Parhaat taidevisiot tulee yleensä silloin, kun on tavattoman kiireinen ja/tai masentunut.
Aivot tuntuvat toimivan parhaiten silloin, kun niitä käyttää, ja makeimmat ideat tulevat silloin, kun niiden toteuttamiselle ei ole aikaa. Marras-joulukuun taitteessa oli pitkiä päiviä ensi-illan lähestyessä, niin johan alkoi tulla ties minkälaisia sävelmiä ja runoiluja, joista vain murto-osan sai siinä tohelluksessa aikaiseksi kirjottaa edes jonkinlaiseksi muistiinpanoksi johonkin.
Esimerkiksi pari vuotta sitten opinnäytekonserttiani vääntäessä oli monta projektia päällekäin ja taiteen ulkopuolisessa elämässä siipi harvinaisen maassa. Voi hyvänen aika sitä visioiden määrää! Olisi voinut tehdä levyllisen hyvää materiaalia viikossa, kun sävellysaihioita pulpahteli. Ja opinnäytekonsertti paisui ja paisui, kun koko ajan tuli vastaan idea, jota ei vaan millään voinut olla käyttämättä. Muistan myös, että sain vähintään kerran viikossa mielestäni ensiluokkaisen idean uudelle yhtyeelle tai levylle tai muulle projektille.
Ns. huono meininki tuntuu muuntuvan hyvinkin helposti taiteeseen, vaikken koskaan ole osannut mitenkään konkreettisesti muuntaa esimerkiksi parisuhdehuolia taiteeksi, enkä koe sitä tippaakaan kiinnostavaksikaan. Mutta jostakin syystä alamaissa ollessaan tulee hyviä ideoita. Hakeekohan sitä sitten vaikka lohtua sieltä taiteen ihmemaasta, muovaa sitä todellisuutta, jonka muovaaminen tuntuu helpommalta.
Nyt olen ollut puolisentoista kuukautta harvinaisen jouten, ja myös oikein onnellinen. Ainoa harmituksen aihe tuntuu olevan tuntemus taiteellisesta taantumuksesta. Nyt kun olisi aikaa, niin eipä tulekaan sävellettyä tai kirjoitettua, ja siitä saamattomuudesta seuraa luonnollisesti turhautumista. Kyse voi olla ihan siitäkin, että ilo ei ole mitenkään runollinen ja inspiroiva olotila. Ei iloisena mieti elämän suuria kysymyksiä ja valaistu, vaan iloisena katsoo jääkiekkoa ja leikkii kissojen kanssa. Mutta joka tapauksessa visiot on nyt olleet vähissä.
Tajusin kuitenkin tässä ihan jokunen päivä sitten ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sen, että eihän taiteen tekeminen kuitenkaan ole tärkein asia. Se on kivaa ja tärkeää, ja rakastan taiteen tekemistä sydämeni pohjasta, mutta enpä kyllä silti vaihtaisi onnellisuutta inspiraatiopuuskaan.
Kukaan ei puhu siitä ääneen, mutta minä koen, että me taiteilijat arvotamme itsemme ja kanssataiteilijamme sen taiteen mukaan. Hyvää taidetta tekevä ihminen elää hyvää elämää, ja ennenkaikkea tärkeää elämää. Arvostamme ja ihailemme hienoa ja vaikuttavaa taidetta tekevää ihmistä, vaikka tekemisen polttoaineena olisi mielialalääkkeitä, viinaa ja terapiaa.
Ehkä se johtuu siitä, että taiteilija kokee olevansa jonkun korkeamman voiman palveluksessa, profeettana. Työmme arvoahan ei tunnetusti voi mitata rahassa, koska luomme henkistä hyvinvointia. Saamme muut ihmiset ajattelemaan ja välitettyä heille monenlaisia elämyksiä. On lopulta yhdentekevää kuinka paljon paskaa Sibelius, Leino, Saarikoski tai Spede ovat tehneet ja läheisilleen. Jos Leino ei olisi ollut naisiinmenevä juoppo, moni Suomen historian kaunein rakkausruno olisi jäänyt syntymättä.
Tuskin kaikki taide saa alkuaan siviilielämän sonnasta, mutta minulla ainakin tuntuu menevän niin, että kiire ja masennus ovat parhaat inspiraation lähteet. Enkä kyllä koe, että sitä kautta syntynyt hyvä taide olisi likimainkaan yhtä arvokasta kuin tässä oikeassa elämässä syntyvät hyvät asiat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti