harvoin saattaisin vitsillä sanoa kotona itseäni meikäksi, mutta se olisi poikkeuksellista. Sen sijaan esimerkiksi lavalla ollessani käyttäisin sitä sanaa hyvinkin luontevasti.

En ole tehnyt mitään tietoista valintaa asian suhteen. Muistan jossain vaiheessa fiilisteltyäni meikää ja alkaneeni hiljalleen käyttää sitä, mutta se on tapahtunut hyvin luonnollisesti jonkinlaisen vitsailun kautta, ja edelleenkin käytän sitä ehkä pääasiassa vitsaillessa ja vouhottaessa. Mietin kuitenkin, että olenko vaivihkaa ja vahingossa tullut luoneeksi itselleni jonkinlaisen erillisen julkisen persoonan, joka käyttäytyy ja puhuu eri tavalla kuin kotiminäni?

Olen kyllä kokenut, että jollakin tavalla esimerkiksi lavalla ollessani karrikoin itseäni ja esiinnyn, mutta se kaikki on kuitenkin omasta persoonastani lähtöisin. Että olen oma itseni, mutta yritän olla vähän ulospäinsuuntautuneempi ja energisempi ja mikä nyt mihinkin esiintymistilanteeseen sopii. Mutta olen huomannut, että astuessani lavalta pois se lavalla olemisen tapa ei oikeastaan muutu miksikään, vaan sompailen menemään itseni karikatyyrinä, ainakin kaikissa tilanteissa, jotka jotenkin liittyvät taiteilijuuteeni tai isommassa joukossa vietettyyn sosiaaliseen elämään.

Enkä vähääkään koe esittäväni mitään, vaan pyrin aina olemaan täydellisen oma itseni joka tilanteessa, sillä kuten jo alumpana totesin, kohdallani feikkaaminen ja valehtelu paistaa läpi räikeästi. Hämmentäväksi tilanteen tekee se, että jos koko ajan kokee olevansa sataprosenttisesti oma itsensä, ja silti on käytökseltään ja vaikkapa puhetyylivivahteiltaan kaksi erilaista persoonaa, niin onko silloin väistämättä jotakin muuta kuin oma itsensä, ainakin osan aikaa?

Ehkäpä on niin, että ihmisellä on monia puolia. Ainakin uskon, ettei itseäänkään voi tuntea läpikotaisin. Ja vaikka kuinka päättäisi olla vaikkapa kainuulainen tai jotakin muuta väkisin ja olosuhteista välittämättä, niin sitä väistämättä muuttuu ja kehittyy hiljalleen. Oman persoonallisuuden kontrollointi on ehkäpä aika väkivaltaista puuhaa. Vaikka uskonkin, että monenlaisia moraalisia päätöksiä ihmisen on syytä tehdä, niin ylipäätään sellaiset päätökset, että "olen iloinen ihminen" tai "tästä lähtien tulen kaikkien kanssa toimeen" ovat mahdottomia päätöksiä. Ihmisen persoonassa ja sen kehityksessä on aina suurensuuri hallitsematon sattuman osuus mukana, joten ei kannata päättää persoonansa suhteen muuta kuin, että meikä on meikä.