Kaarina Hazardin ja Raimo Summasen kirjassa Lätkä puhutaan siitä, että kaiken sen yksilö- ja joukkuetasolla treenauksesta, ruokavalion ja unirytmin tarkkailusta, joukkueen aiemmasta menestyksestä ja muusta aiemmin tapahtuneesta huolimatta kaikista oleellisin kysymys on aina "Ketäs meillä on tänään?".
Kaikki riippuu aina ensisijaisesti siitä ketä kulloinkin paikalla on, ja mikä on sillä hetkellä kulloisenkin tekijän tilanne.
Tämähän on täysin totta myös taidetta tehdessä. Kaikista oleellisin tekijä on kulloisetkin olosuhteet. Teatteria tehdessä kyse voisi olla esimerkiksi ryhmän koostumuksesta, esitystilasta ja vallitsevasta yhteiskunnan tilasta, ja päinvastoin vähemmän oleellisia tekijöitä esityksen kannalta on se mitä kukakin on aiemmin tehnyt ja mitkä kenenkin taidot on, ja missä halutaan olla vuoden kuluttua. Toki kaikki nuo vaikuttaa kaikkeen tekemiseen, mutta jos nyt ajattelen aivan sitä kaikkein olennaisinta.
Yksinkertaistaisin tämän niin, että kysymys on preesensistä. Joku sanoi joskus, että nuoret ihmiset elävät ajatuksissaan tulevaisuudessa, futuurissa, haaveilevat siitä mitä haluaisivat saavuttaa, lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Ja vanhat ihmiset elävät menneisyydessä, imperfektissä, muistelevat jo tapahtunutta ja miettivät mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä kaikkea jäi saavuttamatta.
Varmaan se ihanteellisin fokus tosielämässäkin olisi nykyhetkessä, mutta ainakin tuon kirjan ajatuksen myötä koin, että urheilun ja taiteen lainalaisuudet ovat tuolta osalta samat, nykyhetki on kaikista oleellisin tekijä, ja se määrittää kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti