Mooses voitti kuoleman

Aika tiuhaan tulee tuumiskeltua, että onkohan sitä oikealla alalla.

Nyt en tarkoita mitään rahahommia, sillä ne on aina vähän eri juttu kuin ns. kutsumushommat. Enkä tarkoita, etteikö taiteen tekeminen olisi mahtavaa, vaan että olisikohan joku muu puuha vielä mahtavampaa.

Tuossa ponnahti joku mainos Oopperan kausikorteista, ja rupesin jotenkin vaistonvaraisesti nauramaan, että kuka helkkari hankkii sellaisen. Mutta toisaalta ei ole montaakaan päivää aikaa, kun mietin ääneen Hifkin kausikortin ostamista (toim. huom. Kärppien kotipeleihin vaan on hieman turhan pitkä matka). Tietenkin tuo on nyt vähän kärjistetty esimerkki, sillä en ole koskaan ollut pätkääkään kiinnostunut oopperasta, mutta kyllä tuo vähän koskee muutakin taidetta. Olen käynyt katsomassa Olympiastadionilla lukuisia jalkapallomaajoukkueen pelejä, eikä minusta tunnu pahalta maksaa lipuista kymmeniä euroja. Samoin kuin SM-liigasta maksan ihan mielelläni pari kymppiä.

Kun tässä oikein miettimällä mietin, niin olisinkohan viimeksi maksanut jostakin konsertista tai esityksestä yli kymmenen euroa puolitoista vuotta sitten Joanna Newsomin Kulttuuritalon keikalla, ja haluan korostaa, että Joannan keikoista olen valmis maksamaan mitä tahansa.

Olen toki käynyt paljonkin teatterissa ja keikoilla, mutta en ole valmis maksamaan siitä alkuunkaan sitä, mitä maksan urheilusta. No, tietenkin asiaan vaikuttaa sekin, että urheilumaailmasta en tunne ketään, kun taas taidepuolella on tuttujen kautta aika helppo päästä ilmaiseksi tapahtumiin, että ehkä sitä on myös tottunut siihen, ettei taiteesta tarvitse maksaa. Ja kun sitä on niin tolkuttomasti tarjolla, niin on pakko vähän valikoida, ja herkästi tulee karsittua pois kaikki maksullinen.

Tilaan Rumba-lehteä. Se taitaa tulla kolmen viikon välein. Uudistuksen myötä se tuntuu aika asialliselta lehdeltä, ja kyllä minä sen aina huolella selaan. Mielelläni sitä tuen, etenkin koska se oli halpa.

Tilaan myös Veikkaajaa ja Urheilulehteä. Molemmat ilmestyvät kerran viikossa. Ja tässä alkusyksystä molemmilta on tullut vieläpä satasivuisia extranumeroita ainakin SM-liigasta, NHL:stä ja Mestareiden liigasta. Luen melkein aina kaiken huolella, paitsi uutiset moottori- ja hevosurheilusta.

Sitäkin voisi pohtia, että minkä vuoksi tuen niin paljon herkemmin urheilua kuin tätä omaa alaani. En taida jaksaa alkaa siitä sen kummemmin jaarittelemaan, mutta lyhyesti sanottuna: urheilu kiinnostaa minua enemmän.

Koko pohdinta alkoi siis siitä, että mietin olenko oikealla alalla, ja aika selkeästi katsojana ja seuraajana taidan olla kiinnostuneempi urheilusta kuin taiteesta, mutta onkohan kyse juuri siitä, että on tekijänä niin taipuvainen syvällä sukelteluun, että täytyy vaan uppoutua johonkin aivan muuhun. Tai kenties jostakin tiedostamattomasta änkyröinnistä taiteilijakentän kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä kohtaan? Sillä vaikka tässä kovin liberaaleja näennäisesti ollaan, niin olen aiheuttanut suurempaa pahennusta ja kummeksuntaa puhumalla innostuneesti urheilusta taiteilijapiireissä kuin millään elämänvalinnallani körttisukuni silmissä.

No, vaikka etenkin nuorempana olen tuosta provosoinnista kovasti nauttinut, niin tässä asiassa se menee kyllä niin, että olen ollut koko ikäni hyvinkin innokas urheilun ystävä, kun taas taide on tullut kuvioihin paljon myöhemmin.

Urheilusta en toki voi puhua millään tavoin potentiaalisena ammattivaihtoehtona, sillä fyysisesti olen viisitoista vuotta myöhässä mihin tahansa lajiin, ja kenties vielä suurempana ongelmana on se, ettei minulla ole juuri minkäänmoista kilpailuviettiä kamppailutilanteissa. Vitsillä pystyn kyllä vouhkaamaan ties mitä, ja jollain tasolla kyllä nautinkin kilpailemisesta, mutta sellainen urheilijan kyky olla kovimmillaan tiukoissa paikoissa minulta puuttuu kokonaan. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen, ja kymmenen vuoden tiukka taideteoretisointi ei aivan kauheasti paranna henkistä lujuutta urheilutilanteissa.

Mutta jos poissuljetaan se tosiseikka, että urheilu-urani pilasi se, että kymmenvuotiaana astuin teatterilavalle ja samoihin aikoihin nappasin rumpukapulat kouraan, niin voisikohan urheilu olla minulle sopivampi ala. En kyllä siedä lainkaan niitä urheilutapahtumissa mölyäviä hunnilaumoja ja muuta äärimaskuliinista kulttuuria.

Ihan teorian tasolla näkisin niin, että taide pyrkii jollakin tavalla vaikuttamaan elämään. Tekijöihinsä, kokijoihinsa, yhteiskuntaan jne. Saamaan ihmisiä pohtimaan ja valaistumaan ja tekemään vallankumouksia, tai sitten ihan vaan nauttimaan. En tiedä kuinka moni kuuntelee rock'n'rollia valaistuakseen, mutta varmaan tekijä tehdessään toivoo tekemisellään olevan jonkinlaista vaikutusta kuulijoiden elämään.

Voi olla, että urheilustakin voi kaivaa ties mitä merkityksiä, ja kyllähän sitäkin katsoessa toki nauttii, mutta näen sen kuitenkin enemmän niin, että se nautinto ja muut siitä heräävät tunteet ovat ikäänkuin sivutuote. Itse pelissä ei pyritä mihinkään muuhun kuin voittamiseen. Esimerkiksi jääkiekko-ottelu on aivan omassa ulottuvuudessaan tapahtuvaa toimintaa. Kuviohan on aika älytön; ukot ravaavat kentällä hampaat irvessä aivan vakavissaan ja tosissaan, yrittävät hakata kiekon maaliin. Ei siinä tekemisellä ole kohdeyleisöä tai tarkoitusta muuttaa jonkun katsojan elämä, vaikkakin varmasti on myös hienoa, että hallissa on väkeä tai jos joku lapsi innostuu lajista esimerkin myötä, mutta joka tapauksessa koen, että urheilussa ei ole ensisijaisesti kysymys mistään muusta kuin siitä urheilusta. Ja taiteessa taas on kysymys elämästä.

Minulla on tapana pohdiskella niin tavattomasti, että jos teen itse pohdiskelemaan yllyttävää taidetta, niin tulee melkein huono omatunto siitä, että patistan ihmisiä ajattelemaan. Itse ainakin tulen ajattelusta usein niin synkeäksi. Ja jälleen, vaikkapa juoksulenkin jälkeen mieli ja keho on mitä parhaimmassa olotilassa. Miksi en siis agitoisi ihmisiä liikkumaan, kun kerran itse koen sen olevan itselleni paljon parempi asia kuin pohdinta ja ikuinen valaistumisen metsästys?

No, tietoinen agitaatio ei kyllä taida olla koskaan kovinkaan tehokasta.

Ehkä se on niin, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä osaa. Tarkkaa arviota siitä, milloin toden teolla aloin taidetta tekemään, on hankala antaa, mutta olen minä nyt joka tapauksessa vuosissa mitattuna suurin piirtein puolet elämästäni tätä asiaa melko ahkerasti opetellut. Urheilua olen seurannut ahkerasti, ja olen varmaan aika hyvä seuraamaan sitä, mutta harrastajaurheilijanakin olen hyvin keskinkertainen. Metsätöitä olen tehnyt tosi pienestä asti, mutta ajallisesti minimaalisen määrän taiteeseen nähden, ja koen olevani niissäkin melko kehno, vaikka se ihan mukavaa puuhaa onkin. Vaikka lukioikäisenä aloinkin keskittyä pelkästään taiteen opiskeluun, tuli abivuonna tiedettyä kaikenlaista, sillä olen melko hyvä oppimaan asioita kuuntelemalla. Mutta nyt kun useampi vuosi on kulunut, niin yksinkertaiset päässälaskutkin vaativat jo aikaa.

Siispä tuntuisi aika vaivalloiselta vaihtaa alaa. En ole mitenkään huipulla tässä työssäni, mutta koen sukeltaneeni valtavan syvälle tähän maailmaan, ja vastaavanlaisiin syvyyksiin pääseminen jollain toisella alalla vaatisi kenties yhtä pitkän ajan opettelua? Eikä nelikymppisenä varmaan enää nousta SM-liigaan tai maajoukkueeseen?

Joten, I shall forget it. Nousen, syön ja lähen takomaan kannuja narulle.