Tyhjyyttä

Eilen uutisissa kerrottiin semmosesta nettipalvelusta, josta saa ostettua itselleen tehokasta työaikaa siten, että palvelu sulkee nettiyhteyden ostajan haluamaksi ajaksi.

Eli maksat siitä, että maksullinen nettiyhteytesi laitetaan kiinni. Eikö ole nerokas liikeidea! Myydään tyhjyyttä! Kaikessa käsittämättömyydessään nerokasta! Ja ihmiset oikeasti ostaa!

Olin uutisia katsoessa kyläilemässä Reijo Kelan luona. Hän teki joitakin vuosia sitten Makkoamalla rahhoa -esityksen, jonka idea oli se, että hän makasi kauniina kesäpäivänä kadun varressa sairaalasängyllä ja hänelle tuotiin kolmen minuutin välein viiden euron seteli. Välillä hän palkkasi ihmisiä makaamaan puolestaan maksaen heille 10% siitä mitä itse sai.

Kun sitä setelitupolla leyhyttelyä ja virnistelyä parin päivän ajan seurasi, niin tuli sellainen olo, että tässä myydään tyhjyyttä. Kela ei siis oikeastaan esiintynyt, oli vaan samanlainen ylisosiaalinen kaheli kuin aina ja rupatteli mukavia tuntemattomille, ja sai siitä melkoisen tukun kahisevaa. Sehän oli ihan mahtava performanssi, ja lukemattomat ihmiset näyttivät tulevan siitä tosi hyvälle tuulelle, ja toki siitä voi taiteenakin lukea monenmoista, mutta noin teorian tasolla sen erotti normaalielämästä vain se, että siitä maksettiin. No, sairaalasänky tien varressa ei ehkä ole normaalielämää, mutta muuten se oleminen oli.

Tämä on minusta mielettömän kiinnostavaa, että missä menee se raja, jossa tuote muuttuu tyhjyydeksi? Olipa kyse konkreettisesta bisneksestä tai taiteesta. Taiteen toisaalta voi teoreettisesti katsoa olevan taidetta hyvinkin helposti. Voin nyt päättää, että tämä tässä makaamiseni on performanssi, ja mikäli jonkun mielestä taide vaatii aina yleisön, niin voin päättää, että nuo kaksi nukkuvaa kissaa ovat yleisöni. Teoreettista, mutta kuitenkin sikäli totta, että taiteen osalta tuo raja on näkymättömämpi.

Tuo "työajan" myynti nettiyhteyden katkaisulla on selkeä osoitus, että nykymaailmassa tyhjyyttä voi myydä ihan konkreettisestikin. Toki onhan sitä kaikenlaista huumorimielessä myytävää tyhjyyttä, kuten Islannissa myytävät säilykepurkit, joissa myydään "raikasta islantilaista ilmaa", mutta tyhjyyden ostaminen ironisesti lienee ollut länsimaisen ihmisen suuri hupi jo kauan; aiemmin lihavuus oli vaurauden merkki ja siksi kadehtittava, nyt vaurauden merkki on se, että kykenee ostamaan sitäkin mitä ei tarvitse.

Herranen aika. En nyt pääse yli siitä nerokkuudesta, että saa jonkun maksamaan siitä, että nettiyhteys laitetaan poikki. Vaikka toisaalta, nettiriippuvuuden kulta-aikana tuo toimii hiukan kuin alkoholivieroitus, joten ehkä siinä tavallaan jotakin konkretiaakin ostaa. Kyllähän moni alkoholistikin varmaan maksaisi laitteesta, joka estäisi saamasta pullon auki.