Kävin eilen seinäkiipeilemässä. Siellä hallissa oli 27 metriä korkeita seiniä, joista osa vielä kallistui jyrkästi eteenpäin. Itse kiipesin seiniä, jotka olivat ehkä reilun kymmenen metriä korkeita, eikä ja kulmaltaan varsin tasaisia ja helppoja.
Vyötärölle kiinnitetään valjailla sellainen vaijeri, joka on turvana putoamista vastaan ja lopuksi sen varassa laskeudutaan takaisin alas.
Kiipeily tuntui aluksi melko kuumottavalta, mutta kun sai tolkutettua itselleen sen, ettei siinä olekaan hengenvaarassa, niin siitä pystyi lopulta nauttimaan suuresti.
Jotenkin luonnostaan käy niin, että kun yrittää epätoivoisesti saada otetta inhottavan muotoisista ja liian pienistä ulokkeista kymmenen metrin korkeudessa, niin ajatustoiminta fokusoituu pelkästään siihen. Seinissä on monenvärisiä ulokkeita vierekkäin, mutta reitit koostuvat aina ainoastaan yhdenvärisistä. Oli kummallista tajuta aina jälkikäteen, että vaikka oli tosi hankalassa tilanteessa, ja suuren epäuskon vallassa, niin silti ei oikein edes nähnyt niitä erivärisiä. Kaikki keskittyminen oli jännityksen myötä siinä, että pääsisi ylös oikeita ulokkeita pitkin.
En muista milloin olisin ollut yhtä tiukasti keskittynyt ainoastaan yhteen asiaan. Olen aiemmin pitänyt lenkkeilyä mahtavana mielen tyhjentäjänä, mutta juostessa mieli tyhjenee hitaan huuhtoutumisen ja aaltoilun kautta, mieleen tulee vaan uusia kepeämpiä asioita tiukkojen pohdiskelujen tilalle. Mutta kiivetessä ei ollut päässä mitään ylimääräisiä ajatuksia, ja se oli mahtava kokemus.
Minä tuumailen ja puuhailen koko ajan montaa asiaa päällekäin, mikä lopulta haittaa ihan kaikkea. En oikein osaa tyhjentää mieltäni missään tilanteessa, joten tuo kokemus oli uusi ja hieno.
Kiipeilyn todellisuuteen ajautuminen näkyi myös siinä, että pukuhuoneeseen kävellessä yritin väsymyksen vuoksi varata painoani vaijerin varaan, kunnes horjahdin ja tajusin, etten ole hetkeen enää ollut kiinni vaijerissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti