No johan.
Jonkun aikaa tässä oon ihmetelly ja harmitellu sitä, että eipä synny taiteen hiventäkään.
Aamusella istua päräytin tuohon polkuharmonin ääreen ja varttia myöhemmin uusi kappale oli netissä. Ei se nyt mitään priimalaatua ole, mutta ihan hauska ralli kuitenkin. Erillistä mikrofoniakaan en jaksanut laittaa, saatika ottaa uusintaottoja. Sen olisi voinut toteuttaa paljon paremminkin, mutta synnytysprosessi oli niin tavattoman kepeä, että miksipä suotta.
Minulla oli joskus sellainen käsitys itsestäni säveltäjänä, että jos päätän säveltää, niin aina tulee joku vähintään kelvollinen idea. Voi olla, että sitä ei vaan muista menneisyydestä ideattomuuden kausia kunnolla, mutta pääosin kuitenkin tuntuu siltä, että luomistyö on joskus ollut minulle aika samanlaista hommaa kuin imurointi. Että senkun ottaa imurin käteen ja alkaa veivaamaan.
Mutta nyt kun tässä on muutaman kerran jotenkin päättänyt säveltää, niin eihän se nyt sitten niin yksinkertaista ole ollutkaan. On tullut sellainen olo kuin pelaisi jääkiekkoa kaunoluistimilla. Teoriassa tietäisi mitä täytyy tehdä, mutta ei vaan lähde.
Siksi oli hauska huomata, että jos herää nolla ajatusta päässään, niin hetkeä myöhemmin onkin ihan puolihuolimattomasti tehnyt kappaleen. Että se ei näemmä nyt olekaan ainakaan minun kohdalla hirveän vakavaa tämä työskentely. Tupsahtelevat jos ovat tupsahdellakseen.
Mietin tässä, että pitäisikö siitä opetella pois. Että luominen ei olisi niin intuitiivista. Jos vaikka varaisi joka päivältä tietyn ajan sille, että synnyttäisi jotakin. Opettelisi luomaan. Tuloksellisestihan se olisi varmasti hyvä, mutta sitä suhtautuu tähän taiteeseen niin hiivatin runollisesti, että kaikki yritykset tehdä tästä edes etäisesti normaalimpaa työtä tuntuvat usein jotenkin niin kamalilta. Tiedättekös, onko vastenmielisempää ajatusta, kuin 8-16 -työpäiviä tekevä taiteilija? Kun alitajuisesti pitää ihanteena sitä, että joku istuu aamuyöllä parvekkeella sikarin ja viskilasin kanssa ja keksii siellä sen kaikkien aikojen idean, eikä työhuoneessa läppärin äärellä.
Jos kuuntelen vaikka maailman kaikkien aikojen parhaan taiteilijan, Joanna Newsomin, musiikkia, niin väistämättä ajattelen, että kappaleet ovat syntyneet itsekseen iltahämärissä ja hyvin huolettomasti, itsestään. En jotenkin halua kuvitellakaan, että hän heräisi aamulla kahdeksalta ja alkaisi kirjoittamaan tekstejä läppärille. Illuusio kauneudesta menee heti rikki.
Miksihän sitä haluaa nähdä pelkän luomistyönkin niin romanttisena ja kauniina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti