Mikäli ymmärrän oikein, niin maanjäristykset menevät sillä tavalla, että vääntö mannerlaattojen välillä lisääntyy koko ajan, ja kun se kasvaa kyllin suureksi, tulee maanjäristys ja mannerlaatat liikahtavat uuteen asentoon.
Minulla on ollut elämäni aikana aika ajoin hyvin hankalia vaiheita, ja olen tässä miettinyt, että ovatko ne maanjäristyksen kaltaisia muutoksia.
Olin aikanaan äärimmäisen skarppi. Muistin kaikki menoni, olin aina ajoissa ja minulla oli tarvittavat tavarat mukana. Minulla oli myös suuri luottamus omaan tarkkuuteeni, sillä sen kummempia tsemppaamatta hommat oli hanskassa.
Nuo piirteet eivät varmaan ensisijaisesti kuulu yleisiin taiteilijan ominaispiirteisiin. Ne ovat minun tapauksessani ilman muuta kotikasvatuksen myötä tulleita ominaisuuksia. Viimeistään Helsinkiin muutettuani huomasin olevani tavoiltani melko kummajainen, sillä esimerkiksi ajoissa oleminen ei oikein kuulu täällä tapoihin.
Tuossa muutama vuosi sitten kävin melko syvissä vesissä monien asioiden vuoksi, ja sen jälkeen olen ollut skarppiuden suhteen aivan toisenlainen jäbä. Matkakortin hävitän 3-4 kertaa vuodessa, pankkikortin vähintään kerran vuodessa, avaimet jää jatkuvasti kotiin sekä kännykät, ipodit ja muut ties mihin.
Ajattelin aluksi, että alamaissa olevalla ihmisellä hajamielisyys on täysin luonnollista. Että ei hoksaa tai jaksa tai halua keskittyä asioihin. Pohtii muita asioita, ja ajattelemattaan toheltaa omat selkärangasta tulevat rutiinitkin.
Nyt se elämänvaihe on kaukana takanapäin, mieli on freesi ja kepeä, mutta pahvipäisyyteni on ja pysyy. Eli teoria siitä, että hajamielisyys johtuisi muiden asioiden pohdinnasta, näyttäisi olevan väärä.
Mietinkin, että voikohan olla niin, että lapsena syntynyt ja oikeastaan koko opiskeluajan ympäristön myötä mukana kulkenut tietty vaatimustaso ja jatkuva aikataulujen mukaan meneminen on pitänyt yllä skarppia minäkuvaa, vaikka mieli on salaa taustalla homssuuntunut. Hajamielisyys on hiljalleen kytenyt ja itänyt, mutta oletus omasta skarppiudesta on pitänyt skarppiutta yllä kuin lumelääke. Ihmismielihän toimii hyvin kummallisilla tavoilla, ja parantumattomaksi oletettuja tauteja on parannettu siten, että potilaalle on valehdeltu tämän saavan lääkettä, joka parantaa.
Sitten kun kerran se oma skarppius on livennyt, niin oma persoona on muovaantunut kuin maanjäristyksessä. Vuosikausia kyteneet voimat ja väännöt pyörähtivät rytinällä kohdalleen.
Viime viikolla taas hukkasin avaimet ja kännykän, vaikken ollut alakuloinen, kiireinen taikka ylikierroksilla. Olen tässä odotellut, että milloin palaudun ennalleni, mutta ehkäpä sitä ei tapahdu. Ihminen muuttuu. Something's lost but something's gained in living every day.
Kaikki sellainen populaarimusiikkiin viittaaminen ja sillä fiilistely on tavallaan vähän kornia, mutta tulipa tässä pohtiessa päähän tuo lainaamani englanninkielinen lause Joni Mitchellin Both Sides Now -kappaleesta. Se on ihan mahtava biisi, jonka Joni teki joskus 60-luvulla, ja siinä käsitellään elämää hämmentävän hienosti ja kauniisti, ja muutama vuosi sitten Joni levytti sen vanhana ja monenlaista nähneenä uusiksi. Tämä ei nyt ihan sataprosenttisesti liity tämän bloggauksen aiheeseen, enkä toivottavasti ota linkkailua tavakseni, mutta tässäpä teille vanha neiti Mitchell viihteellisten jousien säestyksellä toteamassa hienoja asioita elämästä:
http://www.youtube.com/watch?v=aCnf46boC3I
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti