Seuratkaapa naistenlehtien kansissa olevia näyttelijättäriä ja Helsingin teattereissa esitettäviä näytelmiä. Ei ne Knihtilä ja Birn ihan sattumalta ole kertomassa ystävyydestään MeNaisissa.
--
Yksi kiinnostavimmista asioista esiintyessä on ne hetket, jolloin yleisö ei taputakaan esityksen jälkeen. Aplodit eivät enää tarkoita välttämättä sitä, että katsojat pitivät esityksestä, vaan sitä, että he tajusivat sen loppuneen. Ne hetket, jolloin tajuaa tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen, ovat joko todella innostuneet huutoaplodit tai aplodittomuus. Jos aplodeja ei tule, niin esitys on ollut katsojan mielestä joko todella huono tai todella hämmentävä, ja koska aplodien antaminen on juurtunut syvälle käytöskoodistoomme jo lapsena, niin kynnys olla taputtamatta on todella suuri.
Nuorempana muistan kyllä esimerkiksi hääkeikkoja, joissa aplodeja ei tullut ihan vaan siitä syystä, että ketään kuulijoista ei kiinnostanut musiikki, eikä kukaan huomannut kappaleiden loppuvan tai alkavan. Mutta sellaisessa tilanteessa niiden puuttuminen on raju kokemus, kun kaikki seuraavat esityksen alusta loppuun.
Tehtiin aikoinaan yhden näytelmän tekoprosessin aikana harjoituksissa demoesityksiä, joissa tutkittiin muistaakseni jotenkin teatterin äärikeinoja tai jotakin sellaista. Meidän demo tapahtui pilkkopimeässä ikkunattomassa pienessä kellarihuoneessa, jossa minä soitin täysillä trumpettia ja toinen esiintyjistä ryömi katsojien päällä. Esitys oli luultavasti sekä ahdistava että luokaton, mutta kiinnostavaa oli se, että vaikka se esitettiin pelkästään työryhmän jäsenille ja kaikki tiesivät tehtävänannon, niin kukaan ei antanut aplodeja.
En sen kummemmin osaa sanoa, että onko moisen paskan tekemisestä mitään hyötyä yhtään kenellekään, mutta se oli kyllin jotakin rikkoakseen sosiaalisen säännöstön veljellisen kannustavan työryhmän sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti