Kiiski

Kun minä olin kolmannella luokalla, niin Ristijärven pahikset kuunteli Nirvanaa ja Apulantaa. Muut kuunteli esimerkiksi Pandoraa.

Minä kuuntelin myös Nirvanaa ja Apulantaa, mutta ennen kaikkea Metallicaa. Oli kyllä muitakin ihmisiä, jotka siitä piti, mutta ainakin omassa tuttavapiirissä olin ainoa, jonka mielestä Metallica oli kaikista paras yhtye.

Minulla on ollut aina taipumusta olla musiikkimieltymyksissä vastarannan kiiskenä. Se nyt tuskin on kaltaiselleni änkyrälle taidelukion kasvatille mitenkään poikkeuksellista, mutta huomasin vastikään, että diggailu/diggailemattomuus syntyy aidoista tunnereaktioista, eikä tietoisesta muiden vastustamisesta.

Lukiossa minulla oli vaihe, jolloin kuuntelin aika lailla kaikkea mahdollista uutta. Olin Ristijärvellä elänyt niin suppean tarjonnan keskellä, että nähdessäni maailman olevan täynnä kaikenlaista musiikkia ryntäilin joka puolelle haalimaan kaiken mahdollisen. Muistan vihanneeni täydestä sydämestäni ainakin Norah Jonesia ja Rajatonta, koska ne edustivat minulle jotain kummallista kompromissia ja yleisön kosiskelua. Olin täysin ulkona silloisesta populaarikulttuurista, ja minulle sitä edusti kaikki sellainen mitä musiikkilukiossa pidettiin yleisesti hyvänä musiikkina, ja se aiheutti minussa voimakkaita vastareaktioita ja inhotusta.

En myöskään tullut tutustuneeksi mihinkään populaarikulttuurin klassikoihin. En Ristijärvellä ollut kuullut juurikaan Michael Jacksonia tai Whitney Houstonia, jopa Beatlesia. Ja koska lukioaikana olin kiinnostunut lähinnä sellaisesta, jota pidin uutena ja tutkimattomana, niin kyseiset artistit jäivät minulle täysin tuntemattomiksi.

Kuuntelin ja hamstrasin etenkin kaikkea Balkanin materiaalia, mutta myös mitä tahansa kummallista. Hollantilaista vampyyrimusiikkia tai nepalilaisten munkkien murinaa. Mutta joka tapauksessa se johtui siitä, että olin äärimmäisen kiinnostunut löytämään jotakin uskomattoman hienoa. Ostin hirveästi levyjä ja osa niistä oli aivan hirveätä sontaa, mutta yritin löytää niistä jotakin suurta totuutta taiteen tekemisestä. Siihen aikaan jaoin musiikin ehkä jaotuksella uusi ja vallankumouksellinen vastaan tylsä, taantumuksellinen ja populääri.

Porissa vietetyn vuoden aikana kuuntelin ja treenasin tosi paljon jazzia. Olin oikeasti todella innoissani jostain Coltranen Giant Stepsistä. Sielläkin osasyynä oli varmasti se, että opiskelijatovereideni keskuudessa jazz ei ollut mikään ykkösjuttu. Minä istuin kahdeksan tuntia treenikopissa soittelemassa jazzlevyjen kanssa. Koin, että jazz on vapautta ja energiaa. Saatoin fiilistellä jotakin symbaalisaundia tuntikausia.

Kun tulin Helsinkiin, niin kyllästyin jazziin ihan täysin. Kuuntelen sitä edelleen joskus, mutta en ole vähääkään kiinnostunut sen soittamisesta. Koen jazzin aivan äärimmäisen konservatiivisena ja elitistisenä musiikkityylinä. Ympäristöni muuttui jazzille myönteiseksi, minusta tuli anti-jazz.

Täällä asuessa tapahtui hiljalleen jonkinlainen täyskäännös. Ympärillä oli ihmisiä jotka soittivat kaikenlaista musiikkia. En ollut koskaan aiemmin ollut paikassa, jossa muut ihmiset tykkäisivät soittaa vaikkapa juuri jazzia, tai progea. Koulussa oli workshoppeja ties minkämoisista kansanmusiikin lajeista. Olin aina taistellut niiden tyylien diggaamisen kanssa tuulimyllyjä vastaan, enkä juuri koskaan ollut saanut soittaa kenenkään kanssa haluamaani musiikkia. Kun sitten ympäristö muuttui myönteisemmäksi ja helpommaksi, aloin menettää kiinnostustani niihin, ja innostuin Jaakko Tepon tai N.W.A.:n kaltaisista artisteista, joilla ei ole mitään tekemistä minkään taiteellisuuden tai korkeakulttuurin kanssa. Eikä kukaan tuttavapiiristäni kuunnellut niitä.

Suuri rakkauteni Balkania kohtaankin on jotenkin vähän hiipunut, kun nykyään joka juttuun tungetaan kebab-komppi ja haitari.

Kiinnostavaa tässä on mielestäni se, että tyylien vaihtelut ovat aina syntyneet tunnereaktioiden kautta, eikä päätöksistä olla tykkäämättä siitä, mistä ympärillä tykätään. Voi aivan hyvin olla, että mieleni toimii juurikin niin, että se saa minut olemaan vastahankaan, mutta tietoisia päätöksiä muiden mieltymysten vastustamisesta en muista ikinä tehneeni. Olen aina diggaillut siitä, mikä on tuntunut hyvältä, mutta kummasti ne näyttävät vaihtelevan ympäristön mieltymysten mukaan.

Mietin, että voisiko olla niin, että haluan löytää artistini itse. Muistan, kun tässä jokunen vuosi sitten kaveripiirini innostui Fleet Foxesista, ja itsekin ostin niiden levyn, mutten jotenkin sitten jaksanutkaan siitä innostua, vaikka se kuulostikin aika hyvältä. Ei vaan tuntunut missään. Mietin, että olisinkohan innostunut siitä, mikäli olisin törmännyt yhtyeeseen jotakin muuta kautta.

Mutta toisaalta taas useimmat minulle tärkeimmät artistit, esimerkiksi Joanna Newsomin, olen tainnut löytää muiden ihmisten suosittelun kautta.

Sinänsä on hienoa, että tekemieni täyskäännösten ja loputtoman uuden tutkimisen myötä olen löytänyt valtavasti hienoja artisteja, joihin en olisi muuten törmännyt. Ja nyt kun tässä on muuttunu tämmöseksi lepposaksi kotihupsuksi, niin ei tule enää ajauduttua mihinkään kinastelutilanteisiinkaan.

Mutta sitä kuitenkin vähän myös kaipaisi semmoista, että Jacksonin tai Houstonin kuollessa voisi ottaa osaa joukkosuremiseen. Tai että voisi juosta etunenässä flow-lippuja ostamaan Björkin takia.

Musiikissa on paljon erilaisia voimia. Yksilötasolla saan tosi suurista tunteista kiinni, ja on kyllä myös monia hetkiä, että on jonkun toisen ihmisen tai muutaman ihmisen kanssa intoillut jostakin, mutta sellainen suuren joukon voima minulla on kokonaan kokematta. Ja siitä olen vähän harmissani.