Olin eilen teatterissa, ja ennen esitystä luin käsiohjelman, jossa oli valtavasti mielenkiintoista tekstiä. Esityksen loppupuolella havahduin siihen, että ilman käsiohjelman tekstejä moni asia olisi jäänyt aukeamatta.
Tuli huijattu olo. Koska olin lukenut sen käsiohjelman, niin enhän minä mitään vahinkoa siinä kärsinyt, jopa päinvastoin, sillä olin ennen esitystä ajatellut, että kylläpä tekstin kirjoittanut ohjaaja-dramaturgi kirjoittaa tässä hienosti.
Mutta esityksen aikana tajusin, että käsiohjelman pitkät sepostukset monesta asiasta paikkasivat ohjauksen puutteita. Toisin sanoen, aika ja/tai visiot olivat loppuneet toteutuksessa kesken, ja ongelman ratkaisemiseksi oli päätetty painaa sivutolkulla ohjaajan ajattelevaa imagoa pönkittävää filosofointia ja teemojen avaamista.
Toisaalta hyvä niin, jos se auttaa ihmisiä pääsemään esitykseen paremmin sisään. Niin se ainakin minun kohdallani meni. Mutta minä koin, että omat vajaavaisuudet yritettiin kätkeä nerouden viittaan, ja se tuntui ikävältä ja katsojan aliarvioinnilta.
Omia tekosia on hankala nähdä objektiivisesti, mutta eilinen vankisti käsitystäni siitä, että taiteen kuluttajana koen rehellisyyden ja aitouden tärkeäksi arvoksi. Ja täsmälleen siitä syystä vaikutuin alun alkaen Joose Keskitalosta, ja täsmälleen siitä syystä en nykyään enää niinkään vaikutu Joose Keskitalosta.
Kaikki on tietty katsojan silmässä, mutta kyllä maar keljutti tuo dramaturgian ratkaisu käsiohjelmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti