Peruskauraa, osa 76

Dxxxa D:n kappaleessa Toiset, jotkut muut ja katuperse luetellaan monia ihmistyyppejä, kuten: Rosvoja, jotka varastavat vain varastettua tavaraa... autokauppiaita, jotka myyvät autoja vain toisille autokauppiaille... runkkareita, jotka haaveilevat vain toisista runkkareista.

Näiden hassujen ja paradoksaalisten joukkojen seassa on myös: Taiteilijoita, jotka tekevät taidetta vain toisille taiteilijoille.

En tiedä, että onko olemassa juurikaan taiteilijoita, jotka omasta tahdostaan tekevät taidetta vain toisille taiteilijoille, mutta ainakin on olemassa paljon taidetta, jota ei seuraa juurikaan muita kuin toiset taiteilijat.

Jos ajatellaan ihmisiä, jotka erikoistuvat johonkin asiaan huipputasolle saakka, niin esimerkiksi ydinfyysikot ovat joukkoa, jonka tekemisistä kukaan tavallinen kuolevainen ei ymmärrä mitään, mutta heidän tekemisiään ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Samoin vaikka lääketieteessä. Potilaan kannalta ei ole lopulta merkittävää, että kuinka tauti parannetaan, kunhan se parannetaan. Tiede tähtää selkeään hyötyyn.

Taidetta ei toki pitäisikään verrata tieteeseen, sillä taiteella ei lähtökohtaisesti pyritäkään konkreettiseen hyötyyn. Se on tavallaan vähän kuin urheilu. Molemmissa on toki oma bisnesajattelunsakin mukana, mutta kummankin pohjimmainen tarkoitus on luoda elämyksiä.

Urheilusta ja taiteesta löytyy moniltakin osin samankaltaisia ilmiöitä.

Jokainen ihminen voi kuunnella radiosta pop-musiikkia ja ymmärtää siitä asioita. Ainakin jokainen kieltä ymmärtävä voi tajuta jotakin tekstistä, ehkäpä joku ajattelee, että ompa mukava ääni laulajalla, tai että ompa kaunis melodia. Musiikkiin tarkemmin perehtynyt analysoi sointukiertoa mielessään ja miettii miksi rumpali päätti valita juuri tietyn ride-symbaalin tähän kappaleeseen tai mitä ikinä.

Kun Suomen puolen miljoonan jääkiekkofanin joukkio kasvaa joka toukokuussa nelimiljoonaiseksi, niin joka ikinen television ääressä istuva gloryhunter tajuaa, että kiekko on tarkoitus saada vastustajan maaliin. Jokainen tajuaa, että ilmaveivi on hieno suoritus. Moni tarkkailee yksittäisten pelaajien tekemiä ratkaisuita, hienoja harhautuksia tai taklauksia. Hieman enemmän peliä seurannut miettii ketjujen peluutusta ja ihastelee hienoja hyökkäyksen käynnistyksiä. Asiantuntija kenties miettii joukkueiden hyökkäysnopeuksia, viivelähtöjä, pakki-pakki -syöttöjä, tilan ja ajan voittamista, toisin sanoen hahmottelee mieleensä kummankin valmentajan pelikirjaa.

Mutta yhtä kaikki, jokainen kykenee nauttimaan omalla tavallaan.

Luulen myös, että jos sattumanvarainen ulkomaalainen vietäisiin pesäpallo-otteluun, niin hän alkaisi nopeasti hahmottamaan pelin perusperiaatteen. Että lyönnin jälkeen etenijän pitäisi keretä pesään ennen palloa. Syvempiä taktiikka-analyyseja ei varmasti kykene tekemään kuin pidemmän perehtymisen kautta.

Mitenkähän tilanne on modernin taiteen kanssa?

Aivan varmasti kuka tahansa voi saada mistä tahansa taiteesta asioita irti.

Mutta erona on ehkä se, että vaikeampi taide on monesti niin hankalaselkoista, että osatakseen lukea sitä tekijän haluamalla tavalla pitäisi ymmärtää taiteesta paljon. Kenelle tahansa voi herätä kiinnostavia kysymyksiä, tai yksinkertaisesti kysymyksiä siitä, että miksi ihmeessä tuo ihminen haluaa tehdä tuollaista. Muistan itsekin monia esiintymistilanteita, joissa katsojien keskuudessa keskeisin mietinnän aihe tuntui olevan se, että onko tekemisessä yhtään mitään järkeä.

Jose Mourinholle lienee aivan yhdentekevää ymmärtääkö katsoja Real Madridin taktiikasta yhtään mitään. Hän yrittää voittaa, ja ainoa asia, minkä hän haluaa katsojille välittyvän on nautinto voittamisesta.

Näin taiteentekijänä, ja ehkäpä myös suhteellisen isolta osin juurikin sellaisen "älyllisen" ja "pohdiskelua ja pureksintaa vaativan" taiteen, tulee miettineeksi, että kuinka paljon sitä lopulta tekee sellaista asiaa, joka ei edes voi aueta ilman asiantuntemusta.

No, tokihan vaikka pitkään hinkattu sovitus voi kuulostaa kenen tahansa korviin hyvältä. Ja onhan se myös väistämätön tosiasia, että muusikot ymmärtävät kuulemastaan keskimääräistä perusjäbää enemmän, aivan kuten jalkapalloilija ymmärtää pelistä keskimääräistä perusjäbää enemmän.

Joku hassu juttu siinä on, että käydään hienoja kouluja ja sukelletaan syvälle ja ajatellaan ja pohditaan ja teoretisoidaan. Ja pubeissa kiroillaan, ku jengi ei tajuu. Se on jännä dilemma, että taiteilijoille taide on lähtökohtaisesti asia, joka voi muuttaa elämää. Esa Kirkkopelto on todennut, että taiteen tekemisen lähtökohta tulisi olla yksilötasolla valaistuminen ja yhteiskunnallisella tasolla vallankumous. Hieno ajatus, joka on helppo allekirjoittaa.

Mutta. Mitäs sitten, kun juuri ketään ei kiinnostakaan? Jos se, jonka maailma halutaan muuttaa, ei jaksakaan lähteä työpäivän jälkeen kotoaan mihinkään. Shiit. Mitäpä siinä sitten hyödyttää ne esitysten jälkeiset kuppilakeskustelut kollegoiden kanssa. Kollega diggaili, ja sai kovasti uutta virtaa ja uusia ideoita ja hyvii keloi taiteen tekemiseen.

Jääkiekon lapsinero Mikael Grandlundin lausuntoautomaatista tulee joka haastattelussa jossakin muodossa "Tämä on vaan jääkiekkoa.". Mitäs kummaa se tämä taide sitten on?

Onko minusta tulossa katkera? Hä? Nälkä on ainakin, joten nyt sapuskaa nassuun, ettei tule änkyrä.