Kritisoinnista vaan, että

Olen miettinyt viime aikoina paljon kritiikkiä. Sen antamista, vastaanottamista ja antamatta jättämistä.

Kirjoitin muutama päivä sitten facebookkiin todella vihaisen statuksen liittyen Kajaanin kaupunginteatterin nykytilaan ja mielestäni kaikesta kärkevyydestään huolimatta perusteltu kritiikki. Sain teatterinjohtajalta vastauksen, jossa hän ihmetteli negatiivista ilmapiiriä ja kuppikuntien luomista. Hänen viestinsä oli erittäin asiallinen, ja mielestäni on mahtavaa, että hän vastasi. Kirjoitin hänelle, että kyseinen teatteri on minulle erittäin tärkeä, ja siksi koen velvollisuudekseni vaatia siellä työskenteleviltä ihmisiltä sitä, että he tekevät työnsä niin hyvin kuin kykenevät.

Opiskellessani Helsingin Pop&Jazz Konservatoriossa käytin suuren osan ajastani koulun vastustamiseen. Isolta osin tämä oli hukkaan heitettyä aikaa, mutta tulin esittäneeni esimerkiksi opinnäytekonsertissani hyvin suoraa palautetta koulun linjauksia kohtaan, ja lisäksi puhuin opiskelujen aikana ja vielä niiden jälkeenkin useaan otteeseen muutaman opettajan kanssa siitä, miten toimintaa pitäisi mielestäni kehittää ja mikä siinä on pielessä. Vuosi valmistumiseni jälkeen koulussa otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, johon oli tehty paljon muutoksia. En tiedä tarkasti nykyistä mallia, mutta näiden samojen opettajien kanssa keskustellessa on tullut käsitys, että toimintaa on viety moninverroin parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, joka palvelee paremmin sitä, miksi koulu on olemassa, eli että Suomeen koulutettaisiin mahdollisimman hyviä muusikkoja.

En tiedä onko yksikään esittämistäni konkreettisista parannusehdotuksista mennyt läpi, enkä usko olevani ainoa kritiikkiä ja parannusehdotuksia esittänyt, mutta siitä olen varma, että asioihin puuttumisellani on ollut vaikutusta. Jos ei muuta, niin se on saanut opettajistoa tarkastelemaan sitä, että mahtaisiko koulussa todellakin olla jotakin parantamisen varaa.

Kuulin viime viikolla erään Kajaanin lukiossa opiskelevan opiskelijan valittavan aivan samoista asioista, joista muistan itsekin taannoin lukiokavereideni kanssa keskustelleen. Mietin, että onkohan kukaan koskaan vienyt kritiikkiään kaveriporukoita pidemmälle? Voi olla, että monessa laitoksessa muutosta ei saada kuin aikaisintaan siinä vaiheessa, kun henkilökunta vaihtuu eläköitymisen myötä, mutta tuntuu silti melko surulliselta, että ihmiset eivät uskalla kritisoida toistensa tekemisiä.

Olen aivan varma, että olen kärkkään kritiikkini ansiosta saanut monen silmissä vittumaisen mulkun maineen, ja välillä toki jopa vähän kaduttaakin jotkut ylilyönnit, mutta yhtä kaikki olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus pitää ääntä ja antaa kritiikkiä, koska ainoastaan se on tie muutokseen. Eikä muutos itsessään ole minusta mitenkään tärkeä, ja voihan olla, että kritisoinnissaan on aivan väärässä, eikä muutosta ylipäätään kannattaisi tehdä, mutta kritiikki ainakin pakottaa kritiikin kohteeksi joutuvat ihmiset miettimään toimintamallejaan, ja sitä kautta kehittämään niitä.

Älkäämme siis kainostelko. Hieman on hyvä ensin miettiä, mutta jos asia on tärkeä, niin sen kuuluu tulla sanotuksi.